Sunday, December 28, 2014

Valtonen tietää mitä tekee?


Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät  on hieno, todella hyvä, ei kuitenkaan "täydellinen" tai "virheetön", mutta lajissaan ainoalaatuinen. He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, ei pelkästään suomalaista kirjallisuutta, vaan osa romaanin taidetta.

Mikä kirjasta tekee hyvän? Ensinnäkin se on aikalaisromaani. Tapahtumat, maailman ilmiöt, Suomi ja Yhdysvallat ovat lukijalle, ainakin ikäiselleni ja monelle nuoremmallekin, tuttuja lähimenneisyydestä ja jopa, jos näin voi sanoa, lähitulevaisuudesta.

Kirjassa esiintyy paljon herkullisia kuvauksia itse koetuista asioista mediayhteiskunnan mainonnasta, sosiaalisen median läpimurrosta, ruuasta, eläin- ja ympäristöaktivismista ja titeen etiikasta. Suomalaisen ja amerikkalaisen tapa-, arki- ja tiedekultuurin eroja on kuvattu kriittisesti molempiin suuntiin. Toiseksi  Valtosen kerronta on sujuvaa ja kielellisesti rikasta. Kerronta etenee lähes dekkarimaisesti luoden jännitteitä. Lukija aavistaa toki monet käänteet hyvissä ajoin, mutta samalla jää pohdittavaksi, miten kertoja aikoo ratkaista synnyttämänsä jännitteen. Valtonen malttaa myös pitkittää jännitettä siirtämällä tarinan painopisteitä paikan, ajan ja päähenkilöiden näkökulmien välillä. Kolmanneksi kirja on kriittisen ajattelun ja toiminnan oppikirja. Asioita katsotaan monesta näkökulmasta, päähenkilöt ovat ajattelvia henkilöitä ja vaikka hei eivät tiedä mitä tekevät, he pyrkivät analysoimaan tekojaan, arvojaan, sanomisiaan. He pyrkivät suhteuttamaan oman toimintansa omaan historiaansa, oman elämänympäristönsä yhteiskuntaan, maailman muutokseen ja erilaisten intressiryhmien pyrkimyksiin. Ja he myös pyrkivät muuttamaan maailmaa eri tavoin: Joe tieteellisen tutkimuksen, Alina mediavaikuttamisen ja Samuel kansalaisaktivismin keinoin. Kukaan heistä ei siinä kovin hyvin onnistu tai ainakin seuraukset ovat arvaamattomia heidän oman elämänsä kannalta, mutta joka tapauksessa he yrittävät.

Neljänneksi ja ehkä täm on tärkeintä, Valtosen henkilöt ovat melko sävykkäitä, vaikka samalla kovin tyypiteltyjä. Omalla tavallaan he ovat sympaattisia ja vilpittömiä pyrkimyksissään, vaikka lukija saa heistä eri kertomuksen käänteissä välillä hyvinkin vastenmielisen kuvan. Erityisesti Valtosen kerronnassa miellyttääkin juuri se taitavuus, jolla hän muuntaa kuvaa tapahtumista liukuvasti kesken kerronnan eri toimijoiden näkökulmiin. Kyse ei ole mosaiikkimaisesta moniperspektiivisestä kerronnasta tai kertojaäänien polyfoniasta - henkilöt ovat keskenään vuorovaikutuksessa, vaikkakaan eivät ymmärrä toistensa tekoja, puhetta ja tavoitteita.

Kirja ei ole kuitenkaan täydellinen.  Alun muutaman sivun jättäisin surutta pois, jotakin toisteisia kohteita voisi poistaa ja jotkut iAM-laitteen markkinoinnin manipuloivan toisteisuuden kuvaukset olisivat vakuuttaneet pienemmälläkin merkkimääräällä. Loppukohtauksen vastavuoroisen sovituksen teemat ja lähes välttämättömän epäoikeudenmukaisen kuoleman kuvaus oli ehkä liian symmetrinen ja täydelliseen tarinan päättämiseen pyrkivä. Tarinan olisi voinut hyvin jättää myös auki lopustaan. Varsinkin kun loppua kohti tarina fokusoitui vahvasti isä-poika -kertomukseksi. Äiti Alinan tarina alkoi hyvin vahvasti, mutta oheni loppua kohden. Näin poika Samuel tosin kulki äidin turvallisesta sylistä kohti oidipaalista isänmurhaa, vaikka ei siinä aivan onnistunut.

Valtonen saa teoksellaa lukijan, ainakin minut, ajattelemaan vakavasti erityisesti mediayhteiskunnan nykyisiä ilmiöitä entistä kriittisemmin. Miten olla mukana yhteiskunnassa, jossa vaikuttaminen kietoutuu entistä suoremmin sosiaalisen median mainonnan manipuloivaan järjestykseen? Emme ole enää mainonnan kohteita vaan myös mainonnan välineitä, jopa aktiivisia vertaismainostaja-kuluttajia.

Kirjoitammme tekstejä, joissa suositelemme tuotteita toisillemme - kuten tässäkin tekstissä. Miten se eroaa, tai voi erota, taiteen ja mieltäylentävän sivistystyön ihanteista?

Olemme, me länsimaiset kulutuskeskeiset ihmiset, laskeutuneet Taikavuorelta ajat sitten laaksoihin ja pudonneet rotkoihin ja kanjoneihin, joista nouseminen vaatii ponnisteluja.  Tavarantuotantoyhteiskunta viihdyttää meidät hengiltä, jotkut sananmukaisesti yksilöinä, toiset tulevaisuudessa maksettavana ymäristö- ja sosiaalisina katastrofeina, sotina, terrorismina.

Valtosen kirja ei jää vain yhdeksi joulunajan kausituotteeksi, vaikka se olisi alennusmyynnissä jo hetken kulttua. Merkittävä teos. Siitä jää hieno, vaikkakin kammottava, aikalaisdokumentti luettavaksi. Me tiesimme sen mitä teimme, me jopa luimme siitä ja siitä huolimatta ...

Wednesday, December 03, 2014

Viimeinen yö Twisted Riverillä

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä on lähes snobbailevan taitava osaamisen osoitus. Irving tuntuu sanovan lukijalle: katsos näin Romaani isolla R:llä kirjoitetaan.

Kirja on uudenlaista Irvingia, ainakin siltä osin, kun hänen tuotantoaan tunnen. Aikaisemmissakin lukemissani teoksissa on ollut paljon piirteitä, jossa kirjailijan oma elämänhistoria ja kirjassa olevan kirjailijan elämänhistoria kohtaavat. Paljon on myös intertekstuaalisia viitteitä Irvingin omiin teoksiin. Irving myös jaksaa toistaa eri kohdissa miten pitkästyttävää kirjailijalle on kuulla tai lukea jatkuvasti kysymyksiä siitä, miten omaelämänkerrallisia hänen tarinansa ovat. Jätetään siis tämä teema tästä pois.

Irving aloittaa kirjansa useimmiten menemällä suoraan asiaan (in medias res)  tai tarkemmin keskelle tapahtumia. Mieleen tulee Carvaggion taulu (kuva), jossa kuvan tekijä on paikalla juuri kuoleman hetkellä. Tarinan käänne on alussa, vaikka hienolla tavalla se ei ole ratkaisevin kuolema itse tarinan kannalta. Irving kuljettaa lukijaa ensin perinteisemmän tarinankerronnan keinoin turvallisen pitkälle, jotta tarinan uskomattomat ja vulgaarit piirteet jaksaa ottaa vastaan, hyvin samaan tapaan kuin Minä olen monta -teoksessa.

Irving hallitsee kerroksellisen kerronnan. Viimeinen yö Twisted Riverillä rakentuu alun noin sadalla ensisivulla eheäksi tarinaksi, sitten tarina tulkitaa yhden kirjan sisään rakentuvan lukijan toimesta uudelleen ja edelleen osoitetaan kirjan sisäisen todellisuuden kannalta illuusioksi ja fiktioksi. Sen jälkeen tarinaa rakennetaan lisää ajallisesti etenevästi alun vuodesta 1954 aina vuoteen 2005. Samalla rikastetaan aikaisempaa tarinaa yksityiskohdilla ja paljastetaan vaihe vaiheelta alun alkuperäisen tarinan psykologista uskottavuutta. Lopulta tarinoita sidotaan yhteen ja osoitetaan miten tarina on kirjoitettu ja solmitaan tarina lopussa kiinni tarinan alkuun ja saadaan päähenkilön elämänkaarelle eräällä tavalla "onnellinen loppu".

