Olipa kerran...

 

Sanat ovat tekoja ja kirjailijan teot ovat sanoja. Ali Smithin Oli kerran kello nolla -kirja onnistuu tarinallisuudessa ärsyttävyyteen asti. Lukijana välillä ällistyy sanojen asettelun taituruutta, välillä pitkästyy sanoilla leikittelyyn ja jorinana tulvivaan tekstiin, välillä putoaa juonesta, kunnes huomaa, että tarinan kertoja on dementikko, joka tipahtelee sanoisssaan ja ajassaan eri aikatasoille, kompastelee logiikassa. Välillä saa myös nauraa sanaleikeille ja puujalkavitseille. Voi vain arvailla minkälainen alkuperäinen englanninkielinen teksti on voinut olla: ... mitä Darth Vader sanoi optikolle? ... En näe Lukea, ... Teksti on haastava, mutta myös antoisa kääntäjälle, Kristiina Drews on tehnyt hienoa työtä.

Kirjan ilotulitukseen vertautuva sanallinen tykitys tapahtuu Greenwichissä; suomenkielisen nimensä teos on saanut Shepherdin 24-tuntijaotuksen kellosta, joka nollautuu 24-tunnin välein. Smithin kirjan aikarakenteen purkaminen vaatii lukijalta paljon, enkä edes yrittänyt ryhtyä siihen. Tekstistä joko nauttii sellaisenaan tai sitten tyytyy helpompiin kirjoihin. Mielessä kyllä kävi, kuten aiemminkin Smithin tekstin kanssa, luopuminen. Smith vaatii paljon, mutta toisaalta, jos kirjan kertojat putoavat aina välillä tarinasta, miksei lukijakin voi sallia sitä itselleen. Hengästyttävä ja mieltä kuohuttava lukukokemus opettaa: teksti luo maailmaa, määrittää lukijan mieltä ja samalla valpastuttaa. Tekstiin ei kannata luottaa. Fiktiivisessä tekstissä tämä on lähtökohta, lukija antautuu "huijattavaksi". Mutta mitä se on niin sanotussa fakta-tekstissä. Fakta on, että kaikki teksti on fiktiivistä, se luo oman maailmansa, mutta samalla teksti ei voi tietää, kuka lukee, missä lukee ja miten lukija tulkitsee tekstin. Kello käy, teksti kulkee silmän alla, räjähdysherkkä tilanne. Fakta näyttää faktalta.

Shepherd Gate Clock (1852), Greenwich, Lontoo 2023 n. kello 12:55 GMT

Ali Smithin Oli kerran kello nolla -teoksen viimeinen luku Se on jo itsessään niin hieno kirjallinen timantti, että se kannattaa lukea vaikka erikseen ja uudelleenkin. Tiheä teksti on kuin tykkiin ladattu tiivis ruutipanos tai ilotulitusraketti, joka mielen taivaalla kirjoo monin värein ja kuvioin.

Kirjan lukeminen vertautuu myös vapaaseen kuljeskeluun metsässä tai kaupungissa. Aina välillä voi olla eksyksissä, ihailla tuntematona maisemaa tai kadunkulmaa. Jos antautuu tien vietäväksi, hetken päästä avautuu tai saattaa avautua uusi, ehkä myös (tuttu?) polku tai tienviitta, joka osoittaa suuntaa. Tarkan kartan lukijan maailmassa kello ei kulje, se näykyy nollana ja paikka vaikuttaa vieraalta ja oudolta, epätilalta. Vapaa kulkija ei tiedä matkan päätä ja alkua, hän tuntee olevansa juuri siinä, missä on, kotonaan mahdollisuuksien maailmassa. Tarina alkaa uudestaan, kello on nolla, paikka on tämä.

