Thursday, June 30, 2022

Davidin uni - sujuvaa saippuaoopperaa


On kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa. Tämä on yksi niistä. Anthony Doerrin Davidin uni alkaa hienolla kuvauksella rakkaudesta ja lähes psykoottisesta rakkauden kokemuksesta. Päähenkilö, alaskalainen hydrologi David Winkler, kokee näkevänsä enneunia eli unia joiden tapahtumat toteutuvat lähitulevaisuudessa. Näitä unia hän on nähnyt lapsesta asti. David on omalla tavallaan herkkä, omaan maailmaansa vangittu mies. Unet toteutuvat, olivatpa ne painajaisia tai päiväunen kaltaisia toiveita. David on uniensa vanki. Ja tarina vie mukanaan siten, että siitä on vaikea irrottautua. Jollain tavalla sen lukeminen on unenomaista painajaista, se ei virkistä.

David Winklerille elämän hetkistä tulee lahjoja, jotka ovat kuin kohtauksia tarinasta, josta hän ei enää pääse pois. Hydrologina David tutkii lumikiteitä ja niiden muodostumista. Kirjan vertauskuvallisuus kiteiden ja ihmisen elämän välillä on ilmeinen ja suora. David joutuu pohtimaan, onko elämän tapahtumien muodostuminen samalla tavoin "kohtalonomaista", luonnon lakien tai säännönmukaisuuksien määrittämää, kuin lumikiteiden. Tuloksena on kuitenkin, ei ensisijaisesti samakaltaisuutta, vaan erilaisuutta. Jokainen lumikide/elämä on yksilöllinen, mutta samalla ennalta määrätty.

Kirjan filosofinen teema on muunnelma Aristoteleen kiteyttämästä ongelmasta: onko huominen meritaistelu totta jo tänään. David siis pyristelee elämän lumimyrskyssä eikä oikein onnistu ratkaisemaan dilemmaa. Ja tästä seuraa syvästi vastenmielinen piirre koko kirjan ajatusmaailmassa. (Vastenmielisyys" ei tietenkään ole argumentti, että kirjan maailmankuva olisi epätosi). Kirjan juoni kulkee vastustamattomasti kohti lopun suurta sovitusta, kuolemaa, anteeksiantoa, suurta vaikkakin kivuliasta kohtaamista. Ihmiset kohtaavat itsensä, toisensa ja oman tarinansa. David löytää tiensä takaisin kadotettuun perheeseen, kuin eksyksissä leijaillut lumikide. Oih, kuinka amerikkalaista (fundamentalistista) familismia. Perhe ja vain perhe on tärkeää.

Kirja on melko laaja, 426 sivua. Ja kun Davidin tytär Grace tekee tekstissä metakriittisen huomion, lukijana yhdyn siihen. Grace toteaa: Mitä tämä on oikein olevinaan. (...) Jotain saakelin saippuaoopperaa?


Friday, June 10, 2022

Liekkien viemät



  Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on kokoelma Argentiinaan sijoittuvia tarinoita. Tyylilajia on luonnehdittu goottikauhuksi. Realistinen, mystinen ja yliluonnollinen sekoittuvat keskenään. Keskiössä on kuitenkin yhteiskunnallisesti keskeiset teemat: naisiin kohdistuva väkivalta, rikollisuus, luonnon saastuminen, köyhyys, korruptio, ihmisten välinpitämättömyys ja kyvyttömyys tai voimattomuus saada asioihin muutosta. Tekstiä voi siis lukua monella eri tavalla.

Tyylilaji ei ole omin innostuksen lähteeni, eikä tämäkään kirja saa mieltäni taipumaan. Asiat ovat tärkeitä, Enriquez on epäilemättä taitava ja sujuva kertoja. Kauhu ei tartu, paikoin tuntemukset ovat kuvotus ja iljetys, mutta "katarttisia" kokemuksia se ei tuota. Realismin ja antirealismin suhde jää epäselväksi ja siksi kirja ei palvele oikein informatiivisena lähteenäkään. Tuntuma on enemmänkin "tulipa tällainenkin kuunnelluksi".
 



Wednesday, June 01, 2022

Mestarillista

 

Lydia Davisin Kafka valmistaa päivällistä. Valitut novellit on mestarillinen osoitus kokeellisesta ja uuttaluovasta ja samalla helppolukuisesta kirjallisuudesta. Novellit ovat lyhyitä, osa vain vajaan sivun mittaisia, aforistisia toteamuksia arjen sattumuksista ja kirjallisuuden ja ”todellisuuden” suhteesta. Lukija pidetään valppaana siitä, että kyse on kirjoittamisesta, lukemisesta ja tulkinnasta. 

Novellit ovat toisistaan erillisiä, mutta osa teemoista ja kirjoitustekniikoistakin toistuu. Kaikissa teksteissä kuulee kirjoittaja oman äänen, tyylin ja tavan kokea maailma. Näin fragmenteista muodostuu väistämättä kuva, joskin pirstaleinen. Arjen tapahtumat saavat kafkamaista piirteitä, kun niihin liittyy loputon kehämäinen ja tuskainen reflektointi tapahtumien merkityksistä itselle ja muille ihmisille.

Davis käyttää taitavasti ja napakasti sitä mitä hän sanoo, mutta jättää paljon tyhjää sen ympärille. Joskus on vain vastaukset, kysymykset jätetään lausumatta vähän samaan tapaan kuin joissain Maria Jotunin teksteissä.