Tarinan sisältö kaikkine käänteineen sisältää kuolemaa, rakkautta, perheen sisäisiä jännitteitä, vähemmistökansojen asemaa (intiaanit, kiinalaiset, vietnamilaiset, italialaiset), Vietnamin sotaa ja USA:n poliittista (sota)historiaa, USA:n ja Kanadan suhteita, sitä, miten kirjoja kirjoitetaan ja kustannetaan, miten karhuja ja hirviä metsästetään, miten varmistat itsemurhan onnistumisen erityisellä tavalla, mitä tapahtuu kun alaston nainen hyppää laskuvarjolla sikolättiin, kuinka erilaisia ruokia valmistetaan, miten hintelät miehet rakastavat ja himoavat isoja naisia ja lukuisia muita teemoja, aiheita, yksityiskohtia. Kummallisella tavalla Irving onnistuu kehimään moninaiset ainekset yhteen siten, että lukija aivan näkee miten asiat tapahtuvat - paikoin kuvaus on tarkkaa kuin elokuvaa katsoisi. Aineksista tulisi melkoista mättöruokaa - pyttipannua - tavallisen kokin käsissä, mutta mestari- ja pääkokki Irving auttaa päähenkilönsä apukokki Daniel Baciagalupon onnistua tarinassaan.

Vaikka Irvingin tarinassa ja henkilöissä on paljon hellyyttä ja särmää, kuvauksessa on vain vähän hunajaa. Juuri sen verran, että henkilöiden karkeus ja karheus ei käy ylivoimaiseksi. Väkivallan, aseiden ja voimankäytön jatkuva läsnäolo on painostavaa, mutta samalla henkilöt elävät, toimivat ja pyrkivät ratkaisemaan mahdollisuuksiaan elää muuttuvassa maailmassa. Usein pakenemalla, usein peittämällä asioiden tosiallisen laidan ja kantamalla tämän pakenemisen ja peittämisen tuoman taakan kohtalokkaalla tavalla.

Lukija kiittää ja harmittelee, ettei oma kirjallinen kyky yllä kyllin kuvaamaan, arvioimaan tai välittämään lukukokemuksen nautintoa.

Monday, November 24, 2014

Oikea nautinto ja tarinankerronta

Aristoteleen Runousoppi on tunnetusti edelleen draaman, tarinankerronnan ja juonirakenteen tarkastelun kannalta keskeinen teos. Siitä on lähdetty, lähdettävä ja siihen usein myös päädytään.

Runousopin nimi johtaa helposti harhaan. Kyseessä on nykykielen termein fiktiotiota (sepitettä) tai kaunokirjallisuutta käsittelevä teos vastakohtana tietokirjallisuudelle, faktalle.  Suomenkielelle teos on käännetty ainakin jo neljästi ( J.W. Calamnius 1871, Pentti Saarikoski 1967, Paavo Hohti 1997, Kalle ja Tua Koronen 2012).

Lisäksi on helpommin lähestyttäviä teoksia kuten mielestäni mainio Ari Hiltusen Menestystarinan anatomia - Aristoteles Hollywoodissa. (Hanki ja Jää, Gaudeamus, Helsinki 1999) Näin siitäkin huolimatta, että aristotelestutkijat (Heinonen ym. 2012, 17) ovatkin siinä käsityksessä, että Aristoteleen ajatusten soveltaminen hänen jälkeensä laadittuun runouteen ei välttämättä tekisi oikeutta kummallekaan.

Lyhykäisyydessään Aristoteleen tai ainakin Hiltusen tulkintaan tukeutuva ajatus on teoria oikean nautinnon mallista.  Oikea nautinto hyvässä tarinassa rakentuu neljään periaatteeseen: 1) Tarvitaan emotionaalinen taso, joka tuottaa jännityksen. Jännityksen ja helpotuksen on jatkuvasti vuoroteltava. Usein tämä edellyttää, että keskushenkilöt herättävät lukijassa tai katsojassa myötäelämisen tunteen, empatian. 2) Moraalinen taso tarvitaan puolestaan siihen, että näiden empaattisten keskushenkilöiden kokema vääryys koetaan (myötä)kärsimyksenä.

Tarvitaan siis empatiaa ja moraalia eli sääliä ja pelkoa Aristoteleen termein. Edelleen 3) tarinan on oltava älyllisesti hyväksyttävä, looginen. Ja lopulta tarinan täytyy tarjota 4) symbolinen taso, joka mahdollistaa lukijalle tai katsojalle mahdollisuuden kuvitella tarina omaan elämäänsä sovellettavana myönteisenä ratkaisumallina. Kun nämä neljä elementtiä, emotionaalinen, moraalinen, looginen ja symbolinen yhdistyvät sopivalla tavalla, tarina on puoleensavetävä ja palkitsee kokijan nautinnolla.

Klassisen draaman ja Hollywood-elokuvan juonen ydistelmä etenee usein kolmena (tai viitenäkin) näytöksenä: I näytöksen nousevassa toiminnassa esitellään emotionaalisesti uskottava ja samaistumiskohteen tarjoava päähenkilö tai päähenkilöt. II näytöksen alkuna päähenkilö (sankari) tai päähenkilöt tekevät kohtalokkaan virheen tai erehtyvät valinnoissaan; tämä synnyttää moraalisen jännitteen, jota ryhdytään (toiminnallisesti) ratkaisemaan. Toiminta on edelleen nousevaa aina huippukohtaan, jossa tapahtuu ratkaisu. III näytöksessä tarina viedään päätökseen ja katsoja saa vahvistuksen sille, että tarinassa paha sai palkkansa ja tarinan moraalinen ratkaisu oli lopultakin oikea tai hyväksyttävä.

Tarina on siis lähtökohtaisesti fiktio, mutta se on parhaimmillaan sisäisesti tosi ja vakuuttava. Yhtenä esimerkkinä onnistuneesta tarinankerronnasta Hiltunen nostaa esille Chinatown-elokuvan. Syd Fieldin mukaan tässä elokuvassa on 1970-luvun paras käsikirjoitus. (Elokuva on monikerroksinen petoksista ja niiden palajastumisista avatuva tarina - juoniselostukseen voi yrittää soveltaa harjoituksena yllä olevaa oikean nautinnon mallia).

Kyseistä mallia on käytetty paljon ja koettuna (luettuna, katsottuna) siitä voi tulla jopa puuduttava. Niinpä aikojen muuttuessa sankareiden tilalle on astunut antisankareita, juonta on monimutkaistettu ja uskottavuutta venytetty äärirajoille. Onnistuessaan se pitkittää nautintoa. Nautinnon kokeminen on kuitenkin vuorovaikutteista, joten itse elokuvan tai kirjan tapahtuma on vasta siinä, kun teksti tai kuva alkaa tarinallistua mielessämme.

Heinosen ym. (2012) teoksessa on hienoja ja oppineita esityksiä muiden muassa avainkäsitteestä mimesis. Jo se, että sanaa ei oikein voi kääntää yhdellä vastineella antaa kuvan sen rikkaudesta ja haastavuudesta: kyseessä on esittäminen, jäljittely, kuvaaminen ja representaatio. Runousopin mimesis viittaa usein siihen, että asiat nähdään sielun silmin, ei siis sellaisena kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin ne voisivat olla tai niiden tulisi olla (sisäisessä totuudessaan).

Jatkolukemista:

Aristoteles, Retoriikka ja Runousoppi, Teokset IX, Gaudeamus, Helsinki 1997
Aristoteles, Runousoppi, Otava, Helsinki 1977 (ap. 1967)
Heinonen ym., Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille. Teos, Helsinki 2012
Hiltunen, Ari, Menestystarinan anatomia. Aristoteles Hollywoodissa, Gaudeamus, Helsinki 1999

Tuesday, October 28, 2014

Tarua ja totta - John Irving puhuttelee identiteettiä

John Irvingin Minä olen monta puhuttelee monella tavalla. Otsikko lupaa identiteettitarinaa ja sitä kirja on. Irving on aiemmista kirjoista tunnettu armoton, sujuva ja lavea tarinankertoja, niin tälläkin kertaa. Kuitenkin kirja onnistuu yllättämään. Se tuntuu monella tavalla niin todelta, että pakostakin joutuu pohtimaan tarinan suhdetta kirjoittajan omaan elämään, hänen aikaisempiin teoksiinsa, maailman ja Yhdysvaltojen lähihistoriaan sekä myös oman identiteettinsä muodostumiseen.

