Friday, September 29, 2017

Hiljaisuus ja vaitiolo

Martin Scorsesen Hiljaisuus (Silence) johdatti minut lukemaan elokuvan perustana olevan Shusaku Endon kirjan Vaitiolo (Chinmoku, suom. 1980). Jo elokuvan ja kirjan nimien erilainen käännös virittää herkäksi. Minkälaisesta hiljaisuudesta puhutaan, mistä asioista vaietaan? Kuka puhuu, kuka vaikenee ja miksi? Ajankohtaisia aiheita aina vain.

Endon kirjan tarina kertoo kristittyjen vainoista 1600-luvun Japanissa. Samalla se kertoo  kristillisestä kulttuuri-imperialismismista, joka pyrkii kuiskimaan japanilaisten korviin länsimaiden viestiä. Viestin viejinä pääasiassa Portugali, Espanja, Hollanti ja Englanti. Lähetystyö Japanissa on tuona aikana kiellettyä, mutta siitä huolimatta, tässä tapauksessa portugalilainen jesuiittajärjestö, pyrkii viemään omaa ainoaksi oikeaksi kokemaansa totuutta maahan. Kristillisten pappien rankaiseminen, kidutus ja vangitseminen, oman uskon kielto ei tuota tulosta, vaan joillekin se yllyke oman uskon koetteluun. Pyrkimys auttaa uskonveljiä johtaa murhenäytelmään tai Jeesuksen kärsimysnäytelmään vertautuvaan kohtaloon. Tämän seurauksena japanilaiset, jotka on jo ennätetty käännyttää kristinuskoon, joutuvat vainotuksi, kidutetuiksi ja tapetuiksikin sekä oman uskonsa, että jesuiittojen toiminnan lopettamiseksi. Tai yksinkertaisesti laittoman toiminnan harjoittamisen vuoksi.

En tuntenut sympatiaa kirjaa lukiessani sen paremmin kirjan kristillisiä saarnaajia kuin heidän buddhalaisia vainoajiakaan kohtaan. Kirjan ydinkysymys on, miten toimia, jos toiminnan perustana  on uskomus omasta oikeassa olemisesta tai transsendentaalisessa uskossa, uskossa tuonpuoleiseen. Kirjan yksi keskushenkilö, Christovão Ferreira, toteaa: "Japanilaisilla ei ole kykyä ajatella Jumalaa täysin ihmisestä erillään. Heillä ei ole kykyä ajatella Jumalaa, jonka olemus ylittää ihmisen olemuksen." (s.156)

Tässä historiallisessa kontekstissa esitetyssä kysymyksessä on ainesta hyvin perustaviin kysymyksiin, vaikka itse kysymys on johdattelevasti asetettu. Tuhon siemenhän on kylvetty juuri ajatukseen erillisestä jumalasta. Olen itse tuon "kyvyn" menettänyt, jos sitä juuri on ollutkaan,  jo vuosikymmeniä sitten. Ja soisin toki kaikille muillekin ihmisille saman vapautuksen. On myös eri asia kyetä ajattelamaan jokin asia ja uskoa siihen.

En myöskään usko ihmisolemukseen, jonakin meille annettuna, aina ja saman pysyvänä. Vain muutos on tässäkin pysyvää. Ihminen rakentuu yhteisössään ja tässä merkityksessä ihmisen olemus voidaan määrittää funktionaalisesti suhteessa omaan historiaansa. Mutta entä jääkö mitään uskoa, jos hylkäämme tuonpuoleisen? Jääkö ihmisestä jäljelle vain kuori tai ulkoa ohjautuva "jokamies" jos hylkäämme olemusajettelun?

Uskon (sic!), että meillä on elämässä paljonkin asioita, jotka ovat uskonvaraisia. Filosofiassa viljeltyä ajatusta metodisesta epäilystä kaiken ajattelun lähtökohtana, ei tule sekoittaa ajatukseen kaiken epäilystä kaiken aikaa. Panteisimi tai usko kaikkeuden ylivaltaan suhteessa yksittäiseen ihmiseen on aika mukava lähtökohta. Jos Jumala kerran on kaikki, niin hän on samalla ei-mikään. Olevan ja ei-olevan dialektiikkaa voi sitten lähteä harjoittamaan vaikka Hegelin fenomenologian ja logiikan tieteen ajatuskulkuja seuraten, kääntäen Hengen kulttuuriksi ja kulttuurin ihmisten yhteiskunnaksi. Vaikka Hegel joutaa jäädä historiaansa niin nykypäivään kantava fenomenologinen analyysi yhdistettynä aikalaiskritiikiin antaa kyllä riittävästi uskon aineksia elämään. Aivan ilman transsendenttia jumalaa, puhumattakaan uskonnosta.

