Eurooppa - turistien ulkoilmamuseo?

 Ilja Leonard Pfeijffer on kirjoittanut pippurisen, mutta myös mädänhajuisen kuvauksen Euroopasta. Esikuvina on ollut Thomas Mannin Taikavuori ja Spenglerin Länsimaiden perikato. Näihin Pfeijffer kirjassaan viittaa (s.327). Näiden opusten klassisuuteen tai suuruuteen kirja ei arvattavasti ja luonnollisesti yllä, eikä voikaan yltää. Kirjan omassa pohdinnassa on avain kirjan itsensä kriittiseen arviointiin. Kirja on kyllä lukemisen, ajattelemisen ja arvioinninkin arvoinen.

Kirjassa on kolme juonnetta: rakkaustarina, aarteenetsintäjuoni ja turismin kriittinen arviointi. Kahdessa ensimmäisessä Pfeijfferin tuotos on kehno ellei sitä ota ironiana kyseisiä kirjoitusgenrejä vastaan, ja silloinkin ironia ei ole onnistunutta. Turismin kritiikkinä Pfeijffer onnistuu parhaiten. Hän onnistuu kuvaamaan ilmiötä monelta kannalta ja valaisee Euroopan tulevaisuutta synkällä valolla. Tulevaisuus on synkkä vai olisiko ainoa pilkahdus siinä, että me eurooppalaiset pian asumme kaikki suuressa vapaa-ajan puistossa? Ehkä sekin on vain haave. Tuo puisto on kuitenkin läpikaupallistettu disneyland-elämyspuisto. Ja me emme ole huvipuistossa aikaamme tuhlaavina vierailijoina vaan palveluja tuottavina yrittäjinä ja työntekijöinä.

Kirjan kolme kertomusta sidotaan yhteen hotellissa nimeltä Grand Hotel Europa.  Vanhassa perinteikkäässä hotellissa, joka on nyt siirtynyt kiinalaisomistukseen, kirjan kertoja, Ilja Leonard Pfeijffer, muistelee rakatettuaan Clioa, arvioi kitkerästi turismille antautunutta Eurooppaa, erityisesti Hollantia, Italiaa ja sen kahta kaupunkia Genovaa ja Venetsiaa. Eurooppa on tuhoutuva maanosa, vain kauniin ja arvokkaan historiansa varassa kituuttava mennyt maailma. Rakkaimpansa kanssa kadonnutta Caravaggion maalausta etsiessään tarinamme sankari matkustaa Italian lisäksi muun muassa Maltalle. Maltan siirtolais- ja maahanmuuttopolitiikan kautta Pfeijffer tematisoi  kirjassaan köyhien pakolaisten ja maahanmuuttajien tulvan Afrikasta Eurooppaan ja toisaalta massoittain suhteellisten varakkaiden turistien vuoksen Kiinasta ja muualta Aasiasta ja Euroopan sisältä. Kummasta on lopulta enemmän haittaa, kummasta hyötyä? Ja kenelle?

Kreikan 2015 tapahtumiin kulminoitui paljon. Pakolaisvirta koettiin haitalliseksi, koska se oli haitaksi turistivirralle. Kuitenkin Euroopan tulevaisuudelle uusien asukkaiden saaminen olisi uudistumisen edellytys. Turismi muuttaa ja tuhoaa eurooppalaisen kulttuurin parhaat perinteet. Kaupungit muuttuvat turistirysiksi, aikuisten disneylandeiksi, josta alkuperäiset asukkaat pakenevat lähiympäristöön ja käyvätpalvelemassa ulkoa tulevia matkailijoita (turisteja). Kirjassa on vaikuttavia kuvauksia Amsterdamista ja Venetsisasta. Pfeijffer kärjistää monasti reippaasti, niin tässäkin. Muuta keinoa turismin rajoittamiseksi ei näytä olevan kuin terrorismi. Barcelonan turistien määrä saaatiin, ainakin tilapäisesti, terroriteolla laskemaan. Grand Hotel Europassa eletään koronaa edeltävää aikaa. Koronan positiivisiin vaikutuksiin voitaneen lukea turismin, matkustamisen ja sen haittojen (tilapäinen) pieneneminen.

Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta jokaiselle meille, turistille tai itseään matkailijaksi tai jopa tutkimukselliseksi kulttuurimatkaajiksi itsensä mieltävälle. Dekkarimaisessa Caravaggion teoksen metsästyksessä kirja ei onnistu niinkään. Kirjoittaja ilmeisesti ironisoi Da Vincin Koodia ja Indiana Jonesin kaltaista seikkailukerrontaa, mutta onnistuu olemaan lähes yhtä tylsä (ainakin Da Vincin Koodi on mielestäni niin elokuvana kuin kirjan yksinkertaisesti tylsä, Indiana Jones elokuvana onnistuu kyllä viihdyttämään oivasti).