Kun Irving kirjoittaa jälleen lasten pukeutumisleikeistä, niin muistelee omia lapsuuden leikkejään. Jos Irvingin kuvaamat pojat pukeutuvat äitiensä ja tätiensä naisten vaatteisiin, muistelee teinkö minä niin tai oliko omassa kaveripiirissäni vastaavaa? [ - Itse asiassa muistuu kyllä mieleen leikit isän reumakerrostolla, kun se pimeässä sähköisenä säkenöi, ei juuri tämän dramaattisempaa.] Tai kun kirjan päähenkilö Uudessa-Englannissa asuva Billy Abbott ihastuu neiti Frostiin, kirjastonhoitajaan, miettii, niin asuihan meidänkin yläkerrassa viehättävä, itseäni vanhempi nainen, joka antoi minun pitää villalankavyyhteä, kun hän keri siitä langan keräksi. Ero on kuitenkin siinä, että Billyn lähipiiri osoittautuu lähes poikkeuksetta joksikin muuksi kuin hän itse olettaa. Tällaista en ainakaan tähän ikään tullessa ole itse kokenut (samassa määrin ja syvällisesti) tai sitten tarkkaavaisuuteni on pahasti herpaantunut.

Irving on mestari kertomaan tarinaa - hän vie lukijan aluksi melko turvallisesti nuoren pojan maailmaan ja vähä vähältä raottaa henkilöidensä erilaisia poikkeavuuksia heteronormatiivisesta käyttäytymiskoodista. Tarinan sävyt muuttuvat tummemmiksi tarinan edetessä. Jos Irving kertojana ei pohjustaisi tarinaansa niin huolellisesti alun muutamalla sadalla sivulla, niin uskon, että moni lukija uupuisi loppupuolen massiiviiseen, dokumentoituun kuvaukseen useiden päähenkilölle läheisten henkilöiden elämän vähemmän onnellisesta lopusta, kuoleman kuvista huolella toteutettuna.

Billy Abbot on kirjailija, jonka hahmossa Irving viittaa suoraan itseensä ja toisen romaaninsa Owen Meanyn ajatuksiin. Kirjan Abbot kertoo: Eräässä ... romaanissa...kirjoitin: Muisti on hirviö; ihminen unohtaa- se ei. Se vain kokoaa kaiken, tallentaa tai kätkee kaiken. Muisti palauttaa mieleen asioita omasta tahdostaan. Ihminen luulee muistavansa, mutta muisti se ihmistä ohjaa!

[Ystäväni Owen Meanyssa teksti on käännetty hieman toisin:

Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !]

Irving on ilmeisesti huomannut tekstipätkän oivallisuuden ja halunnut käyttää sen uudestaan ja samalla viitannut päähenkilönsä ja itsensä läheiseen suhteeseen. Irvingin teoksissa toistuu kyllä monet samat teemat, mutta tässä kirjassa hän uppoaa henkilöidensä identiteettiin hyvin syvälle - paljon itsetutkiskelua ja syvähaastatteluja teos on ilmeisesti vaatinut.

Vaikka ottaisi Irvingin muistisitaatin sellaisenaan, on myös huomattava, että elämä, kirjat ja keskustelut herättävät muistin henkiin. Ja kun henkiin herätetään kuollutta, jotain piilossa ollutta, mahdollisuutena ja vaarana on, että esiin rymistävät myös hirviöt. On uskallettava ja luetettava siihen, että on jollakin tavalla oman elämänsä sankari.  Ainakin joku meissä, siis joku niistä monesta, ottaa kantaakseen muistin pyrkimyksen hallintaan tai ohjaukseen tai sitten antaudumme sovinnolla oman itsemme vietäväksi - mitä tämä jälkimmäinen sitten voikaan tarkoittaa ja merkitä. 

W.G.Sebald ja ilmasota

W.G.Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen) on vaikuttava teos. Se on dokumentaarisesti perusteltu, asiallinen ja persoonallisesti kirjoitettu kuvaus ja kannanotto II maailmansodan Saksan kaupunkien massiivisista pommituksista ja siitä, miten saksalaisessa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa nuo pommitukset sekä niiden aiheuttamat mittaamattomat kärsimykset lähes unohdettiin tai niistä vaiettiin.

Voiko kaupunkeihin suunnattu ilmasota olla koskaan perusteltua? Sotilaallisesti ehkä, mutta voiko sen perustella eettisesti?  Brittiläisen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover käsittelee kirjassaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalifilosofia (Like, Hki 2008) sodankäynnin filosofiaa syvällisesti. Hänen esimerkkinsä ja empiirinen aineistonsa kattaa Vietnamin, Hiroshiman, Ruandan, Stalinin terrorin, Hitlerin Saksan ja myös Brittien II maailmansodan pommitukset. On helppo, teoriassa, sanoa, että päämäärä ei pyhitä keinoja, mutta millä puolella voi olla silloin, kun ei vielä kirjoiteta (voittajien) historiaa jälkikäteen? Historian esimerkit eivät ole menneitä. Ukraina, Gaza tai Isiksen tukialueiden pommitukset 2014 eivät ole historiaa, mutta ne tekevät historiaa.

Sebald kirjoittaa siis aukosta saksalaisessa muistissa. Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen kirjallisuus ei käsitellyt liittoutuneiden pommitusten tuhoa Saksan yli 130:ssa kaupungissa. Royal Air Force teki Saksaan 400 000 pommituslentoa, pudotti yli miljoona tonnia pommia, niissä kuoli noin 600 000 siviiliä ja kodittomiksi jäi asuntojen tuhoutuessa seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä.

Sodan jälkeen sakasalaisessa kirjallisuudessa asiasta lähes  vaiettiin tai asia sivuutettiin. Kirjailijat katsoivat toisaalle, ohi kansansa historiallisesta murhenäytelmästä. Kuinka se on mahdollista? Miten siihen tultiin? Vai oliko se hyväksyttävää? Pitääkö veistä kääntää haavassa, eikö ole parempi unohtaa jotkin asiat? Joskus on parempi, että luotikin koteloituu elimistöön sen sijaan, että se yritettäisiin poistaa.

Tuntuu siltä, että meillä Suomessakin on aukkoja historiallisessa muistin lisäksi myös nykyisyyden kokonaiskuvan hahmottamisessa. Hienojakin puheenvuoroja toki kuulee. Yksi niistä oli hiljattain Hanna Arendtista kertovassa elokuvassa. Arendtin mukaan ongelmana ei ole mystinen paha, vaan "pahan banaalisuus". Kykenemättömyys ajatteluun tekee meistä ihmisinä vajaita, me tottelemme käskyjä sokeasti ja ajattelemme, että normatiivisuus vapauttaa meidät vastuusta. Myös Jaakko Belt onnistuu hyvin niin&näin lehden pääkirjoituksessa 3/2014 lainamaan Alan Wolfea ja tekemällä eron pahan ja "poliittisen pahuuden" välillä. Poliittinen paha käyttää tarkoituksellista, tarpeetonta kuolemaa, tuhoa ja viettomien ihmisten kärsimystä omien strategisten päämääriensä toteuttamiseen. Tämän mystifioiminen absoluuttisen pahan ilmentymäksi häivyttää kykymme nähdä poliittisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka kyseisen strategian ovat synnyttäneet. Vajoamme hämäryyteen, jossa kaikki kissat ovat harmaita.

Tuesday, September 30, 2014

Väritön Murakami -Värittömän miehen vaellusvuodet


Haruki Murakamia on povattu jopa Nobelin saajaksi. Uusimassa suomennetussa teoksessaan, ensimmäisessä suoraan japanista käännetystä, Murakami osoittaa kertojan ja kirjoittajanlahjansa. Mutta Nobelia en hänelle antaisi. Murakamin teksti haalistuu, ei vahvistu tai muutu koskettavammaksi kirjan edetessä lupaavasta asetelmastaan kohti lopun (anti)kliimaksia.

Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on yksinäinen, ystäviensä käsittämättömästi hylkäämä (anti)sankari. Hän on mahdollisesti itse tehnyt kuusitoista vuotta ennen tarinan kertomahetkeä ratkaisevan virheen, joka on suistanut hänen elämänsä uuvuttavaksi merkityksettömyydeksi. Vapautuakseen menneisyyden kiroista hänen on lähdettävä matkalle, takaisin lapsuuden ja nuoruuden maisemiin, takaisin entisten ystäviensä luokse selvittämään mitä oikein tapahtui, takaisin itseensä. Tällä matkalla TT:n on matkattava myös Suomen Helsinkiin ja Hämeenlinnaan. Matkalla itseen TT:llä on myös opas ja neuvoja, Sara, uusi naisystävä ja mahdollinen rakastettu ja elämänkumppani.

