Nimeni on Punainen

 

Kirjat tuovat ihmisen epäonneen vain syvyyttä, jota kutsumme lohduksi. 

(Kara, Orhan Pamukin kirjan henkilö)

Orhan Pamukin Nimeni on punainen ei ole helppolukuinen tai erityisen vetävä kirja luettavaksi, vaikka juonessa murhamysteeristä onkin kysymys. Perusasetelma rakentuu miniatyyrimaalauksen maailmaan 1500-luvun lopun osmanien valtakunnassa. Keskeinen kysymys on, saako ja pitääkö maailmaa kuvata siten, kuin silmä sen näkee perspektiivisesti vai siten kuin Jumala sen näkee ideaalisena.  Argumentaatio jälkimmäisen mukaan etenee jotenkin näin. Kun kuvataan vaikkapa esimerkiksi hevosta, piirtäjä havaitsee hevosen omalla tavallaan ja piirtää kuvan muististaan. Piirtämällä hevosta hän etsii kuitenkin  ideaalista hevosta, "täydellistä hevosta", sellaisena kuin Jumala hevosen näkee. Tähän päästäkseen hänen on karsittava esityksestä kaikki persoonallinen. Lopulta saavuttaessaan mestaruuden, piirtäjä (tai maalari) piirtää vain muististaan, ilman näköaistin tukea. Siksi osa mestareista joko sokeutui tai sokeutti itsensä, jotta näköaisti ei veisi harhaan ja irti Jumalan näystä. Vastaavalla tavalla perspektiivinen ja yksilöllinen kuvantaminen on irrottautumista Jumalan näkemästä ja siksi se on väärin, syntinen ja itsekeskeinen tapa nähdä maailma.

Romaanin tapahtuu yhdeksänä lumisena talvipäivänä vuonna 1591 osmanivaltakunnan pääkaupungissa Istanbulissa. Tarinaa kertoo vuorotellen eri henkilöt, joukossa myös murhaaja ja murhattu sekä kuvat, joita kiertelevä tarinankertoja ripustaa vuoroiltoina kahvilan seinälle. Varsinkin alkuksi kerronnan tapa tuntuu kömpelöltä. Eri kertojat kertovat samasta asiasta kiinnostavasti eri näkökulmista, mutta lukijalta vaaditaan aina näkökulman vaihtoa. Kerrontatapa tuo toisteisuutta joka korostaa paradigmaattista eroa eri kuvantekemisen traditioiden välillä. Ja paradigmaattisiin eroihin kuuluu juuri se, että niitä ei voi sovittaa - on tehtävä valinta, jos on riittävästi voimaa ja kykyä nähdä maailma vaihtaen paradigmasta toiseen. Kysymys ei siis ole perspektiivin muutoksesta, vaan radikaalista erosta nähdä maailma.

Lukiessa voi pohtia miniatyyrimaalareiden, kultaajien ja kalligrafien suhdetta vaikkapa nykymaailman individualistiseen selfie- ja maniopulaatiokuvien maailmaan. Tai voipa näitä pohdintoja verrata myös Faaraoiden ja pyramidien ei-naturalistisiin kuviin ja sitä kautta edetä vaikkapa Picasson kubismiin. Mutta se on toinen tarina.

Ehkä tärkeintä on huomata kuvauksien, niin kuvallisten kuin kirjallistenkin, sitotuminen niiden tekemistä ohjaavaan maailmankuvaan, maailmankatsomukseen ja itse tarinallisuuteen. Siinä Pamuk onnistuu ja siksi kirja on toki lukemisen arvoinen. Pamuk on armoton tarinankertoja.  Tarina päättyykin siihen, että Orhan, yksi tarinan henkilöistä, ei näet suinkaan kaihda valheita, jos on päättänyt kirjoittaa hyvän ja uskottavan tarinan.

Raskas dekkari, painava kaunokirjallinen teos.

Pamuk, Orhan, Nimeni on Punainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi, Helsinki 2026. ISBN 978-952-04-8187-2

Kuva ja ja Sana

Kaikki elämästä?... Taivas ja maa, järki ja ruumis, vanhemmat, ystävät ja viholliset, omaisuus ja köyhyys, menestys ja onnettomuus, terveys ja sairaus. Ja halveksunta. Ja Jumala.

