Friday, September 23, 2016

Kertoo Tabucchi

Antonio Tabucchin Kertoo Pereira -kirja on pieni mestariteos. Kerronallisesti vähäeleinen ja ehkä perinteinenkin, lukuunottamatta toistuvaa fraasia kertoo Pereira.

Pereiran harteilla on "Lissabonilainen" -lehden kulttuurisivun kokoaminen 1930-luvun Portugalissa ja sotaa enteilevässä Euroopassa. Kokenut ja vanheneva lehtimies, lihava, hikoileva omaan maailmaansa sulkeutunut, ei ole tyypillinen kirjan sankari. Hän tapaa nuoren miehen, kertoo Pereira, joka muuttaa myös hänen elämänsä kulun. Pahaenteisesti jo sivulla yksitoista Tabucchio kirjoittaa Pereiran ajatuksena: tämä kaupunki löyhkää kuolemalta, koko Eurooppa löyhkää kuolemalta.

Tabucchion kirja on sitotunut tiivisti viime vuosisadan alun yhteiskunta- ja valtiohistoriaan, mutta kulttuuritoimituksen lehitimiehen kautta se on katsaus myös aikakauden kirjallisuuteen. Päähenkilö Pereira muistelee setänsä, epäonnistuneen kirjailijan ajatusta: filosofia käsittelee näennäisesti pelkästään todellisuutta, mutta kertoo ehkä vain fantasioita, ja kirjallisuus käsittelee näennäisesti pelkkiä fantasioita mutta kertookin ehkä totuuden. ( Eikö näin filosofinen kirjallisuus tulekin kertoneeksi, ehkä, fantastisen totuuden.)

Pereiran vaikuttimia perustellaan yhteiskunnallisten muutosten lisäksi psykologisilla, synkretistisillä teorioilla, vetoamalla Pereiran paradoksaaliseen kokemukseen, joka sumentaa tai mullistaa henkilömme elämän. Théodule Ribotin ja Pierre Janetin käsitys sielujen yhteenliittymästä selittää, että meillä onkin jakamattoman yhden "sielun" sijaan omia minuuksia, jotka kamppailevat valta-asemasta. Yksi hallitseva minä ("sielu"  tai persoona) asettuu valta-asemaan ja sen mukaisesti toimimme. Tämän hallitsevan minän myötä, syntyy normi, joka määrittää toimintatapaamme eri tilanteissa. Normaaliutemme on tulos, ei edellytys toiminnallemme. Pereiran käytös muuttuu, kun pitkän eroosien aikana vanha valtiasminä joutuu luopumaan uuden edessä. Ja tästä kirja saa hienon loppunousun pitkän kehittelyn päätteeksi.

Sunday, September 18, 2016

Pratt - mies ja seikkailu

Hugo Prattin sarjakuvien viehätys on arvoitus. Yksi viehätys on aikamatkustus omaan nuoruuteen, poikakirjoihin, Tarzanin ja intiaanikirjojen maailmaan ja maailmankuvaankin. Tekstit on kirjoitettu kuitenkin Prattin tarinoissa aikuisille. Pratt kuljettaa tarinaa hienosti kuvien avulla - huikeimpana esimerkkinä on vaikkapa Mies ja seikkailu -sarjan 1 osa SUUREN POHJOLAN MIES jossa ensimmäiset vuorosanat lausutaan vasta tarinan kuljettua jo kaksitoista sivua. Alun sanattomat 69 kuvaa vie meidät 1920-luvun Pohjois-Kanadaan, jossa ratsupoliisin univormuun pukeutunut Jesuit Joe seikkailee - tapaa ja tappaa vihollisiaan arvaamattomasti, oikukkaasti. Pratt ei anna lukijalleen paljonkaan vihjeitä siitä, miksi tai minkä tähden.

Seikkailu ja mies -sarjan  kolme muuta osaa -Somalian mies, Sertãon mies ja Karibian mies - kuljettavat meidät puolestaan Somaliaan, Koillis-Brasiliaan ja Karibianmerelle. Jos 1. osan Jesut Joen toiminan perustoille ei juurikaan anneta vihjeitä, näissä osan toimijoiden yllykkeenä on maagiset vopimat, kuumuuden aiheuttama mielen sekoaminen tai fanaattinen tai kyyninen usko omaan kaikkivoipaisuuteen. Kutkuttavalla tavalla Pratt onnistuu yhdistämään fantasiansa osat erilaisten maailmankolkkiin ja poliittisiin liikehdintöihin. Joskus päähenkilöt, kuten tässä tapauksessa Karibian mies, tanskalainen merimies Svend, ottavat suoraakin kantaa tapahtumiin. Svend toteaa vallankumouksellisten olevan oikeassa, puolustaa Karibian saarten koskemattomuutta turistivirtojen tuhoilta. Työssäänkin hän pyrkii jossainmäärin edistämään "hyviä" asioita, vaikka palkollisena onkin sen palveluksessa joka maksaa.