Kirja on hyvin ymmärrettävä verrattuina esimerkiksi Suureen lammasseikkailuun. Tsukurun oppaan, Saran, suulla kirjan teemakin on esitetty hyvin selkeästi:

Sinun on kohdattava menneisyys: ei naiivina, helposti loukkaantuvana poikana, vaan itsenäistyneenä ammattilaisena. Sinun on nähtävä se, mikä täytyy nähdä, eikä se mitä haluaisit nähdä. Jos et tee niin, joudut jatkamaan elämääsi tästä eteenpäin raskasta taakkaa kantaen.  (s. 97)

Siinä on identiteetityölle annettu selkeä tehtävä. Kaunokirjallista teosta ei ole mielekästä lukea identitetetityön opaskirjan, mutta kuitenkin - TT:n identiteettityö jää kirjassa pahasti kesken. Sen lisäksi, että hän kohtaisi totuuden itsestään väärentämättömänä, sellaisena, joka hän todella oli ja millainen hän kirjan kertomahetkellä on, Murakami ei anna päähenkilölleen mahdollisuutta nähdä tämän kuvitellun totuuden häipyä "historian syvään kaivoon" ja anna hänen nähdä omaa tarinaansa vielä kerran - sellaisena kuin hän haluaa sen nähdä. Totuus on tosiaisioita enemmän - samat tosiasiat voidaan sovittaa niin moneen tarinaan - koskaan ei ole myöhäistä saada hyvä elämä, tosiasioista huolimatta tai paremminkin tosiasiat oikeisiin puitteisiin laitettuna, upotettuna kuin timantit koruun.

Aikaisempiin lukemiini Murakameihin verrattuna kirja on entistä selkeämpi, asetelmallisempi, pelkistetympi. Se nosti aluksi odotuksia kirjan kokonaisuudesta. Kyse on identiteetin etsimisestä, suhteesta yhteisöön ja lähimmäisiin, miehen suhteesta naisiin, rakkauteen ja seksuaalisuuteen, kasvusta nuoresta aikuiseksi. Kaikki elementit aiemmista teoksista ovat läsnä, monista teoksista tuttu fantasiamaailma tai kaksoistodellisuus ontosin mukana hyvin ohuena vivahteena, vain unenomaisina harhoina. Eksotiikkaa teokseen tuo matka Suomeen, joka suomalaiselle on melko kliseinen kuvaus - kuin Suomi-eksotiikan johdantolauseita matkailua edistävästä (?) esitteestä. Ainakin täällä Napapiirin lähellä asuvana olisi kernaasti matkannut kauemmas tajunnan tuolle puolen tai ainakin löytänyt Suomesta keskikesän valoisuuden lisäksi myös hieman tummempia sävyjä.

Kliseiseltä Murakamin teksti alkaa vaikuttaa muutoinkin. En juuri ole Lääkärisarajaa tai Herttaa lukenut, mutta mielikuvissani monet kohtaukset kirjassa, erityisesti T:n ja Erin tapaaminen mökillä kesäillassa maistuu siirapilta, ei-fantasialta vaan imelältä maalailulta. Aiemmissa kirjoissa on hämästyttänyt se, miten Murakami onnistuu etäännyttämään lukijan pelkistetyllä tyylillään kirjan sinänsä järkyttävistä tarinankäänteistä, olivatpa nämä käänteet sitten itsemurhia, mielenjärkytyksiä tai päähenkilön erektio-ongelmia. Tunnetasolla väritön mies ei tule lähelle, mutta toisaalta hän ei myöskään kohoa kiinostavalla tavalla filosofisen ideaalityypin koetinkiveksi (viraantuminen, sivullisuus, das Man).

Kirja on siis luettavuudeltaan huippuluokkaa ja tarinan pelkistyneisyys kyllä viehättää. Mutta jotain tärkeää uupuu. Sen voisi ehkä nimetä emotiaalisen totuuden puutteeksi.

Tuesday, September 09, 2014

Murakamin suuri, pieni vai sekava lammasseikkailu?

Sain jokin aikaa sitten luetuksi Haruki Murakamin kirjan Suuri lammasseikkailu. Hämmentynyt höh - muuntaakseni "Lumiomenan" blogin luonnehdintaa - kuvastaa omaa reaktiotani. Lumiomenan kuvaus lukukokemuksesta tulee hyvin lähelle omaani. Kafka rannalla on tähänastisista murakamikokemuksista (1Q84, Norwegian Wood) ehdottamasti paras.

Toisteisuutta Murakamilla tuntuu olevan sekä kirjoissa että kirjojen välillä todella paljon. Jokke trivialisoi  blogisaan Suuren lammasseikkailun turhan tylysti ja lukee sitä mielestäni pinnalta moralisoiden. Itse en näe, että päähenkilöä kuvattaisiin ihannoiden, joipa hän sitten merkkituoteviskiä tai polttaa ylettömästi tupakkaa, mitä hän todellakin tekee.

Mitä Murakamiin liitetty fantasia oikein on? Voisiko tekstiä lukea myös mielen hajoamisen kuvauksena, päähenkilön minän etsiskelynä, eräänlaisena Sartren Inhon tapaisena ekstistentiaalisen ahdistuksen, inhon ja pahoinvoinnin kuvauksena? Ruumiin ja mielen myyminen ja näiden kahden rinnastaminen on toki varsin yleinen teema modernissa ja vaikkapa myös postmodernissa kirjallisuudessa. Murakamin tapa esittää asiansa ei kulje puhtaan fantasian vaan myös sisäisen monologin tasolla.

Kirjan päähenkilö ei ole minulle sankari vaan tyypillinen antisankari, jonka mieli, minä ja oma identiteetti huuhtoutuu nykyisen yhteiskunnan turhuuteen, kuolettavaan turtumiseen ja mielekkyyskatoon. Vertauskohdat löydän paremminmin vaikka Tarantinon elokuvista kuin klassisesta tai modernista kirjallisuudesta.

Kirja ei siis ole Murakamin parhaita, mutta kuitenkin siinä määrin kiehtova, että sen lukemisessa ei ole ongelmia. Murakami sekoittaa korkeaa ja matalaa taitavasti, eivätkä syytökset tekoälyllisyydestäkään tunnu siksi oikealta. Aikamme tuntuu olevan siinä määrin latteaa ja pinnallista, että sekin, mikä muutama kymmenen vuotta sitten tuntui kovin pinnalliselta, on tänäpäivänä syvällistä. Aika vie pois paljonkin pinnallista, mutta myös kätkee aarteita syvyyksiin. Mutta muutuko ihminen ja mihin suuntaan?

Monday, August 11, 2014

Kertojan ystävä Owen Meany

Jopas on tarina! Ei voi kuin varauksettomasti ihailla John Irvingin taitoa kertoa. Hän sitoo totuuteen pajunköyttä on uskomatolla tavalla. Tuloksena on enemmän kuin faktoina kerrottu totuus voi koskaan olla.

Ystäväni Owen Meany -kirjan kertojaminä tarinoi itsestään ja Owen Meanystä, ystävästään sekä äidistään, isäpuolestaan, kadoksissa olevasta isästään, serkuistaan. Samalla hän kertoo Yhdysvaltojen Vietnamin sodan kansallista tragediaa 1950-luvulta aina vuoteen 1987. Hän kertoo amerikkalaisuudesta, jonka tyypillisin ääni on kiväärin ja baseball-mailan kopsahdus palloon. Hän kertoo sen Kanadaan muuttanneen sivullisen, mutta perin juurin amerikkalaisen, äänellä.

Owen Meany on HYVIN EPÄTODELLINEN hahmo tai yhtä uskottava kuin Jeesus. Hän tietää tulevaisuuden ja oman kohtalonsa. Itse tarinakin on hyvin epäuskottava, mutta juuri siksi se viehättää. Liikutaan rajalla, jolla tekee mieli heittää kirja sivuun ja sanoa, EI VOI OLLA TOTTA. Mutta eihän kukaan ole väittänytkään kirjan olevan totta. On vain uskottava tarinaan, kertojaan ja kertomukseen. Se palkitsee.

Owen Meany pitää Julius Caesarista peräisin olevista säkeistä:

Monesti eläessään arka kuolee
mies uljas maistaa kuolemaa vain kerran.

