Thursday, November 24, 2016

Mustaa Taidetta

Musta Taide -sarjan kaksi uutta kirjaa putosi muutama päivä sitten postiluukusta. Ensivilkaisulla näytti siltä, että Catarina Ryöppy on ajellut Pariisin metrolla (Metro#4 Paris) ja nappaillut kuvia ikkunan läpi asemilta. Hanna Koikkalainen  puolestaan on retkeillyt Suomen ja Venäjän rajamaastossa (Raja), ottanut valokuvia ja kirjoittanut päiväkirjaa näkemästään ja muistoistaan. Rohkaisevia kirjoja kumpikin - tosin täällä Porissa ei ole metroa ja Venäjän rajakin on kaukana :-).

Pariisin metrolla olen ajanut minäkin, käynyt myös Venäjällä jokusia kertoja. On syytä iloita jokaisesta kirjasta ja kuvasta jonka valokuvaajat/taiteilijat esille asettavat. Katsojan tehtävänä on löytää sisään kuviin, halusipa ne nähdä sitten peileinä kuvaajan omasta maailmasta tai ikkunana yhteiseen maailmaamme.

Catarina Ryöpyn Metro#4 Paris -kirjassa kuvaaja jää etäälle kohteistaan sekä etäisyytenä että materiaalein mitattauna. Maanalaisen ikkunan läpi metroasemat liukenevat valojen ja värien pinnaksi, maalaukselliseksi otoksiksi ohikiitävästä, muuttuvasta ja katoavasta maailmasta. Kuvat paikallistuvat Pariisiin, taiteen ja kulttuuriin menneseen pääkaupunkiin, tihentymäpisteeseen, joka melkein automaattisesti muuttuu taideteokseksi asettuessaan kameran välityksellä ja teknisesti kiiltävälle paperille painettuna katsojan tarkasteluun.

Ryöpyn teokset toimisivat varmaan visuaalisen ihastelun kohteena paremmin isoina galleriavedoksina. Nyt odotukset asettuvat kuitenkin toisin. En voi olla vertaamatta Ryöpyn kirjaa Tamas Matekovitsin Budapest metro kirjaan. Siinä missä Matekovitsin kirja on perusteellinen, verevä ja eurooppalaisessa historiassa elävä sanallisesti ja visuaalisesti upea, siinä Ryöppy on sanallisesti aneeminen ja visuaalisesti pikkusievä.  Taidekriitikko Marja-Terttu Kivirinnan Jälkisanat eivät tilannetta kuivakkuudessaan ainakaan paranna. Liekö tavoitteena ollut skandinaavinen eleettömyys vai haluttomuus arvottaa Ryöpyn teoksia. Erilaiset kirjat ja tekijät sijansa saakoon, mutta kuitenkin.

Hanna Koikkalainen onnistuu puolestaan kirjassaan Raja oikein hienosti. Kuvat ovat myönteisessä mielessä arkisen oloisia, teksti tulee lähelle. Pehmeä painopaperi antaa kuville mattapintaisen, lähes pastejamaisen sävyn. Kuvaajan lapsuudenmuistot ja niistä valokuvaajaksi ja aikuiseksi kasvaminen, henkilökohtaisten ja valtiollisen rajan ylitykset, kutoutuvat sympaattisesti yhteen. Kirja on miellyttävä kokemus. Ajattelevaa pohdintaa, ei ylivireistä puurtamista, mutta ei myöskään mitäänsanomatonta löpinää.

Wednesday, November 23, 2016

Samarkandin kultainen talo

Matkalukemisena Corto Maltesen Samarkandin Kultainen talo ( Jalava, 2011) kulki tällä kertaa mukana Tamperelle, Wieniin kuin Brnohonkin. Eikä syyttä.

Jalavan julkaisemat Corto Maltese -kirjat ja niiden esipuheet ovat hienoa työtä. Omat seikkaluni eivät Corton tahtiin yllä,  ja hyvä niin. Jännitys ja seikkailu ovat kiinnostavia kun on mahdollista asettua hieman ulkopuolelle. Niin tekee Corto, onnen soturi, vaikka asettaakin itsensä usein vaaraan eri intressiryhmien ja yksittäisten ihmisten, usein roistojen, sotilaiden ja puolimaailman ihmisten keskellä.

Tämän Hugo Prattin sarjakuvan editointihistoriasta ja itse tarinastakin on hyvä kuvaus Kvaak.fi -sivustolla, en lähde sitä tähän referoimaan. Kyseessä on joka tapauksessa monipolvinen tarina, joka on (valitettavsti) edelleen hyvin ajankohtainen. Marco Steiner - esipuheen kirjoittaja -  lainaa istanbulilaista nykylähdettä: Istanbulin merkitys alkaa nyt kasvaa, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Meidät pannaan jopa tekemään sovinto armenialaisten kanssa, ja pian on kurdien vuoro, ja sitten persialaisten,... Näin ei juuri nyt kuitenkaan näytä historian tarina etenevän. Kansainväliset, kansalliset ja etniset ryhmittymät etsivät edelleen väkivallan sävyttämästi paikkansa ja tilaansa idän ja lännen hankauspisteessä. Kansanjoukot matkaavat, ihmiskauppa kukoistaa. Ratkaisujen pitkittyessä sovinnolliset vaihtoehdot tahtovat hukkua verilammikkoon, josta heijastuu kuu ja tähti Turkin lipun tapaan.

Pratt, esipuheen kirjoittaja sekä esipuheen valokuvin kuvittava Marco D´Anna tuovat hienolla tavalla asiat esiin. Vaikka kyseessä on monien elävien kannalta kuolemanvakavat asiat, niitä käsitellään runollisen kauniisti - kuvin, sanoin, kerronnan keinoin.

Kohtasin Herta Müllerin

Jokunen aika sitten aloitin Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani -teoksen. Ja lopetin aika pian. Tartuin kuitenkin nyt uudelleen toiseen hänen kirjoittamaansa. Tänään en halunnut tavata itseäni on vaikuttava teos, niin sisältönsä kuin ja erityisesti myös kielensä, kerrontansa ja lauseensa perusteella.

Müllerin tapa kertoa tuo mieleeni Mihail Šiskinin, vaikkakin Šiskinin  lause on pidempi. Molemmilla teksti kulkee yhden kertojan kokemaa ja näkemää polveilevasti seuraten, usein loikkienkin ulkoisessa ja sisäisessä rajanylityksiä erittyisesti merkitsemättä. Lukijana saa olla tarkka pysyäkseen mukana. Aina on mukana epäilys ymmärtääkö mikä on eri asioiden ja huomioiden  yhteys ja merkitys.

Valtiollinen poliisi kutsuu nuorta naista kuultavaksi (t)orstaina tasan kymmeneksi. Matkalla majuri Albun kuultavaksi on aikaa miettiä omaa elämää ja kohtalonomaista osallisuutta järjestelmän rattaana. Totalitarismi vääristää ihmissuhteet.  Müller tavoittaa jotain herkällä kerronnallaan: Hellyydellä on omat silmukat, jos haluan kutoa verkon kuin hämähäkki, jään siihen itse kiinni, verkko menee sotkuun. Müllerin tekstissä on tiheänä aforistisia lauseita. Joskus hengästyttävästi. Voi vain ihastua siihen, miten kirjailija on kyennyt tuottamaan näin pitkään tarinaa näin tiheää tekstiä siten, että lukijakin pysyy mukana.

On palattava Herta Müllerin muihinkin kirjoihin. Uskon, että tämä kohtaaminen synnyttää pitkän ja kestävän suhteen.