Smith, Ali, Oli kerran kello nolla. Ap. There but for the ( 2011).  Suom. Kristiina Drews, Otava, Helsinki 2013. ISBN 978-951-1-26485-9

Satunnainen

Ali Smith asettelee sanansa tarkkaan ja huolella. Ei satunnaisesti. En tiedä, miten hän kirjoittaa, mutta voin kuvitella, että ensin on täysi, perinteinen tarina, sitten hän poistaa tekstistä osan, sekoittaa jaksot ja muuntelee hahmojen toimintatapoja ja näkökulmia. Tuloksena on sanojen, lauseiden ja tarinoiden kaleidoskooppi. Lukiessa tuntuu, kuin katsoisi jatkuvasti muuttuvaan kauniiseen kuvioon, ajatus pyörii ja yrittää hahmottaa missä mennään. Nuorallatanssia ymmärryksen vaijerilla käsittämättömyyden kuilun yllä. Ja kuitenkin kauniilla tavalla tarina pysyy koossa, kiehtoo ja kannattelee, mutta ei ilman kulkijaa, lukijaa. Kompleksinen, koherentti, intensiivinen. Ymmärryksen sanaristikko, vihjeitä tarinan tai tarinoiden rakentamiseen.

Ali Smith onnistuu Satunnainen teoksessa pitämään pihdeissään, varovasti, mutta kuitenkin kevyttä otetta voimakkaammin. Tavalliseen (?) ydinperheeseen saapuu yllättäen vieras. Nuorehko nainen, Amber,viettelee talon teini-ikäisen pojan, saa perheen isän rakastumaan itseensä, ihastuttaa 12-vuotiaan tyttären ja viehättää erikoisilla tavoillaan myös perheen äitiä. Ja samalla petoksen ilmapiiri on viritettynä tarinan ylle, alle ja keskelle. Aviomies pettää vaimoaa, hyväksikäyttää työssä asemaansa, tytär on "patologinen" tarkkailija, hänen veljensä julma, ymmärtämätön koulukiusaaja ja lopilta vaimo haluaa paeta maailman ääriin ja pohtii vaihtoehtoisia elämänpolkluja, joita olisi voinut kulkea. vai olisiko?

Smithin kieppuva kielenkäyttö, sanaleikit ja väännökset kutsuvat katsomaan, minkälainen teksti on alkuperäiskielellä englanniksi. Niin tai näin, Kristiina Drewsin suomennos on uskomattoman hieno. Teksti soljuu suhteellisen tavanomaisesta proosasta runoon. Itse tarina on kuin kulttuurin, kirjojen ja elokuvien tulessa palavasta teatterista nousevaa savua, unen ja unelman kaltaista, painajaista, seittiä. Välillä silmiä kirvelee, mutta hetken päästä tuntee kuitenkin katsovansa hevosten kirmaa viheriäisellä niityllä. Sinne Ali Smith vie ja virvoittaa mielen.

Smith, Ali, Satunnainen, Suom. Kristiina Drews. Otava, Helsinki 2006. ISBN 951-1-20269-3

Gliff

Parhaissa kirjoissa on usein haasteensa. Ali Smithin Gliff oli mennä ohi, säikähdin alussa, en päässyt tarinaan sisään, en ymmärtänyt mistä on kyse. Ymmärsin kyllä tarinan aukollisuuden, kertojan epämääräisyyden ja häilyvyyden, tulevaisuusdystopian palaneiden talojen, villeinä vaeltavien hevosten, yhteiskunnan ulkopuolella olevien, verifioimattomien ihmisten hylätyksi tulemisen tuskan ja selvitymiskamppailun toivottomuuden. Vasta kun palasin takaisin tekstin alkuun ja aloitin uudestaan, oivalsin Ali Smithin tekstin loistokkuuden. Ja päästyäni loppuun tuntui, että on syytä aloittaa uudelleen alusta. Vastaava tunne on ollut kauan sitten Kafkan, Musilin tai Faulknerin tekstien äärellä.

Ali Smith haastaa asetelmamaalauksen, paikallaanolon, still life -mentaliteetin: ihmiset liikkuvat ja hengittävät, mutta ovat silti kuin esineitä jostain vanhoista maalauksista, missä on karttapalloja ja pääkalloja ja hedelmiä ja luuttuja,... Näin kuvataan ihmisiä taidehotellissa. Sieltä on syytä paeta ja nopeasti.