Noin Torgny Lindgrenin Dorén raamattu -kirjan kertoja vastaa lääkärilleen. Tätä ennen on kerrottu, että hän ei osaa lukea, ei ole koskaan oppinutkaan lukemaan. Omasta mielestään hän on kuitenkin lukenut Dorén raamattua vuosikaudet, se ei ole hänelle kuvakirja, se ei sisällä yhtään kirjainta, mutta siinä on silti kaikki mitä tarvitsee tietää. Kaikki ihmisen elämästä maan päällä.

Lindgren onnistuu virittämään päähenkilönsä kautta kirjassaan hienon jännitteen koetun, kirjoitetun, puhutun ja kuvatun todellisuuden ja totuuden välille. Tässäkin kirjassa taustapiruna (sic!) vilahtelee filosofi Baruch Spinoza, kuten hiljattain lukemassani Tabuccion Taivaanranta -kirjassa, mutta myös Blaise Pascal mainitaan useasti. Pascaliin viitaten kirjassa myös määritellään Jumala siten, ettei siihen juuri ole lisättävää: luonnontieteilijä Pascal, joka oli aikansa etevin tutkija tyhjyyden alueella, oli teologina onnistunut täyttämään tyhjyyden Jumalalla, toisin sanoen osoittanut että nämä kaksi ovat yksi ja sama: tyhjyys, eli siis ikuisuuden tyhjiö, on Isä Jumala. Tuosta on vielä askel otettavana,  tyhjyys on myös kaikkeus ja niin todellisuus avautuu meille, käsillä kosketeltavana, nähtävänä, koettavana, puhuttavana, kirjoitettavana ja samalla ikuisesti kadotettuna, suljettuna salaisuutena.

Lindgrenillä on hieno taito kirjoittaa tarinaansa ajatuksia herättäväsi, älykkäästi ja samalla viattoman oloisesti. Päähenkilö uskoo viattomisti maailman hyvyyteen, lähimmäistensä ja myös isänsä rakkauteen. Hänet lähetetään laitokseen (jota hän pitää kotinaan), mutta toisin kuin useissa kriittisissä laitoskuvauksissa, Lindgren onnistuu kuvaamaan laitoksen kauheudet päähenkilön myönteisyyden kautta ja siten tekee kuvauksesta koskettavan ja päähenkilön kokemuksen traagisuuden myötäelettäväksi. Hän ei myöskään kerro kaikkea päähenkilönsä elämästä ja arvattavaksi jää monelta osin miten hän oman kokemuksensa ulkopuolelta kuvattuna elämänsä eli (ei tietenkään mitenkään, koska on fiktiivinen hahmo, mutta juuri tämä tekee kuvauksesta uskottavan kaikessa uskomattomuudessaan).

Erikoisena voi pitää myös toistuvia viittauksia Erwin Strittmatteriin, yhteen DDR:n tunnetuimpaan kirjailijaan. Kirjan kertojaan (k)ukaan muu kirjailija ... ei ole herättänyt ... yhtä syvää kiitollisuutta. Kirjassa toistetaan Strittmatterin ohjeet kirjoittajalle:

• Käytä vaihdellen pitkiä ja lyhyitä lauseita!
• Sekoita puhdas, ylevä virrenveisuu arkiseen lörpöttelyyn!
• Anna filosofisen ajatuksen silloin tällöin vilahdella jokapäiväisen kömpelön tarinan takaa!
• Vältä tiukkaa varmaa rytmiä!
• Pane ihmiset puhumaan milloin hätäisesti, miltei hajamielisesti, milloin syvällisesti ja seikkaperäisesti!
• Vaihda usein näkökulmaa makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välillä!

Näitä ohjeita Lindgrenkin taitavasti soveltaa omassa tekstissään.

Kirja on monessa mielessä samanoloinen kuin aiemmin lukemani Taiteilija Klingsor. Molemmat ovat hyvää tekoa, joten pitänee tarttua seuraaviinkin Lindgrenin teoksiin tulevina aikoina.