Davidin uni - sujuvaa saippuaoopperaa

On kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa. Tämä on yksi niistä. Anthony Doerrin Davidin uni alkaa hienolla kuvauksella rakkaudesta ja lähes psykoottisesta rakkauden kokemuksesta. Päähenkilö, alaskalainen hydrologi David Winkler, kokee näkevänsä enneunia eli unia joiden tapahtumat toteutuvat lähitulevaisuudessa. Näitä unia hän on nähnyt lapsesta asti. David on omalla tavallaan herkkä, omaan maailmaansa vangittu mies. Unet toteutuvat, olivatpa ne painajaisia tai päiväunen kaltaisia toiveita. David on uniensa vanki. Ja tarina vie mukanaan siten, että siitä on vaikea irrottautua. Jollain tavalla sen lukeminen on unenomaista painajaista, se ei virkistä.

David Winklerille elämän hetkistä tulee lahjoja, jotka ovat kuin kohtauksia tarinasta, josta hän ei enää pääse pois. Hydrologina David tutkii lumikiteitä ja niiden muodostumista. Kirjan vertauskuvallisuus kiteiden ja ihmisen elämän välillä on ilmeinen ja suora. David joutuu pohtimaan, onko elämän tapahtumien muodostuminen samalla tavoin "kohtalonomaista", luonnon lakien tai säännönmukaisuuksien määrittämää, kuin lumikiteiden. Tuloksena on kuitenkin, ei ensisijaisesti samakaltaisuutta, vaan erilaisuutta. Jokainen lumikide/elämä on yksilöllinen, mutta samalla ennalta määrätty.

Kirjan filosofinen teema on muunnelma Aristoteleen kiteyttämästä ongelmasta: onko huominen meritaistelu totta jo tänään. David siis pyristelee elämän lumimyrskyssä eikä oikein onnistu ratkaisemaan dilemmaa. Ja tästä seuraa syvästi vastenmielinen piirre koko kirjan ajatusmaailmassa. (Vastenmielisyys" ei tietenkään ole argumentti, että kirjan maailmankuva olisi epätosi). Kirjan juoni kulkee vastustamattomasti kohti lopun suurta sovitusta, kuolemaa, anteeksiantoa, suurta vaikkakin kivuliasta kohtaamista. Ihmiset kohtaavat itsensä, toisensa ja oman tarinansa. David löytää tiensä takaisin kadotettuun perheeseen, kuin eksyksissä leijaillut lumikide. Oih, kuinka amerikkalaista (fundamentalistista) familismia. Perhe ja vain perhe on tärkeää.

Kirja on melko laaja, 426 sivua. Ja kun Davidin tytär Grace tekee tekstissä metakriittisen huomion, lukijana yhdyn siihen. Grace toteaa: Mitä tämä on oikein olevinaan. (...) Jotain saakelin saippuaoopperaa?