Hän katsoo velvollisuudekseen ja kohtalokseen osallistua Vietnamin sotaan. Kirjan kertoja taas elää itse valittua tylsää elämää, käy kirkossa ja opettaa koulussa. Hänen elämänsä on luettavien kirjojen lista. Hän välttää sotapalveluksen erikoisella tavalla ja vetäytyy vapaaehtoiseen maanpakoon Kanadaan. Kirjan kertoja kokee jännnityksen Owen Meanyn kautta. Kertojan serkkutyttö Hester on sodan aktiivi vastustaja. Isäpuoli on myös opettaja, henkilö johon päähenkilö tuntee kiintymystä. Oma isä, kun hän vihdoin löytyy, on suuri pettymys. Äidin varhainen kuolema uskomattoman sattuman tai välttämättömän kohtalon oikusta, johtaa kertojan ja Owen Meanyn erikoiseen oidipaaliseen kierteeseen suhteessa toiseen sukupuoleen. Henkilöiden monipuolinen kirjo mahdollistaa asioiden tarkastelun monelta suunnalta. Lukijan on helppo osallistua keskusteluun sodasta, sen oikeutuksesta, sen vastustamisen välttämättömyydestä ja keinoista, koska lukijalle tarjotaan monia erilaisia näkökantoja.

Ystäväni Owen Meany on kirja muistista:
Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !

Irvokkuudessaan kirjan yksi keskeinen kohta Vietnamin sotaa kuvattaessa on tieto siitä, kuinka sotaan 1966-68 välillä kutsutuista sotilaista 40% oli käynyt alle kuusi luokaa koulua, 41 % oli mustia, 75 % tuli pienituloisista kodeista. Puolustusministeri McNamara näki tässä hienon piirteen: Amerikan vähäosaisilla ei ole ollut mahdollisuutta ansaita kohtuullista osaansa tämän kansan rikkauksista, mutta nyt he saavat tilaisuuden puolustaa maataan.

Owen Meany tiivistää puolustusministerin sanoman oivasti: KUOLLKSEEN ei TARVITSE OLLA VALKOINEN - EIKÄ HYVÄ LUKIJA!

Hieno kirja, hieno tarina. Tarinan laveutta ei aina jaksa ymmärtää. Esimerkiksi koululaisten joulukuvaelman näin laajaa ja pikkutarkaa ruotimista. Suomalaisessa monokultuurissa eläneenä on vaikea aina erottaa eri uskontokunnista tulevien rituaalikäyttäytymisen hienojakoisia eroja ja niiden merkitystä tarinan kannalta.

Irvingin kirja on hieno muistomerkki siinä kehityksesä jossa koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen ajattelu joutuu, tai ainakin toivoisi sen joutuvan, historian hämärään. Tai voihan olla niinkin, että koti, uskomukset ja kansainvälisyys johtaakin synkään katastrofiin, jossa kuolevat ensin köyhät sotilaat ja köyhät siviilit ja vähä vähältä koko ihmiskunta vajoaa barbariaan.


Saturday, July 12, 2014

Vastuu alkaa unesta


Haruki Murakamin Kafka rannalla on sakeana kirjallisia ja kielellisiä viittauksia. Otsikkoni Vastuu alkaa unesta  viittaa Yeatsiin.

Antiikin draamat ovat vahvasti esillä. Päähenkilö Tamura Kafkan isä on ennustanut pojalleen Oidipuksen kohtalon: tapat isäsi ja makaat äitisi - ja vielä ekstrana makaat myös siskosi. Viittauksia on Bildungsromaniin, moniin satuhin ja tietysti myös japanilaiseen kirjallisuutteen ja mytologiaan. Viittaukset populaarikultuuriin ja kulutuskeskeisen yhteiskunnan tavaramerkkeihin ovat jo aiemmin lukemistani Murakamin kirjoista (1Q84, Norwegian Wood) tuttuja.

Franz Kafkallakin on oma osuuteensa, mutta onko kyseessä Kafka Tamuran (kirjan päähenkilön) odysseija, kasvutarina vai ikuinen paluu tai kirtokulku elämäksi kutsutussa, arvaamattomassa teloituskoneessa?

15-vuotias Tamura karkaa kotoaan, isä murhataan, hän pakoilee viranomaisia ja yrittää tavoittaa kadonnutta äitiään ja siskoaan. Matkallaan hän tapaa useita henkilöitä. Mutta onnistuuko hän ja haluaako hän välttää kohtalonsa? 

Kafkan isä on opastanut poikaansa muun muassa lauseella teoria on taistelukenttä ihmisen päässä. Kafkan ystävä ja auttaja hänen matkallaan, Oshima, puolestaan avaa Oidipuksen tulkintaa: Kohtalo määrää ihmistä. (...) Ihmiset eivät ajaudu syvemmälle tragediaan vajaavaisuutensa, vaan hyveittensä takia. (...) Tuloksena on siis vääjäämätön ironia.
Ironia syventää ihmistä, auttaa häntä kypsymään. Se on portti pelastukseen korkeammalla tasolla, paikkaan josta voi löytää yleispätevämmän toivon.

Kreikkalaisten tragedioiden elämän paradigmaattiset tragediat eivät toteudu sananmukaisesti vaan metaforisesti. Me emme siis tapa isäämme ja makaa äitimme kanssa (yleensä, vaikka voihan näinkin tapahtua) vaan metaforisesti. On olemassa metafora-niminen väline, jonka avulla me otamme ironian vastaan, ja sen myötä kasvamme ja meistä tulee ihmisinä syvällisempiä.

Oshiman suulla myös ilmaistaan hienosti ongelma ontoista ihmisistä. On ... tärkeää tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin. Yksittäiset arviointivirheet voi yleensä korjata. Kaiken voi aina muuttaa, kunhan on rohkeutta myöntää omat virheensä. Mutta suvaitsemattomat, ahdasmieliset ja mielikuvituksottomat ihmiset ovat kuin loisia, jotka valtaavat isäntänsä ja muuttavat muotoaan. 

Tamuran ja Oshiman suhde on kuin Daniel Kahnemanin kokevan ja arvioivan minän suhde: Tamura kokee erilaisia asioita ja hänen vanhempi ja kokeneempi - myös lukeneempi - ystävänsä arvioi, mitä tuo kokemus merkitsee tai miten sitä tulisi tulkita. Mukarakami myös etsii yhteyksiä japanilaisen mytologian ja länsimaisen teorian välille, muun muassa yhteyksiä Jungin käsityksiin arkkityyppien ja alitajunnan merkityksestä ihmisen tietoisuudessa ja toiminnassa.

Tamura käy myös keskustelua Varis -nimisen pojan kanssa. Varis on kuin Tamuran jakautuneen mielen toinen puoli. Variksen suulla kerrotaan, miten häntä kiskotaan aikasilmukkaan ja paikoin Tamuran kertojaääni kertautuu Variksen toiseuden äänellä: Lasken käsivarteni... - Lasket käsivartesi ...

Murakami onnistuu luomaan varsin kauniita lauseita sopivasti tekstin eri kohtiin: Kaikki sanat ovat kuolleet ajan onkalossa ja kasautuneet äänettömästi tulivuorijärven pimeälle pohjalle. 

Populaarikulttuuristen viittausten lisäksi Murakami mainitsee usein myös klassisen musiikkin - Schubert, Haydn, Puccini.

Viehättävinä yksityskohtina voi mainita esimerkiksi Oshiman ja Tamuran omaksuma halu matkustaa Espanjaan ja osallistua sisällisotaan (joka on päättynyt 60 -vuotta kertomuksen ajankohtaa aikaisemmin). Osallistuminen ei olisi todellista, vaan metaforista.

Kaikkien todellisuuden yksityskohtien tuolla puolen ovat unet. Ja kaikki elävät niissä.

Tamura Kafkan matka pimeyden ja metsän ytimeen osana kertomusta ja kertomuksen yhtenä labyrinttimaisena kuvauksena tuo myös mieleen Sinuhe egyptiläisen. Tamura ei merkitse reittiänsä Ariadnen langalla, eikä Hannun ja Kertunkaan tavoin. Labyrintin ydinkään ei ole pelottava hirviö, mutta joka tapauksessa Tamura käy kaukana tuonpuoleissa ja palaa tuonpuoleisesta ennen kuin portti sulkeutuu.

Ritariromaanien ja keskiaikaisen tarinankerronnan yhtenä teemana oli ”saavuttamaton rakkaus” - donna, jota saattoi etäältä rakastaa ja ihannoida. Tämä perinne jatkuu myös Murakamin teoksissa. Saavutetun ja saavuttamattoman rakkauden, ei-eroottisen seksin, rakkauden eri muotojen pohdiskelu, sukupuolisuuden ristiriitaisuudet ja myös Oshiman suulla tapahtuava (telaketju) feminisimin kritiikki luovat kirjasta rikkaan kudelman. 

