Rakkauden vangit

 

Timo Airaksisen Rakkauden vangit -tekstin alaotsikkona on filosofisia tunnustuksia. Lukijan on kuitenkin turha odottaa Airaksisen rakkaudentunnustuksia, enemmän on kysymys filosofisista pohdiskeluista rakkauden eri muodoista ja puolista. Airaksinen tarinoi suhteellisen kepeällä oteella, varsinkin kun kyseessä on niinkin perustavat asiat kuin rakkaus ja filosofia. Mutta entä vangit? Miten he liittyvät tähän teemaan. Ehkäpä niin, että rakkauden kaipuussa ihminen ripustautuu rakkauteen, mutta vankila, jonka hän valitsee on eri yksilöillä ja eri aikakausina erilainen. Romanttisen rakkauden perään kaipaava, joutuu sen vangiksi, koska romanttisen rakkauden luonteeseen kuuluu, että rakkauden kohde on etäällä ja toive vastarakkaudesta on olematon. Jos taas vastarakkaus osuukin kohdalle, rakkaus muuttuu erotiikaksi ja johtaa parhaimmillaan ylimaaliseen seksiin, seksiin jota romanttisen rakkauden ajatus kaihtaa tai kiertää. Erotiikan ja seksin vangiksi joutuminen taas johtaa rakkauden tunteen katoamiseen. Rakkaus muuttuu työksi ja suoritukseksi, velvollisuudeksi ja avioliiton vahvistamaksi lupaukseksi. Ja tuota lupausta ei voi romanttisen rakkauden mielessä pitää. Rakkaus on ikuinen, mutta rakkauden kohde vaihtuu. Ihmisiin kohdistuva rakkaus voi vieraantua esineisiin kohdistuvaksi tavararakkaudeksi. Kysyypä Airaksinen myös sitä, mitä eläimille vaaditut "ihmisoikeudet" voisivat tarkoittaa ja miten eläimiin (erityisesti lemmikkieläimiin) kohdistuvat rakkaus poikkeaa ihmisiin kohdistuvasta rakkaudesta.

Ah. Niin monta kysymystä, niin monta rajakäyntiä. Voi olla, että rakkaudesta kertoo enemmän Tuomari Nurmio runouden kielellä, kuin Timo Airaksinen filosofian.

Vaikka et avaisi enää oveasi

ja vastaisi puhelimeen

Kaipaisit minua päivin ja öin

ja kuiskaisit nimeäni

Se pakottaa sinut unohtamaan

sen jota tahtoisit rakastaa

Ja muistamaan sen kaiken minkä

tahtoisit unohtaa

Et uskalla käydä nukkumaan

Vapiset etkä unta saa

Nouset ylös ja tuijotat ikkunaa

kun et voi tehdä muutakaan

... 

Se on myrkkyä ja mystiikkaa

se on tuntematon maa

josta tieteellä ei ole 

aavistustakaan 

[Ikuisesti Minun, Tuomari Nurmio]

 

Halun filosofiaa

 

Timo Airaksisen kirjoittama Halun vallassa. Onnellisuutta etsimässä on suhteellisen helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se ei tee lukijaansa onnellisemmaksi, mutta toimii virikkeenä pohtiessamme nykyisten, etenkin varakkaiden länsimaiden, halutalouden toimintaa ja omia valintojamme sen puitteissa.

Airaksisen käsitteistöstä mieleen jäi erityisesti halukertomus. Halukertomuksen avulla oikeutamme omat halumme. Tarvitsen uuden auton, koska vanha on niin saastuttava. En kuitenkaan ole perusteellisesti tutkinut, onko todella näin esimerkiksi sen suhteen, millainen elinkaari tuotteella on. En siis oikeasti tarvitse uutta autoa vaan perustelen  haluni sen avulla. Airaksinen eritteleekin kiinnostavasti halun ja tarpeen eroja sekä tekee kiinnostavia vertailuja halun ja tarpeen käsitteen erilaisille käyttötavoille yksilöllisen valinnan retoriikassa ja  poliittisessa päätöksenteossa eri yhteiskunnissa, pääasiassa vertailemalla Yhdysvaltojen ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tapaa hahmottaa tarpeita ja haluja. Usein haluja perustellaan tarpeilla, vaikka varmaan useimmat meistä kuluttajina ovat huomanneet halujen tulevan ja menevän, vaikka tarpeet säilyvät ennallaan.