Seikkailujen mies - sarja on suorasukaisempi kuvallisen kerrontansa ja tekstinsä suhteen verrattuna Corto Maltese -tarinoihin. Luin nyt kokoelman, jossa nimikkotarinan, Herra presidentin voodoo, lisäksi on tarinat Päitä ja sieniä sekä Banaanikongo. Tapahtumapaikat ovat eksoottisia ja kerronta sujuvaa. Varsinkin Päitä ja sieniä  kallonkutistajineen ja huumaavista sienistä kertovine taustoineen teki vaikutuksen. Erikoisen hienoa näissä Jalavan kustantamissa ja Heikki Kaukorannan suomentamissa kirjoissa on niihin liitetyt avausesseet kuvineen.

Arvoituksellisuus, seikkailu, yllättävyys. Visuaalinen kerronta, realistinen yksilöanarkismi - näistä aineksista kostuu tulinen ja maistuva keitos, jonka nauttiminen voi tuoda myös vatsaväänteitä. Vain onnensoturi voi selvitä.

Friday, September 16, 2016

Sanojen jälkeen savuke


Alkusyksyn kirjat  pinoutuvat pöydälle
Günter Grassin kirja Grimmin sanat on ilahduttavaa luettavaa. Grass punoo siinä hienosti saksalaista ja eurooppalaista historiaa, omansa ja eri kansojen, kerronnalliseksi kudokseksi, jossa liikutaan pääasiassa Saksan maaperällä, Leipzigissä, Kasselissa, Göttingenissä ja Berliinissä.

Tiergarten on vehreä, vaikka onkin jo joulukuu (2015).
Berliinissä Grass kävelee yhdessä Grimmin veljesten, Jacobin ja Wilhelmin, kanssa Tiergartenissa. Minulle oli onnellinen sattuma käyskennellä kyseisessä puistossa 2015 joulukuussa. Silloin en vielä tiennyt kuinka keskeinen paikka tuo puisto oli Grassin kirjan keskushahmoille. Tiergartenin käytävillä he pohtivat sanojen syntyä ja kehitystä, erityisesti sakasan sanojen juuria, muunnoksia ja kehkeytymiä.

Kirja on kiinnostava myös käännöksensä vuoksi. Oili Suominen avaa lyhyesti käännöksen historiaa ja vaikeuksia, sitä, miten kirja, joka on mahdoton kääntää, kääntyi kuitenkin suomeksi. Vähän saksaa osaavalle kirja antaa hienoja oivalluksia sanojen sävyistä ja myös lohdutusta siihen, etteivät esimerkiksi saksan artikkelit ole alkuperäispuhujille ja kirjoittajillekaan aina kovin helppoja.

Grosser Tiergarten, Berliini

Grassin tekstin jälkeen oli mukava siirtyä ruotsalaisen Horace Engedahlin lyhyisiin teksteihin Sen jälkeen savuke. Engedahlin aforismit ja vähän pidemmätkin pohdinnat kiertyvä kirjallisuuden ja akuneuden teemoihin. Kantin mukaan inhimillisiä kauneusihanteita vastaa yksilö, jonka ominaispiirteet ovat kaikkien yksilöiden ulkonäön keskiarvo, kirjoittaa Engedahl. Tästä hän päätyy ajatukseen, jonka mukaan, ehkäpä, kirjallisuus on äänille tehty kauneusleikkaus. Pidämme kirjallisuudesta jonka ääni muistuttaa vaivihkaa omaa sisäistä ääntämme, ääntä joka voisi olla omamme. Engedahlin ääni kyllä kiehtoo, ei vihlo kovinkaan, mutta jää paikoin laimeaksi. Engedahl osuu kuitenkin oikeisiin näppäimiin kirjoittaessaan: Yksinäinen susi on tyhmä, me kaikki olemme nähneet sen, eikä juuri auta, vaikka hänellä olisi briljantit aivot.

Hengenheimolaisuutta tunnen myös Horacen toteamukseen: Mitä mieltä siis olen oikeasti? Useimmiten en mitään mieltä. "Olla jotain mieltä" on sosiaalinen riitti, johon alistun, jotta minua ei pidettäisi hölmönä.  Engedahlin teksteistä paistaa oivallus tekemisemme perustasta:  koulupoikamainen pyrkimys tehdä tehtäviä, suorittaa ne hyvin ja saada kiitosta, pätemisen tarve toisten silmissä, vanhempien ja opettajien. Aikuisuutta oikeassa mielessä on kurkottaminen pätemisen tuolle puolen, asioiden tekemistä niiden itsensä vuoksi, odottamatta kiitosta, palkintoa tai edes paheksuntaa.