Kafka rannalla on lukemistani hienoin Murakamin teos. Se ei kuitenkaan ole kehitys- tai kasvatusromaani. 15-vuotias päähenkilö ei kasva aikuisuuden mittoihin, ei tuhoudu tai kypsy yhteiskuntaan, vaan palaa jossain mielessä alkuruutuun. Hän palaa kouluun tehtyään selväksi (sananmukaisesti) menneisyytensä: isä on murhattu, äidin ja siskon kanssa maattu - valinta elämästä on tehty. 

Murakamin luoma maailma on yksi hieno lisä Platonin filosofiaan tehdyistä reunamerkinnöistä. Filosofian, Bergsonin ja Hegelin upottaminen lihallisen maailman temmelykseen, tuo Murakamin kerrontaan paljon huumoria, mustaakin sellaista. 

Kaikessa runsaudessaan maailma, ainakin Murakamin tekstissä, on järjestelmä jonka sisäinen liike näyttää ulkoa katsottuna ja kuvattuna pysähtyneisyydeltä. Käytämme kaiken aikamme etsiessämme kadonnutta toista puoliskoamme. Tai ehkä olemmekin pirstaleina maailmalla ja siksi identiteettityö on palapelin kokoamista, tuhannen ja yhden yön tarinoiden kertomista, kutomista ja purkamista, loputtomiin.

Murakamin lukeminen on palkitsevaa. Aivan kuin olisit etuoikeutettuna katsomassa unta, jonka hän on sinulle luonut aistivoimaisena, todellisen-epätodellisena.

Ja kun tarina päättyy, olet valmis aloittamaan uuden: Olet osa aivan uutta maailmaa.

JK. Kirjassa on pari kiinnostavaa käännöskompaa: Platonin Pitojen käännöskohdassa kerrotaan Zeuksen halkaiseen mies/nais -olennon veitsellä kahtia. Platonin teoksissa (suomennetuissa) kuitenkin puhutaan siitä, miten Zeus halkaisi puolikkaat kuten muna halkaistaan hiuksella. Toinen liittyy  Kafka-nimeen. Murakamin tekstissä, tai siis käännöksessä, väitetään, että Kafka tarkoittaisi varista (Corvus corone cornix) tsekin kielessä. Ystäväni Jirin mukaan on kuitenkin kyseessä naakka (Corvus monedula), "kavka", joka saksalaisittain ääntyy kuten Kafka. Miten tuo lienee alkuperäisessä tekstissä, ja onko poika nimeltä Varis sittenkin poika nimeltä Naakka?


Thursday, July 03, 2014

I once had a girl - Norwegian Wood

Haruki Murakamin Norwegian Wood -kirjassa on paljon samoja elementtejä kuin myöhemmässä 1Q84 opus magnumissa. Päähenkilönä on parikymppinen kirjallisuuden opiskelija, Toru Watanabe, joka kaipaa menetettyä ja menetettyjä rakkauksiaan. Kirjallisia ja populaarikulttuurisia viittauksia on runsaasti, päälimmäisenä Beatlesien samannimissen kappaleeseen viittaava nimi ja nimeltä mainiten erityisesti Thomas Mannin Taikavuori  ja Fizgeraldin Kultahattu.

Kirja on hyvin luettava - tarina etenee selkeästi kertojan johdolla. Vaikka tarinassa on yllättäviäkin käänteitä, niin kuitenkin se on jotenkin ennakoitavissa hyvissä ajoin. Murakamilla on erikoinen tapa kertoa vähän lapsekkaan realistisesti tai sadunomaisesti päähenkilöidensä murheelliset kokemukset keveästi. Teksissä on itsemurhia, kuolemaa, vanhuutta, nuoruutta ja seksiä. Mutta seksikin kuvataan jollain lailla ei-eroottisesti, vaikkakin yksityiskohtaisesti. Päähenkilöt keskustelevat siitä avomieleisesti, seksi on ongelmallista, mutta samalla jotenkin kuin jokapäiväistä leipää. Kirja ei mielestäni ole romanttinen, kuten usein tämän krijan yhteydessä on väitetty. Murakami ei tässä kirjassa yhdistele juuri lainkaan surrealistisia tai maagisia elementtejä kerrontaan, päähenkilö ei elä romanttisten haaveiden vallassa, eikä loppu ole onnellinen. Kaikki tapahtuu kohtalonomaisesti.

Päähenkilö tekee Taikavuoren Hans Castorpin tapaan matkan parantolaan, vuorille. Mutta hän palaa ajallaan takaisin alempaan ilmanalaan. Päähenkilön tapa kokea maailma on tasaisen realistinen: vaikka hän on nuori ja kokee monia mieltä ja ruumista sykähdyttäviä asioita, kerronta etenee kuitenkin rauhallisesti, realistisesti. On jopa vaikea ajatella, että tapahtumat koskevat noinkin nuorta henkilöä, vaikka kertojaminä onkin jo etääntynyt tapahtumien ajankohdasta.

Sivuhenkilöt ovat kiinnostavia. Päähenkilön opiskelija-asuntolan kämppäkaveri on opiskelulleen omistautunut eksentrikko ja Watanaben ystäväpiiriin kuuluu myös rikas elostelija Nagasawa. Watanabe etsii omaa paikkaansa suhteessa muihin, mutta epäilee koko ajan oman toimintansa mielekkyyttä. Reiko, Watanaben suuren rakkauden Naokon ystävä, toteaakin parantolan potilaiden olevan täysin normaaleja koska tiedämme olevamme epänormaaleja. Watanaben paras ystävä Kizuki jää melkoiseksi arvoitukseksi niin Watanabelle itselleen kuin lukijallekin. Murakamin taito kertojan piilee juuri tässä: tarina on aukkoja täynnä, lukija pakotetaan pohtimaan mistä oikein mahtaa olla kysymys.

Päähenkilö myös toteaa itsestään: Olen sellainen, että ymmärrän asiat kunnolla vasta sitten kun olen pannut ne paperille. Näin ymmärrämme asiat vasta jälkikäteen. Synkäksi asian muuttaa  Watanaben otaksuma: Mitäpä jos sisismmässäni on jokin synkkä unhola, johon kaikki tärkeimmät muistoni kasaantuvat ja maatuvat hiljalleen? Kokeva ja arvioiva minä ovat mielessämme asuvat ystävykset, jotka eivät aina ole yksimielisiä siitä, mitä meille, siis minän eri puolille, oikein tapahtuu.

Oli niin tai näin, tutkimukset Murakamin maailmaan jatkuvat. Luvussa on nyt Kafka rannalla - teos jota kriitikot ovat pitäneet Marakamin parhaana.

Wednesday, May 28, 2014

Bolje grob nego rob! (Parempi haudassa kuin orjana!)?


John Irvingin Vapauttakaa karhut -teoksessa lauletaan useasti serbialaista laulua Parempi haudassa kuin orjana! (Bolje grob nego rob!  ). Vai olisiko asia sittenkin toisinpäin - parempi orjana kuin haudassa? Ja siihenkö vaihtoehdot jäävät?

Ihmisten keskinäinen suhde toisiinsa ja eläimiin antaa mahdollisuuden monenlaisiin vertauksiin. Kirjan nuoret miehet, Siggy ja Graff, lähtevät seitsemänsataakuutioisella Royal Enfildillä tien päälle kokemaan seikkailuja ja etsimään itseään.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1967 ja siitä kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, 1930-luvun loppuun, Itävallan ja Balkanin maisemiin. Tuon alueen historian ja suunnitelmalle vapauttaa eläintarhan eläimet, on helppo nähdä yhtäläisyyksiä. Vaikeampaa on tulkita mitä John Irving sillä haluaa sanoa. Tai haluaako sanoa mitään, haluaako hän vain nostattaa kysymyksen siitä, tuoko vapaus tullessaan aina verilöylyn ja syökö vallankumous lapsensa, kuten usein, vähän kliseemäisestikin, on tapana sanoa.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: Siggy, Muistikirja ja Vapauttaminen. Ensimmäisessä luvussa leikitellään hauskasi kertomalla siitä mitä "oikeasti" tapahtui ja miten nämä tapahtumat tiivistyivät Siggyn muistikirjassa lyhyiksi aforismeiksi. Tarina on monessa mielessä kerroksEllinen.


Viimeisen osan alussa Irving tai tarkemmin kirjan kertoja Graff tekee myös tekstiin liittyviä niin rakenteellisia kuin sisältöön viittaavia kommentteja. Muistikirjan rakenne lomittaa kaksi aikatasoa, vuoden 1967 kerronnan ja 1930-tapahtumien kerronnan, keskenään. Graff myös huomauttaa, että perustelu lomittamiselle on myös siinä, että Siggy luo joitain hämäriä yhteyksiä oman kamalan menneisyytensä ja eläintarhaiskusuunnitelmansa välille; vaikken minä kylläkään tajua kaikkea siinä piilevää logiikkaa.