Päähenkilön ja Clion rakkaus- ja parisuhteen kuvaus on vain joiltain osin onnistunutta. Seksikuvaukset, joita HS:n kriitikko Kaj Kalin (HS 2.10.2021) kutsui haukotuttaviksi, ovat nekin ehkä pornografisten tekstien ironisointia. Vai pyrinkö vain näin pelastamaan kiistatta taitavan kirjoittajan, Pfeijfferin, epäonnistumiset?

Nykyajan kuvauksena kirja on kaikessa tyylikkyydessään ja tyylittelyyssään myös oiva esimerkki (postmodernista) tyylittömyydestä. Intertekstuaalisuutta ja metakirjallisuutta, itseironiaa ja sisäistä kritiikkiä on runsaasti. Kirjoittaja pohtii sitä, miten onnistuu kirjoittamisessaan ja yrittää arvata lukijan kriittistä positiota. Pfeijffer myös vieraannuttaa lukijaa tekstistä ja muistuttaa tarpeen tullen, että kirjassa on kysymys fiktiosta, liioittelusta, kärjistykisistä ja tehokeinoista. Jos romaanin historian katsotaan taidemuotona alkaneen Don Quiotesta ja päättyneen Karamazovin veljeksiin, niin Pfeijfferin Grand Hotel Europa on tuon perinteen mätä hedelmä. Romaanin historian puuhun on oksastettu vähän sitä, vähän tätä. Ylevän ja vulgaarin yhdistäminen, ironian ja kyynisyyden sävyt ovat toki ajallemme vähintäänkin välttämättömiä. Usko valistuksen paatokselliseen kauneuden, totuuden ja vapauden rajattomaan kasvuun on illuusio rajattoman talouskasvun tavoin. Pfeijffer onnistuu myös kuvaamaan EU:n päätöksenteon vaikeuksia oivallisesti rinnastamalla hotellinsa asukkaiden lähes mahdotonta pyrkimystä päästä yhteisymmärrykseen nykyisestä tilanteestaan. Demokratialla on heikkoutensa, mutta tarpeettomaksi se ei silti muutu. Elämä on kuoleman rinnalla pienempi paha ja joskus jopa nautinto.

Kammottavan viihdyttävää ja viihdyttävän kammottavaa. Kirjaan pätee hienosti Max Weberin Protestanttisen etiikan alussa pohtima ongelma: miten on mahdollista, että länsimaissa, kuten meillä on taipumus ajatella, on syntynyt universaalisesti arvokasta,  hienoa, kaunista ja suurta kulttuuria (maalaustaiteessa, musiikissa, arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa etc.) ja samalla se on perusta myös kuolettavalle fakki-idiotismille, byrokratialle ja kaikensyövälle markkinalle/markkinoille?

Samanaikaisesti havaitsemme kapitalismin buustaaman länsimaisen kulttuurin alistuvan markkinatalouden ylivertaisuudelle, joskus jopa hurmoksellisesti huutaen, vaikka kyse onkin enemmänkin sen ylivertaisesta tuhovoimasta. Jos emme usko ikuiseen kiertokulkuun Spenglerin ja Nietzschen tapaan, uskommeko kuitenkin ääriliberaaliin "creative destruction" ajatteluun? Kysymmekö vain kepeästi: entä sitten, mitä tuhon jälkeen, mitä seuraavaksi?

Transit - kohteessa ollaan

Ville-Juhani Sutisen Transit. Kirjallinen tutkimusmatka (Savukeidas , Turku-Tampere 2013) on oivallinen opas niin matkustamiseen kuin kirjallisuuteenkin.  Sutinen analysoi ja kuvaa matkakirjallisuuden syntyä ja kehitystä Homeroksen Odysseiasta James Joycen Ulyssekseen. 

Kirja alkaa erottamalla matkakirjallisuuden matkakuvauksista: matkakirjallisuus, jota laativat pääasiassa kirjailijat, käyttää matkaa samaan aikaan sekä miljöönä että metaforana, kulissina ja näytelmänä, toisin sanoen tekstissä on aina vähintään kaksi eri tasoa, kun taas matkaukuvaus, sellaisena kuin se esiintyy esimerkiksi matkareportaaseissa, esittää kohteensa yhdellä tasolla, pinnalta. ( s. 9-10 )

Sutisen tavoitteena ei ole teoretisoida asiasta paljon enempää ja hyvä niin. Hän toteaakin, että jaoetteluun löytyy lukemattomia poikkeuksia. Erityisesti on tärkeää mielestäni huomata, että hyvä raportti saattaa olla myös hyvää kirjallisuutta, dokumenttina ja vähintääkin tietokirjallisuuden jaloon luokkaan kuuluvana.