Filosofisesti Airaksinen ei tässä teoksessa kaiva kovin syvälle omaa metafysiikkaansa, jossa maailmat vaihtuvat kuin takki käyttäjänsä päällä. On toki helppo ymmärtää, miten maailma on toinen, kun vaihdan takin toiseen. On myös kiinnostava ajatella, että ihminen ei etsi niinkään itseään, vaan haluaa päästä eroon (vanhasta) itsestään muuttammalla itseään niin ulkoisesti (esimerkiksi ottamalla tatuointeja tai turvautumalla plastiikkakirurgiaan) tai lukemalla sivistävää kirjallisuutta.  Kyse on kuitenki enemmän retoriikasta kuin maailman muuttumisesta tai muuttamisesta. Maailman ja maailmojen fundamenttalisuudesta kaipaisi tukevampaa otetta, jotta tarpeet ja halut (sittenkin) kiinnittyisivät muullakin tavoilla halutalouteen kuin vain rajautumalla filosofian piiristä psykologiaan tai yhteiskuntatieteeseen. Mutta tämä ei selvästikkään ole ollut tämän kirjan fokuksessa, ei vaikka haluaisinkin niin olevan.

Kyse on siis halun vallasta, ei halusta valtaan. Halujen tuolla puolen on kuitenkin niin ylevä kuin ihmisen raadollinen puolikin. Airaksinen siteeraa Nitzscheä jotenkin siihen tapaan, että kupolisissa enkelikuoro laulaa ja kryptassa ulvovat sudet. Myös Timo Airaksinen seikkailee oivasti leppoisan ymmärtäväisenä ihmisten halujen (myös omiensa) rajattomuudessa, mutta pistelee paikoin myös piikikkäästi halujen hulluuksista.

Virkistävää luettavaa.

Jäähyväiset uskonnolle - kohti henkisyyttä

Jätin jäähyväiset uskonnolle jo viisikymmentäyksi vuotta sitten. Minut on kastettu, rippikoulu on käyty ja herran ehtoollinen nauttittu kerran ja vain kerran. Pakanaa minusta ei saa tekemälläkään, en minä itse eikä kukaan muukaan. Kirkostakin erosin heti 18 v. täytettyäni. Tehtyäni pesäeron uskontoon katsoin kuitenkin viisaaksi olla liittymättä "taistelevaan ateismiin" tai muutenkaan kiihkoilla uskonasioissa. Kantaani voisi kutsua post-ateismiksi, aivan kuten Timo Airaksinen nimeää omaa suhtautumistaan uskontoon ja hengellisyyteen kirjassaan Jäähyväiset uskonnolle. Henkisyyden puolustus (Bazar Kustannus Oy, Helsinki 2020). Airaksisen tavoin ihmettelen ja jätän uskonnon silleen, ainakin melkein, mutta samaa huvittenuisuutta, jonka Timo A. itselleen sallii, en oikein tavoita. Uskovaiset ovat filosofien tavoin purjehtijoita totuuden myrskyisellä merellä. Leikki on siitä usein kaukana, mutta sijansa saakoon.

Kirja on raikas, railakas ja pilke silmässä kirkastuu sitä lukiessa. Airaksinen on armoton tarinankertoja ja päästää itsensä valloilleen, poikkeaa joskus sivupoluille, mutta palaa aina keskeiseen teemaan. Miten elää henkistä elämää maailmassa, jossa hengellisyys tunkee oppejaan, käsityksiään, arvojaan, uskomuksiaan, rituaalejaan, valojaan, sotiaan, virsiään ja muita rituaaleja ovista ja ikkunoista, pyrkii juurruttamaan, täällä meillä Suomessa ja muuallakin, kristillisiä arvoja elämän perustaksi niin koulussa, armeijassa, valtiollisissa menoissa, häissä ja hautajaisissa, kasteessa, puhumattakaan kirkosta instituutiona pappeineen ja muine virkailijoineen?