Tässä on varmaan vihje myös lukijalle - kirjan logiikkaa ja eri asioiden yhteyksiä on vaikea hahmottaa, mutta juuri siinä piilee kirjan viehätys. Vetävästi ensimmäisessä luvussa alkanut tarina, road movien tapaan etenevä, tulee toisessa luvussa kuoppaiselle tielle, jossa edetään melko verkkaisesti ajassa edestakaisin kulkien. Viimeisessä luvussa tarina etenee jouhevammin kohti loppuratkaisua. Kirja päähenkilöt tosin jatkavat kuvitteellista elämäänsä hämärää tulevaisuutta kohti.

Yksi kirjan hienoista tiivistyksistä on sivulla 268. Siinä Siggy pohtii sitä, mitä teet jos puolisataa eläintä on irrallaan eläintarhassa.


Miten sanot:" Okei, menkää ulos portista ja tehkää se nopeasti!"
Jotkut niistä eivät kenties edes suostu lähtemään.
Se on yksi syy, miksi olen aina epäillyt Nooan siistiä keinoa marssittaa kaikki eläimet pareittain laskusiltaa myöten arkkiin.
Uskoa tämä koettelee. Tuskin on mieltä keskustella kaaoksen mahdollisuudesta, koska kyse on joukon mielentilasta, Me joko saamme ne mukaan tai sitten emme. Eikä rajaa voi vetää mihinkään. Ei tällä kertaa.

Ei ole kovinkaan selvää, että eläimet, puhumattakaan ihmisistä, haluavat olla vapaita. Erich Fromm on hienosti omissa teksteissään kuvannut sitä, miten ihmiset pikemminkin pakenevat vapaudesta kohti turvallisuutta, kuin ottavat vastaan vapauden arvaamattomuuden. Suloinen sana vapaus maistuukin useille meistä karvaalta.


JUGOSLAVIAN historian museo, Belgrad, Serbia.





Kirjan tapahtumiin on helpohko mennä mukaan. 60-luvun lopussa haaveilin ajavani Royal Enfieldillä (mutta varmaan "vain" 500-kuutioisella!) tai Indiana-pyörällä, vapaana ja avoinna maailman sattumuksille, jonnekin, kauas pois. Tapahtumapaikkana Wien ei ole niinkään tuttu, mutta kirjan vanhempi kerrostuma, 30-luvun Jugoslavian alue tuli tutuksi joitain vuosia sitten Serbiaan ja Montenegroon suuntautuneella matkalla. Näillä vuorilla Titon partisaanit taistelivat. Jugoslavia oli yritys sulattaa alueen monia kansoja elämään sovussa toistensa kanssa. Nyt Jugoslavia on mennyttä eikä tilanne ole vieläkään asettunut aloilleen. Eri kansat koettelevat rajojaan.

Titon muistomuseossa (Belgrad)  on kokoelma soihduista,
joita juoksutettiin läpi Jugoslavian yhtenäisyyden merkeissä.




Titon elinaikana rakennettu muistokeskus on edelleen olemassa (nykyään nimellä Jugoslavian historian museo). Siellä on muun muassa soihtuja, joita nuoret, tulevaiuuden toivot, juoksuttivat vuosittain läpi eri Jugoslavian alueiden Titon kunniaksi  Nuorison päivänä 25. toukokuuta (Myös Titon syntymäpäivän kunniaksi). Näiden soihtujen oli määrä valaista ja johdattaa kansat yhdessä kohti valoisaa tulevaisuutta. Toisin kävi. Titon haave vapauttaa ihmiset oli sittenkin ehkä paremminkin yritys laittaa kansat häkiin ja estää niitä käymästä toistensa kimppuun. Mutta sitten tuli jälleen vapaus - ihmiset eivät marssineet häkeistään ulos kauniisti parijonossa. Kyse oli joukkojen mielentilasta. Kyse on joukon mielentilasta.

Sunday, April 06, 2014

Austerin mielen maisemat

Paul Austerin Mielen maisemissa (Tammi 2014, ap.  Report from the Interior, 2013) ei alkusivuillaan vetänyt puoleensa. Yritys muistella omaa lapsuuttaan alle 12-vuotiaana tuntui epätoivoiselta yritykseltä. Olin jo jättää lukemisen silleen. Kuitenkin viittaukset lapsuuden kokemuksiin, syventyvä ymmärrys Austerin juutalaisuudesta ja melko vaatimattomista (keskiluokkaisista) lähtökohdista  auttoivat löytämään kosketuskohtia omiin kokemuksiin. Erikoista on lukea samoista kirjoista - erityisesti poikien seikkailukirjoista, intiaanikulttuurista ja lännenelokuvista, joihin on hieman myöhemmin itse tutustunut. Auster on itseäni kahdeksan vuotta vanhempi, vähän kuin isoveljeni, joka on puolestaan vuotta Austeria vanhempi.

Alun lapsuudenmuistelukset laajenevat kirjan edetessä nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, niissä kirjoittaja on enemmän omillaan.

Auster pohtii päiväkirjan kirjoittamisen mielekkyyttä, ja sitä miksi ne jäivät kesken. Nuorena hän ei ymmärtänyt kirjoittavansa tulevaisuudessa itselleen, vieraalle henkilölle, jota ei vielä ollut. Siksi päiväkirjat jäivät kirjoittamatta. Jäljelle oli kuitenkin jääneet kirjeet, joita hän kirjoitti tulevalle, sittemmin entiselle, vaimolleen. Niiden avulla hän saattaa tarkastella omaa minäänsä nuorena, sellaisena, jonka hän on jo unohtanut, Paul Austeria, josta vasta oli tulossa kirjailija  Paul Auster.

Asetelma on samankaltainen kuin Umberto Econ kirjassa  Kunigatar Loanan arvoiituksellinen liekki (WSOY,  2005). Auster tunnistaa oman historiansa dokumentteja ja yrittää kertoa niiden avulla omaa tarinaansa. Semanttinen ja episodinen muisti käyvät vuoropuhelua keskenään ja suhteessa historian kulkuun. Mukana on myös kuvia (liiteenä), samoin kuin Econ kirjassa. Kuvan ja sanan vuoropuhelu toimii - tämä on melko harvinaista romaanikirjallisuudessa, jossa perinteisesti on väheksytty kuvaa (paitsi romaanin varhaisvaiheen naiiviksi tulkitussa kuvittamisessa - ritariromaan á la Don Quiote ja sen edeltäjät tai kuvaraamatussa).

Austerilla on tilaa vielä kypsyyden kauden muisteluksiin. Uskoisin, että hän haluaa kirjoittaa elämänsä valmiiksi, mikäli vuosia ja terveyttä riittää. Hyvä niin. Valitettavasti nämä muistelukset eivät kirjallisesti anna kovin paljon, mutta taustoittavat kyllä Austerin tuotantoa ja elämänkulkua yleisimminkin, hienosti.

Thursday, February 13, 2014

Yövalvojat

Nocturama on se alue eläintarhassa,  jonne sijoitetaan yöllä valvovat eläimet. Mutta minne sijoitetaan ihmiset, jotka valvovat öisin, katsovat silmänsä sokeiksi pimeydessä, muistavat historian ja surevat?
Ja näkevätkö yöllä valvojat sellaista, mitä päivänvalossa ei voi nähdä tai jota edes ei ole olemassa päivämaailmassa?

Rax Rinnekangas on lukenut Sebaldia (Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013). Winfred Georg Maximilian Sebaldin lisäksi Rinnekankaan alueella on Imre Kertész,Thomas Bernhard ja Peter Handke. Sebald on ehtymätöntä ravintoa heille, jotka ovat sisäistäneet tai pyrkivät sisäistämään kulutusta ja pelkkää viihtymistä syvemmät arvot.

Rinnekangas on kokenut hengenheimolaisuutta näiden kirjailijoiden kanssa. Selityksenä Sebaldin, ja muuttujat muuttaen, muidenkin kirjailijoiden synnylle, heidän auteur-luonteelle, on ulkopuolisuus.
Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. Rinnekangas tunnistaa Sebaldissa hienosti juuri sen, että Sebald ei ole kansallinen kirjailija. Milan Kundera on korostanut romaanin taiteen piilevän juuri siinä, että kirjallinen teos ylittää kansallisen rajoittuneisuuden. Ehkä tämä kansallisuuden rajoittumisen ylittäminen on avain myös elämän taiteeseen - kosmopolitismi ei kuitenkaan ole koskaan ollut kovin suosittu katsantokanta. Usein se snobiudessaan on varmaan asettunut jonnekin humansimin ja hampaattoman antropofilian lähimaastoon.