Smith kirjoittaa kaunista kieltä, tutkii sanojen sävyjä ja maailman savuja. Hän kuvaa aikamme edistystä, jossa vanhoihin valtarakenteisiin ja kontorilliyhteiskuntaan kytkeytyy digitaalinen tekniikka. Valvonta, rekisterit, poikkeamien etsintä ja eristäminen. Eivät vain valtiot käy toisiaan vastaan, vaan hallinto kolonisoi yksilön. Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuus on olematon. Ihmiset luokitellaan. Osa marginalisoituu tai marginalisoiodaan. Tiedostavalle ihmiselle jää vaihtoehdoksi vain pyrkimys syrjäytyä ja irrottaa itsensä koneistosta, hävittää rekisteritietonsa ja elää laittomana, varjoissa, paossa. Paperittomuudesta  tulee tavoite, vapautumisen ehto. Vapautta se ei tuo, rajat piirtyvät ja piirretään ympärille. Laidun käy ahtaaksi. Sanat ja kieli muuttuu petoksen välineeksi. Jos tunnustat, olet syyllinen, jos et, valehtelet.

Vaihtoehtoina on Siperian kylmyys tai helvetin kuumuus - keskimääräisyys näiden välillä poistuu.

Smithin kirjan alussa on lainaus italialaiselta filosofi Giorgio Agambelta:

Kenen talo on tulessa? Omassa maassasiko, vai Euroopassa, vai koko maailmassa? Kenties talot ja kaupungit ovat jo palaneet poroksi - kuka tietää kuinka kauan sitten? - yhtenä valtavana roihuna, jota emme olleet näkevinämme. Joistakin on jäljellä vain palanen runkoa, kappale maalauksen koristamaa seinää, kattoparru, nimiä, niin paljon liekkien nielemiä nimiä. Ja silti me päällystämme ne huolellisesti valkoisella rappauksella ja väärillä sanoilla, jotta ne näyttäisivät ehjiltä. Me asumme maan tasalle palaneissa taloissa ja kaupungeissa, ikään kuin ne olisivat yhä pystyssä; ihmiset ovat asuvinaan niissä ja kulkevat katuja naamiot kasvoillaan näiden raunioiden keskellä, ikään kuin ne olisivat menneiltä ajoilta tuttuja seutuja. Ja nyt liekin muoto ja luonne on muuttunut; siitä on tullut digitaalinen, näkymätön ja kylmä - juuri siitä syystä se on entistä lähempänä, se ympäröi ja kietoo meidät otteeseensa joka hetki.

Vielä on syytä kuitenkin iloita - Ali Smithin ja Giorgio Agamben näyt ja tekstit ovat välähdyksiä pimeydessä. Ne valaisevat mielen hetkellisesti ja jättävät kirkkaan jälkikuvan, jota ei onneksi voi poistaa enteriä painamalla.

Smith, Ali, Gliff. Suom. Kristiina Drews. Kosmos, Helsinki 2025. ISBN 978-952-352-354-8

Viides vuodenaika

Skotlantilainen nykykirjailija Ali Smith jatkaa vuodenaikasarjaansa (Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä) teoksella Viides vuodenaika. Aiemmat teokset ovat loistokkaita aikalaisteoksia, ja myös tämä teos on varsin hyvä, vaikka ei aivan yllä samaan kuin aiemmat. Smith yhdistelee taitavasti korona-ajan kuvaukseen tasoja aina keskiajasta nykyisyyteen. Museaalinen rautalukko tuo viestin menneisyyden sepäntaidoista ja yhdistää aiempien sukupolvien kärsimykset ja saavutukset meihin. Kuovin kutsut ja huovien rankomisen synnyttämät tuskanhuudot liittyvät nykyisen brexit-Britannian huutoihin ja kuiskauksiin.

Smithin teoksessa on otteita runoista ja myös hienoja tulkintoja matkalla runojen maailmaan. Kristiina Drews on kehinyt jälleen hienoa suomennosta, nautittavaa luettavaa.

Mainio teos, vaikka ei kaikin osin avautunutkaan aivan niin hienosti kuin sarjan aiemmat teokset. Nyt jos koskaan kannattaa lukea koko sarja, kun se vielä on tuore ja omassa muistissa viimeisten vuosikymmenten tapahtumat.