Airaksinen erottaa tiukasti henkisyyden ja hengellisyyden: Henkinen ja henkistyminen, kuten henkinen elämä ja henkisyyden kokeminen, merkitsevät suuntautumista aineellisesta maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmisistä kohti jotain korkeampaa, olennaista, tuonpuoleista ja suuremmoista ilman, että antaisi sille muodon ja loisi siitä kuvan. (s. 25) Monissa uskonnoissa kuvan tekeminen on kyllä kielletty, mutta hengellisyys jatkaa mielikuvituksen voimin kohti tuonpuoleista, mystistä ja mysteeriä, pyrkii ratkaisemaan ratkaisemattoman, luo uskonnon, kirkon, jumalan ja jumaluuden, valemaailman vailla vertaa. Ihmisen mieli ei hevin taivu ajatukseen tuntemattomattomasta, rajan tuolla puolla olevasta, siitä mistä emme voi nähdä tai kokea, jota emme saavuta rationaalisin tai josta emme saa muillakaan keinoin saada varmaa varmuutta. On vaikea hyväksyä, että joskus kaikki päättyy. Ikuisen elämän ajatus lohduttaa.

Itselleni ajatus jumalasta, jumalista tai Jumalasta kaatui ja kaatuu helposti, monen mielestä ehkä liiankin helposti: jos jumala on kaikkeus, kaikkivoipa, taivaan ja maailman luoja eikö hän samalla ole ei-mikään, nimeämätön, hän josta ei voi puhua, nimetä. Hegeliä lukieassani juuri tämä viehätti hänen dialektiikassaan: olemisen ja ei-olemisen identiteetti, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päätyy. Werdenin-prosessi käynnistyy. Logiikan tiede, hengen fenomenologia. Airaksinen ei Hegeliin viittaa, ei ehkä koskisi tikullakaan, hänen filosofinen kotinsa on muualla ja oikea kotikin on Vaasassa, josta ponnistettaan erilaisin eväin.

Airaksinen on sujuva kirjoittaja ja oiva retoorikko. Usein hän tyytyy myös, joskin ehkä kieroa vaatimattomuuttaan (!) toteamaan, että ei tiedä tai ymmärä mistä on kysymys. Mutta näinhän se on. Tunnen itsekin lukuisia ns. tapakristittyjä, muutamia uskossa olevaa tosikristittyä ja joitakin "vierasuskoisia". Jotkut heistä varsin fiksuja ihmisiä. En kuitenkaan millään jaksa ymmärtää miten heillä on otsaa heittäytyä Jumalan ja uskonnon huomaan. Ei vaikka näen heidän onnellisen ilmeensä ja uskonsa autuuden. Tunnen myös ateisteja, jotka jaksavat jatkuvasti ihmetellä ja kamppailla uskon ja uskonnon asioiden piirissä, vierailla kirkoissa, ihailla niitä ja samalla vihata sitä vahinkoa, jota uskonto ja uskonnot maailmaan tuovat ja ovat tuoneet. Väitteeni on, että en voi tietää olisiko maailma parempi ilman uskontoa, vaikka uskon niin, mutta se ei oikeuta päättelemään, että maailma uskontojen kanssa on paras mahdollinen maailma. Uskonnot ovat kuitenkin olemassa omalla tavallaan ja miksi näin on, siihen Airaksinen antaa mainioita vihjeitä.

Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta. Toinen osa käsittelee vanhuutta, vanhenemista ja vanhustenhuoltoa, kolmas seksiä. Tätä ensimmäistä voi kyllä suositella kaikille luettavaksi. Kiinnostavaa olisi kuulla miten siihen suhtautuu Airaksisen kanssa eri linjoilla oleva. Itselleni kirja oli terapeuttista luettavaa, sen verran vuosien mittaan on korvennut pakollinen osallistuminen erilaisiin valtakulttuurin uskonnollisiin rituaaleihin ja menoihin. Niitä ei voi välttää helposti loukkaamatta tuota itsestään selvänä pidettyä kristillis-mustaa perinnettä, eikä oikein halua tai jaksa teutaroida sitä vastaankaan. Ylimielisesti on helpompi ajatella antavansa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä tai oikeastaan ymmärrä, mitä tekevät. Uskonto on kansan oopiumia murheen laaksossa, ei siis vain pappien tarjoamaa oopiumia kansalle. Uskontoa henkisempiä asioita on  tarjolla ja tekemistä riittää.

Tyhjää ei kannata täyttää mielikuvitusolennoilla. Tyhjä on tyhjää vaikka voimme ihmisinä (onneksi) kuvitella sitä, tätä ja tuota. Mutta vaarallinen sivuluisu alkaa, kun sekoitamme toden ja mieleikuvituksen luomat. Vai onko myös niin, että filosofia on oppineen eliitin tapa älyllistää ja vieraantua herran armosta?