Rinnekankaan teos on hieno yritys nostaa ajatteleva kirjoittaja ja lukija kunniaan. Viisaat istuvat varjossa. Usein he jäävät sinne. Heitä eivät huomaa muut, tuskin he itsekään.




Kangastus 38

Kjell Westö on luottettava kirjoittaja, jopa siinä määrin, että hänen tapansa kirjoittaa on lähes pitkästyttävä. Aihepiirinä 1930-luvun Suomi on kuitenkin kiinnostava, joten ajattelin, että on kiinnostavaa lukea mitä Kjell kirjoittaa.

Mutta paljon sanottavaa tuosta ei kuitenkaan ole: tarinan kuljetus on selkeä, henkilöhahmoja on riittävästi, jotta erilaisia kantoja ajan henkeen ja taphtumiin voidaan välittää. Juutalaiskysymys, olympialaiset ja Stadionin avajaiskisat antavat keskiviikkoisin kokoontuvalle herraseurallle mahdollisuuden kommentoida asioita. Vuoden 1918 tapahtumat puolestaan heittävät edelleen varjonsa tapahtumien kulkuun hyvin dramaattisesti. Mutta jostain syystä kerronta on kaikesta tästä huolimatta veretöntä. Ja veri tässä tapauksessa viittaa siihen vereen, joka laittaa ihmiset intohimoisesti toimimaan maailman mylleryksessä, ei siihen vereen joka virtaa kun ihmisen fyysinen pinta murretaan verenvuodatukseen saakka.

Westö käsittelee kyllä meidän aikammekin teemoja, juutalaisuutta, homoutta, raiskauksia, kansallismielisyyttä, hulluutta. Mutta päähenkilöt ottavat etäisyyttä asioihin, vaikka traumaattiset kokemukset mieltä myllertävätkin. Asian ydin heijastuu kirjasta kuin kangastuksena.

Tuesday, January 07, 2014

Syy elää, kirjoittaa?

Toistaiseksi arvoitukseksi on jäänyt, mistä ja miten Thomas Bernhard on löytänyt voiman kirjoittaa kirjoja ja näytelmiä. Fiktiivisessä kirjoittamisessa, kuten hänen Vanhat Mestarit -teoksessaan, synkän maailman- ja ihmiskuvan voi sälyttää fiktiivisille hahmolle ja kertojille, mutta omaelämänkerrallisessa tekstissä sävy on sama: sysipimeässä kauhun, vihan ja inhon maailmassa on vain pieniä pilkahduksia: isoisä, äiti (varauksella) ja eno, joiden toimet antavat pientä valoa elämän kulkuun. Mikäli mukaan ei lueta viulunsoittoa ja itsemurhan suunnittelun suomaa lohtua.
Onko kirjoittaminen yksi ja ainoa tapa purkaa kauhun kierrettä ulospäin?

Thomas Bernhardin Syy on aloitus viisiosaiselle omaelämänkerralliselle teossarjalle. Tapahtumien näyttämönä on kauneudestaan tunnettu Salzburg. Salzburgin näyttäytyy Bernhardille elävänä ja orgaaninisena vain pommitusten runtelmassa tilassa. Muulloin kaupunkia tyrannisoi kansallissosialismi tai katolilaisuus. Näiden tyrannioiden välillä Thomas B. ei näe eroa. Koululaitos, vanhemmuus, koko kasvatsu on vain yksilön alistamista tyhmyyteen, luovuuden tukahduttamista.

Voi olla, että asia avautuu myöhemmissä osissa. Tällä kertaa Bernhardia on tullut annosteltua aivan riittävästi. Jos joku lukijoistani (?) tietää vihjeen tämänkaltaisen (siis Bernhardin) kirjoittamiseen, kerro. Yhteiskunnalliset syyt luulen tietäväni, mutta psykologinen ymmärrykseni ei riitä.

Thursday, January 02, 2014

Vanha Mestari Thomas Bernhard

Thomas Bernhardin nimi ja tuotanto on minulta mennyt jossain vaiheessa ohi. Suosituksesta tartuin hänen Vanhat mestarit. Komedia -teokseensa kiinnostuksella. Teos yllätti - sisällöllään ja tyylillään. Sain lukukokemuksen loppuun parhaiksi vuoden 2013 viimeisenä päivänä. Ajattelemisen aihetta pidemmäksi.

Alkupuolen sivuja lukiessani en ollut varma teoksen tyylikkyydestä - suominnan kohteena ovat monet klassikot, mutta myös opettajat, oppaat, filosfit (erityisesti Heidegger) ja kansa, kansat ja massaihmiset. Kerronta on moneen kertaan välittynyttä, poukkoilevaa, toisteista. Lauserakenteet pitkiä ja monimutkaisia. Tyylin puheenomaisuus tuo mieleen Célinen teoksen Niin kauas kuin yötä riittää. Ja samoin sisältö ihmisvihassa ja katkeruudessa. Mutta lopussa teos tuo esille päähenkilönsä, musiikkikriitikon Regerin kautta sanoman siitä, että ihmiset tarvitsevat toisiaan, taide ja kaikki muu on sittenkin toisarvoista.

Teoksesta huokuu myös ironisesti lupaus siitä, että kun filosofia, kirjallisuus ja kuvataide meidät lukijat ja kuulijat pettää, voimme vielä paeta musiikkiin, puhtaimpaan ja abstraktimpaan maailmaan (Schopenhauerin ideoita seuraillen). Oma "neroutemmikin" alkaa meille vähitellen palajastua pelkäksi suruksi ja nostalgiaksi.

Bernhardin sanallisen kertojan, Regerin ja siitä kirjoittavan Atzbacherin, sättimisen kohteena on Itävalta ja sen alennustila. Moniin paikkoihin on helppo vaihtaa Itävallan tilalle Suomi. Mutta keitä olisivat suomalaiset kohteet muutettavat muuttaen -  Jean Sibelius, Aleksis Kivi, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela (nuorempi sukunimestään suomalaiseen kulttuuriin lujasti kiinnittyvä Janne  on jo riittävästi ivattu siirtyessään gutenbergilaisesta galaksista, jos nyt ei visuaaliseen galaksiin, niin ainakin toistaiseksi rapakon taakse).

Reger sanoi, ja Atzbacher kirjoitti Bernhardin kirjassa: Päätä pitää käyttää etsimiseen, pää on virheiden, ihmiskunnan virheiden etsimistä varten. (s. 30) Ja kun virheitä etsii, niin niitä löytää:

Opettajat ovat valtion kätyreitä, ja kun puhutaan nykyisen Itävallan kaltaisesta henkisesti ja moraalisesti täysin rampautuneesta valtiosta, joka ei opeta muuta kuin raaistuimista ja mädäntymistä ja yleisvaarallista sekasortoa, ovat luonnollisesti myös opettajat henkisesti ja moraalisesti rampoja ja raaistuneita ja mädäntyneitä ja sekasortoisia. (...) Minulle, kuten nykyajan nuorille ihmisille, he eivät antaneet muuta kuin kykenemättömyytensä, minä ajattelen. (35-36)
Heidegger  on saksalainen yömyssy- ja tohvelifilosofi, siinä kaikki. (...) Kun vain ajattelenkin, että jopa huippuälykkäät ihmiset ovat menneet Heideggerin ansaan ja että jopa yksi parhaista ystävättäristäni kirjoitti väitöskirjan Heideggerista, ja kirjoitti tuon väitöskirjan vieläpä vakavissaan, minua oksettaa vielä nytkin, Reger sanoi. Tuo ei-mikään on vailla perustaa on naurettavuuden huippu, sanoi Reger. (...) Heidegger oli, se on selvää, tämän vuosisadan hemmotelluin saksalainen filosofi, ja samaan aikaan kaikkein vähäpätöisin. (59-61)

Myös monet taiteen klassikot saavat kuulla kunniansa. Jopa Tintoretton Valkopartainen mies osoittautuu vajavaiseksi kolmenkymmenen vuoden tutkiskelun jälkeen.

Monilla kriteereillä Bernhardin kirjan esitys on kaamea. Sitä vastaan on mahdotonta argumentoida tekemättä itseään naurettavaksi. Vastaan inttäminen on yhtä tarpeetonta. Bernhard on Vanha Mestari, johon vastaväitteet uppoavat kuin mustaan aukkoon. Mutta jos se pimeys, joka Regerin sanoista loistaa, onkin valoa, niin kuinka suuri onkaan tuo valo. Ja myös alaotsikko Komedia on syytä ottaa - hymm, vakavasti?