Smith, Ali, Viides vuodenaika. Suom. Kristiina Drews, Kosmos, Heslinki 2024. ISBN 978-952-352-294-7

Ali Smithin vuodenajat

Ali Smithin neljä vuodenaikaa Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä on huikea kirjakvadrologia. Aikalaiskirja ilmestyi alunperin 2020 Iso-Britanniassa ja on nyt käännetty kokonaan suomeksi. Kirjojen kerronta on rakenteeltaan epätavanomainen, kielellisesti rikas, älyllisesti haastava ja poliittisesti sekä historiallisesti tarkkanäköinen. Se on samanaikaisesti vapauttava, omalla erikoisella tavallaan tulevaisuuteen luottava että pelottava ja ahdistavakin.

Ali Smithin teos rakentuu moniäänisestä ja moniaineksisesta tekstistä. Samat tapahtumat ja henkilöt risteävät eri tavoin. Britannian II maailmansodan aikaistet tapahtumat, erityisesti internointileirien ja nykypäivän "laittomien" siirtolaisten eristäminen pakolaiskeskuksiin, kiedotaan monin sitein yhteen. Brexit ja äärioikeiston nousu, muukalaisviha, ahdas nationalismi ja sen erilaiset lieveilmiöt tulevat hyvin lähelle ja menevät paikoin ihon alle, kuten sanotaan. Ennen niitä saattoi kauhistella hieman etäältä, että "voi, voi, ovatko britit nyt menneet aivan hakoteille", mutta Ali Smithin tykityksen luettuaan huomaa miten  Suomen viimeisten vuosien tapahtumat tuntuvat kertaavan tuota brittien kokemaa mustaa farssia. Monet tapahtumat, kuten perussuomalaisten blogien rasismi, erityisesti Riitta Purran jätesäkki-viittaukset, ovat vain yksi karmea esimerkki siitä, miten asiat kulkevat usein yksi yhteen brittien mailbox-sanan rasistisen käytön kanssa. Ali Smith onnistuu kuvaamaan tiiviisti nykyisen poliittisen kielenkäytön siirtymiä ja äärioikeiston systemaattisen tavan rapauttaa poliittista keskustelua omien tarkoitusperiensä mukaan. Tuo on melko ahdistava ja pelottavakin puoli kirjaa lukiessa.

Vapauttavaa sen sijaan on, että kirjoissa onnistutaan viisaalla tavalla antamaan moniääninen kuva keskustelusta ja samalla kriittisesti analysoimaan tilannetta. Siinä ei siis vain toisteta, että niin tällaista tämä on, vaan osoitetaan nykyisen menon johtavan umpikujaan ja tuhoon sekä historiallisen todistusaineiston että kielellisen ja kulttuurisen aineiston avulla. Shakespearen mielellä ja kielellä niin kirjallinen aineisto kuin sen puhekieliset ilmaisut saavat syvyyttä.

"Viisastelu" saattaa aiheuttaa sen, että saa tiiliskivestä päähän, kuten kirjan yhdelle opettajalle kävi, kun hän oli opettanut lapsille "epäisänmaallisesti" saksankielisen termin "Bildungsroman" merkitystä. Vaikenemiseen ei ole syytä, niin kauan kuin henki ei ole välittömässä vaarassa. Aina saattaa olla niin, että joku huomaa ja ymmärtää miten sanallinen argumentointi, järjen itsenäinen käyttö, ehkä sen viekkauskin loistaa parhaiten juuri pimeän aikaan.  Usko ihmiseen ja siihen, että voimme sittenkin edistyä ja viedä modernin projektia (valistusta) uusissa oloissa kohti parempia vaihtoehtoja, saattaa onnistua. Ja vaikka ei onnistuisikaan, kannattaa yrittää.

Smithin kirjan etevyys ei kaunokirjallisesti ole niinkään sen rakenteessa tai kielellisessä hienostuneisuudessa. Sen voima on sisällön väkevyydessä. Lähes jokaisella aukeamalla on ajatuskulku jota voi mielessään ihailla, pohtia ja jatkaa. Sen Ali Smith antaa lukijansa tehtäväksi. Tuo tehtävä kannattaa ottaa vastaan.