Endon kirja on on kyllä virikkeellinen. En epäile sanoa, että uskonto näissä eri muodoissaan on kansan filosofiaa. Filosofia syntyi kriittisestä positiosta antiikin jumaluustaruja vastaan, kontaminoitui niistä osittain ja eri ajatusmuodot palmikoituvat edelleen monin tavoin nykyajattelussa. Puhtaus ajattelussa on toki helpompaa, kuin puhtaus elämässä, mutta usein ajattelun puhtaus tai sen vaatimus on juuri lähtökohtana erilaisille hirmuteoille. Olipa tuo ajattelun puhtaus sitten uskonnollista tai filosofista fundamentalismia.

Endon kirjan pohjalta on tehty ainakin kaksi elokuvaa. Uusin niistä on alussa mainitsemani Martin Scorsesen hieno Silence. Elokuva noudattaa kirjaa uskollisesti ja kirjaa lukiessa saattoi nähdä elokuvan kohtaus kohtaukselta uudestaan. Petturuuden teemaa on käsitelty vaikuttavasti ja lopulta sankaruus, vaikeneminen, kieltäminen, nöyrtyminen, periksiantaminen ja armollisuus kanssaihmisiä ja itseä kohtaan nousee kirjassa hienosti esiin kaikessa monimuotoisuudessaan. Mutta Jumala on vaiti. Myös suuri osa ihmisistä vaikenee ja tämän oikeus heille on. Mutta sanomisen vapautta, epäilyä ja erilaisuuden sietoa kuulutan. Väkivalloin uskoa ja ajattelua ei voi eikä saa kitkeä. Väkivalta synnyttää väkivaltaa, kidutus kostoa tai järjetöntä uskoa.


Thursday, September 21, 2017

Autiomaa leviää - Eerikäisen hieno teksti Heideggerista

ajatus 73 -vuosikirjassa on julkaistu Hannu Eerikäisen artikkeli Martin Heideggerin natsikytköksistä - niin politiikassa kuin filosofiassakin. Käsittely on asiallinen ja riittävän perusteellinen selvittämään monia Heideggeriin liittyviä kysymyksiä. Eerikäinen ei sulje kuitenkaan tietä, jota myöten Martin H:n ajattelusta nousevia teemoja voidaan kehittää.

Laitan tämän artikkelimuistiinpanon esille tässä poikkeuksellisesti, koska muutoin sitä voi olla vaikea löytää.

( Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja 2016, 93-138)

Sunday, September 17, 2017

Sputnik, rakkaus ja Platon

Murakamin tarina Sputnik-rakastettuni -teoksessa (ap. 199, siuom. 2003) on tutun oloinen hänen muista teoksistaan ja eräiltä osin jo Platonin Symposio/Pidot kirjoituksen tarinoista. Toisistaan irroitetut ihmisen puolikkaat etsivät itseään ja itseään täydentävää puolisoaan siinä erityisemmin onnistumatta. Tämä maailma ei riitä ja siksi matka jatkuu rajan yli tuonpuoleiseen, josta ei ehkä ole paluuta.

Romaanin kertoja K. on rakastunut opiskelutoveriinsa Sumireen. Sumire on opettaja K:n paras ystävä, mutta hän puolestaan rakastuu, aiemmassa elämässään pahoin rikkoutuneeseen, itseään seitsemäntoista vuotta vanhempaan naiseen nimeltään Miu. Hänestä tulee Miun Sputnik, kanssakulkija ja K. puolestaan kiertää Sumiren ympärillä omaa kiertorataansa.

Tarinaa kuljetetaan ensin Japanissa ja välillä Euroopassa. Miu ja Sumire päätyvät Rodoksen kautta pienelle Kreikan rannikon saarelle. Siellä Sumire katoaa palatakseen takaisin aivan kirjan lopussa.

Kirja oli minulla matkalukemisena Rodoksella ja oli aika hämmentävää tulla tuohon paikan kohtaamiseen: kirjan aika ja kirjallinen konteksti oli kovin erilainen, mutta kuvaukset saaristosta olivat kohdallisia (lukuunottamatta vuorovesikuvauksia, joita ei tietääksen kuvatulla tavalla ole välimerellä).

