Hiljaisuus ja vaitiolo

Martin Scorsesen Hiljaisuus (Silence) johdatti minut lukemaan elokuvan perustana olevan Shusaku Endon kirjan Vaitiolo (Chinmoku, suom. 1980). Jo elokuvan ja kirjan nimien erilainen käännös virittää herkäksi. Minkälaisesta hiljaisuudesta puhutaan, mistä asioista vaietaan? Kuka puhuu, kuka vaikenee ja miksi? Ajankohtaisia aiheita aina vain.

Endon kirjan tarina kertoo kristittyjen vainoista 1600-luvun Japanissa. Samalla se kertoo  kristillisestä kulttuuri-imperialismismista, joka pyrkii kuiskimaan japanilaisten korviin länsimaiden viestiä. Viestin viejinä pääasiassa Portugali, Espanja, Hollanti ja Englanti. Lähetystyö Japanissa on tuona aikana kiellettyä, mutta siitä huolimatta, tässä tapauksessa portugalilainen jesuiittajärjestö, pyrkii viemään omaa ainoaksi oikeaksi kokemaansa totuutta maahan. Kristillisten pappien rankaiseminen, kidutus ja vangitseminen, oman uskon kielto ei tuota tulosta, vaan joillekin se yllyke oman uskon koetteluun. Pyrkimys auttaa uskonveljiä johtaa murhenäytelmään tai Jeesuksen kärsimysnäytelmään vertautuvaan kohtaloon. Tämän seurauksena japanilaiset, jotka on jo ennätetty käännyttää kristinuskoon, joutuvat vainotuksi, kidutetuiksi ja tapetuiksikin sekä oman uskonsa, että jesuiittojen toiminnan lopettamiseksi. Tai yksinkertaisesti laittoman toiminnan harjoittamisen vuoksi.

En tuntenut sympatiaa kirjaa lukiessani sen paremmin kirjan kristillisiä saarnaajia kuin heidän buddhalaisia vainoajiakaan kohtaan. Kirjan ydinkysymys on, miten toimia, jos toiminnan perustana  on uskomus omasta oikeassa olemisesta tai transsendentaalisessa uskossa, uskossa tuonpuoleiseen. Kirjan yksi keskushenkilö, Christovão Ferreira, toteaa: "Japanilaisilla ei ole kykyä ajatella Jumalaa täysin ihmisestä erillään. Heillä ei ole kykyä ajatella Jumalaa, jonka olemus ylittää ihmisen olemuksen." (s.156)

Tässä historiallisessa kontekstissa esitetyssä kysymyksessä on ainesta hyvin perustaviin kysymyksiin, vaikka itse kysymys on johdattelevasti asetettu. Tuhon siemenhän on kylvetty juuri ajatukseen erillisestä jumalasta. Olen itse tuon "kyvyn" menettänyt, jos sitä juuri on ollutkaan,  jo vuosikymmeniä sitten. Ja soisin toki kaikille muillekin ihmisille saman vapautuksen. On myös eri asia kyetä ajattelamaan jokin asia ja uskoa siihen.

En myöskään usko ihmisolemukseen, jonakin meille annettuna, aina ja saman pysyvänä. Vain muutos on tässäkin pysyvää. Ihminen rakentuu yhteisössään ja tässä merkityksessä ihmisen olemus voidaan määrittää funktionaalisesti suhteessa omaan historiaansa. Mutta entä jääkö mitään uskoa, jos hylkäämme tuonpuoleisen? Jääkö ihmisestä jäljelle vain kuori tai ulkoa ohjautuva "jokamies" jos hylkäämme olemusajettelun?

Uskon (sic!), että meillä on elämässä paljonkin asioita, jotka ovat uskonvaraisia. Filosofiassa viljeltyä ajatusta metodisesta epäilystä kaiken ajattelun lähtökohtana, ei tule sekoittaa ajatukseen kaiken epäilystä kaiken aikaa. Panteisimi tai usko kaikkeuden ylivaltaan suhteessa yksittäiseen ihmiseen on aika mukava lähtökohta. Jos Jumala kerran on kaikki, niin hän on samalla ei-mikään. Olevan ja ei-olevan dialektiikkaa voi sitten lähteä harjoittamaan vaikka Hegelin fenomenologian ja logiikan tieteen ajatuskulkuja seuraten, kääntäen Hengen kulttuuriksi ja kulttuurin ihmisten yhteiskunnaksi. Vaikka Hegel joutaa jäädä historiaansa niin nykypäivään kantava fenomenologinen analyysi yhdistettynä aikalaiskritiikiin antaa kyllä riittävästi uskon aineksia elämään. Aivan ilman transsendenttia jumalaa, puhumattakaan uskonnosta.

Endon kirja on on kyllä virikkeellinen. En epäile sanoa, että uskonto näissä eri muodoissaan on kansan filosofiaa. Filosofia syntyi kriittisestä positiosta antiikin jumaluustaruja vastaan, kontaminoitui niistä osittain ja eri ajatusmuodot palmikoituvat edelleen monin tavoin nykyajattelussa. Puhtaus ajattelussa on toki helpompaa, kuin puhtaus elämässä, mutta usein ajattelun puhtaus tai sen vaatimus on juuri lähtökohtana erilaisille hirmuteoille. Olipa tuo ajattelun puhtaus sitten uskonnollista tai filosofista fundamentalismia.

Endon kirjan pohjalta on tehty ainakin kaksi elokuvaa. Uusin niistä on alussa mainitsemani Martin Scorsesen hieno Silence. Elokuva noudattaa kirjaa uskollisesti ja kirjaa lukiessa saattoi nähdä elokuvan kohtaus kohtaukselta uudestaan. Petturuuden teemaa on käsitelty vaikuttavasti ja lopulta sankaruus, vaikeneminen, kieltäminen, nöyrtyminen, periksiantaminen ja armollisuus kanssaihmisiä ja itseä kohtaan nousee kirjassa hienosti esiin kaikessa monimuotoisuudessaan. Mutta Jumala on vaiti. Myös suuri osa ihmisistä vaikenee ja tämän oikeus heille on. Mutta sanomisen vapautta, epäilyä ja erilaisuuden sietoa kuulutan. Väkivalloin uskoa ja ajattelua ei voi eikä saa kitkeä. Väkivalta synnyttää väkivaltaa, kidutus kostoa tai järjetöntä uskoa.