Sanojen jälkeen savuke

Alkusyksyn kirjat  pinoutuvat pöydälle

Günter Grassin kirja Grimmin sanat on ilahduttavaa luettavaa. Grass punoo siinä hienosti saksalaista ja eurooppalaista historiaa, omansa ja eri kansojen, kerronnalliseksi kudokseksi, jossa liikutaan pääasiassa Saksan maaperällä, Leipzigissä, Kasselissa, Göttingenissä ja Berliinissä.

Tiergarten on vehreä, vaikka onkin jo joulukuu (2015).

Berliinissä Grass kävelee yhdessä Grimmin veljesten, Jacobin ja Wilhelmin, kanssa Tiergartenissa. Minulle oli onnellinen sattuma käyskennellä kyseisessä puistossa 2015 joulukuussa. Silloin en vielä tiennyt kuinka keskeinen paikka tuo puisto oli Grassin kirjan keskushahmoille. Tiergartenin käytävillä he pohtivat sanojen syntyä ja kehitystä, erityisesti sakasan sanojen juuria, muunnoksia ja kehkeytymiä.

Kirja on kiinnostava myös käännöksensä vuoksi. Oili Suominen avaa lyhyesti käännöksen historiaa ja vaikeuksia, sitä, miten kirja, joka on mahdoton kääntää, kääntyi kuitenkin suomeksi. Vähän saksaa osaavalle kirja antaa hienoja oivalluksia sanojen sävyistä ja myös lohdutusta siihen, etteivät esimerkiksi saksan artikkelit ole alkuperäispuhujille ja kirjoittajillekaan aina kovin helppoja.

Grosser Tiergarten, Berliini

Grassin tekstin jälkeen oli mukava siirtyä ruotsalaisen Horace Engedahlin lyhyisiin teksteihin Sen jälkeen savuke. Engedahlin aforismit ja vähän pidemmätkin pohdinnat kiertyvä kirjallisuuden ja akuneuden teemoihin. Kantin mukaan inhimillisiä kauneusihanteita vastaa yksilö, jonka ominaispiirteet ovat kaikkien yksilöiden ulkonäön keskiarvo, kirjoittaa Engedahl. Tästä hän päätyy ajatukseen, jonka mukaan, ehkäpä, kirjallisuus on äänille tehty kauneusleikkaus. Pidämme kirjallisuudesta jonka ääni muistuttaa vaivihkaa omaa sisäistä ääntämme, ääntä joka voisi olla omamme. Engedahlin ääni kyllä kiehtoo, ei vihlo kovinkaan, mutta jää paikoin laimeaksi. Engedahl osuu kuitenkin oikeisiin näppäimiin kirjoittaessaan: Yksinäinen susi on tyhmä, me kaikki olemme nähneet sen, eikä juuri auta, vaikka hänellä olisi briljantit aivot.

Hengenheimolaisuutta tunnen myös Horacen toteamukseen: Mitä mieltä siis olen oikeasti? Useimmiten en mitään mieltä. "Olla jotain mieltä" on sosiaalinen riitti, johon alistun, jotta minua ei pidettäisi hölmönä.  Engedahlin teksteistä paistaa oivallus tekemisemme perustasta:  koulupoikamainen pyrkimys tehdä tehtäviä, suorittaa ne hyvin ja saada kiitosta, pätemisen tarve toisten silmissä, vanhempien ja opettajien. Aikuisuutta oikeassa mielessä on kurkottaminen pätemisen tuolle puolen, asioiden tekemistä niiden itsensä vuoksi, odottamatta kiitosta, palkintoa tai edes paheksuntaa.