Murakamin tarkka, tuotemerkkejä myöten etenevä kuvaus on omanlaisensa. Unenomaisuus tuo tekstiin monitulkintaisuutta ja usein on kiinnostavaa pohtia liikutaanko kertojan pään sisäsiessä maailmassa, unessa, toiseuden ja vierauden kokemuksissa vai liikutaanko kirjan todellisuuden puitteissa aivan eri maailmoissa. Sujuvaa kerrontaa. Murakami on kertonut tätä tarinaa monissa kirjoissaan ja vuosien mittaan laajemmin (esimerkiksi 1Q84) ja sitoen tarinansa eri länsimaisiin ja japanilaisiin myytteihin. Parhaana pidän edelleem Kafka rannalla teosta.

Politiikkaa, kirjallisuutta, ystävyyttä

Saul Bellow´n myöhäisteos Ravelstein (ap. 2000, suom 2001) herättää ristiriitaisia tunteita. Epäilemättä se ei ole Bellow´n parahaita tai että en pidä sitä hänen parhaimpiinsa kuuluvana. Välillä en pitänyt teoksesta lainkaan ja kirjana takakannen luonnehdinnat, kuka nyt niihin muutenkaan luottaisi, eivät osuneet mielestäni lainkaan siihen, mitä lukijana koin.

Kirjan tarina on kerroksellinen. Chick on kirjan kertoja. Hän on lupautunut kirjoittamaan elämäkerran kirjan keskushenkilöstä, poliittisten vaikuttajien kouluttamiseen erikoistuneesta professori Abe Ravelsteinista. Kansitekstin mukaan kysymys on sydämeenkäyvästä ja oivaltavasta kaksoismuotokuvasta, ylistyslaulusta ystävyydelle. Ehkä näinkin, mutta sen rinnalla on kysymys amerikkalaisuuden suhteesta eurooppalaisuuteen, juutalaisuuden suhteesta muuhun ihmiskuntaan, politiikan ja kirjallisuuden suhteesta, miehen ja naisen ja miesten välisistä homoeroottisista suhteista. Kysymys lojaalisuudesta ihmisyyttä, juutalaisuutta, opiskelijaa, opettajaa, puolisoa, isänmaata ja ystävää kohtaan.

Kirja on on tragikoomisella tavalla hauska. Bellow on tarkka kuvaaja. Kirjassa on, isojen kysymysten joukossa, herkullupaloja. Chick muun muassa kuvaa matkustamiseen kylläntymistään näin: Olin ennen hyväntuulinen matkamies, mutta nykyään nuuhkin liinavaatteita ennen kuin menen maata.

Hienoimmat kohdat koskettavat kuitenkin kirjallisuutta. Ravelstein ja Chick pohtivat juutalaisuuden ja kirjallisuuden suhdetta. Erityisen kiinnostava suhde on kirjailijoilla, joita arvostetaan huolimatta heidän antisemitismistään. Esimerkkeinä on Kipling, suurenmoinen kirjailija,  ja Céline. Ravelteinin suuhun Chick (ja Bellow) on laittanut tärkeän huomion:  Intellektuelleja nihilistejä minä en voi sietää. Sellaiset jotka elävät pahuutensa kanssa ovat enemmän minun mieleeni. Luontaiset nihilistit.
"Céline suositteli että juutalaiset hävitettäsiin kuin bakteerit. Siinä puhuu hänen lääkäripuolensa. Hänen romaaneissaan taiteen vaikutus tekee hänet maltilliseksi, mutta propagandassaan hän on pesunkestävä tappaja." (s. 229)

Politiikan ja taiteen yhteys on aina ollut kiinteä. Siinä, missä politiikka usein yhdistyy raakaan voimaan, sotaan ja yksinkertaistettun, pelkistettyyn ja mustavalkoiseen maailmankuvaan, taide, kirjallisuus yhtenä vaikutusvaltaisimmista, monipuolistaa kuvaa, katsoo asioita toisin, asettaa lukijalle kysymyksiä niin intellektuaalisesti kuin tunteidenkin tasolla, miten itse toimin tai ajatelen vastaavissa tilanteissa. Tähän Bellow antaa oivia sytykkeitä. Politiikan ja provosoivan taiteenkin kentällä tarvitaan terävyyden ja voiman rinnalla pehmeitä sävyjä, loiventajia. Bellow tekee tämän iän suomalla varmuudella ja taidolla.