Sutinen puolestaan seuraa matkakirjalliisuutta sen alkuvaiheista Ksenofonin seitsenniteisestä Anabasista nykyisyyteen eikä rajoitu vain maanpäällisiin matkoihin, vaan kuvailee myös pään sisäisiin maailmoihin suuntautuvia huumetrippejä sekä viittaa myös avaruusmatkailuun.

Ville-Juhanin mukaan (m)atkustamisesta tuli 1800-luvun toisella puoliskolla banaalia ja salaperäisyys alkoi kuivettua turismin synnyttyä. (131) Ja hieman myöhemmin: Matkasta on otettava vastuu, ...Muuten se on vain turismia. (198). 

Niin mielellään kuin matkailijaksi identifioituisikin ja siitä haaveilisi, pääasiallisena matkustamisen muotona omassa elämässä on tullut työ- ja lomamatkustus. Omasta elämästä voi siis yrittää löytää matkailijan piirteitä, vaikka varsinainen matkustus rajoittuisikin turismiin. 

Nykyturistilla onkin vaikea oikeuttaa oma matkustuksensa - matkustamisen etiikka nousee kyllä jo  Sutisen esittelemässä matkakirjallisuudessa monasti esiin. Tutkimusmatkojen, uskonnollisten ristiretkien ja kolonialististen valloitusretkien matkaraporttien ohella matkakirjallisuudessa on pohdintaa matkojen oikeutuksesta ja niiden vaikutuksia matkustajiin itseensä ja heidän omaan itse- ja maailmankuvaansa. Lisänsä kirjallisuuteen tuovat siirtolaisuuden synnyttämät ja uuden yhteiskuntakenteen syntyminen  Yhdysvalloissa, muiden muassa erityisen hobo-kirjallisuuden synty. Oma lukunsa syntynee nykyisistä laajoista siirtolaisaalloista, ne eivät vielä näy Sutisen tekstissä.

Matkakirjallisuuden kehittyessä syntyy vähitellen käsitys itse matkustamisen filosofiasta, eksistentialismista ja metafysiikasta. Nykyturistilla, ja myös matkailijalla, on lisäksi syytä pohtia matkustamisen ekologiaa - matkustamisen vaikutusta ilmastoon, ympäristöön sekä turismin sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista rakennetta muokaavaan vaikutukseen. 

Sutinen käsittelee siis kirjassaan matkailijoita, ei turisteja. Vastuun ottaminen matkasta merkitsee Sutiselle pyrkimystä nähdä matkalla pinnan taakse tai läpi sekä ottamaan kokemukseensa itserefleksiivisen otteen. Turismi ilmiönä sulkee oikeastaan nämä piirteet pois - turisti on useimmiten lomalla, matkailija pyrkii selvittämään oman tai toimeksiantajansa intressin mukaisesti asioita.

Jos matkoilla aiemmin oli oma mystiikkansa, niin matkustamisen arkipäiväistyminen toi ja tuo parhaimmilaan tullessaan myös myönteisiä asioita: Ihmiset ovat aina ja kaikkialla vain ja ainoastaan ihmisiä, hyvässä ja pahassa ... matkakirjallisuus ei etsi kulissien takaa aina uusia löytöjä ja erikoisia ihmisiä, vaan uusia näkökulmia ja erikoisia ideoita. Joskus ne tarkoittavat tavallisuutta. (s. 192)

Turismi on monille arkipäiväistä ja tavallista. Siitäkin pitäisi ottaa vastuu osana oman elämän matkaa. Turhaa on nostalgisoida menneiden matkailijoiden uutuuden löytämisen tai syvällisten kokemusten perään tai ryhytyä extreme matkailijaksi etsimällä maailman pimeimpiä loukkoja. Kirjan lopulla Sutinen nostaa esille Baudrillardin Amerikka -teoksen. Baudrillar päätyy ajatukseen, jonka mukaan emme voi mennä pintaa syvemmälle, koska pinta on kaikki. Kuvat ovat todempia kuin mikään todellinen maisema. Ja kuvissa meidän pitää matkata.  (s.204) Samassa yhteydessä Sutinen viittaa myös Don DeLillon Valkoinen kohina -kirjaan, jossa kuvaillaan "Amerikan kuvatuinta latoa". Matkakuvat, niin valo- kuin mielen kuvat,  tuottavat itsensä toisintoja. Matkoilla olemme usein tekemisissä enemmän  matkaoppaiden, toisten matkalaisten kuin paikallisten asukkaiden kanssa ja kohtaamamme paikalliset ovat valtaosaltaan turistien vastapareja erilaisissa palveluammateissa. Kuvat vievät kohteiden sielun. Onneksi meille jää kuitenkin kuvien leikki ja se minkä jo Nietzsche oivalsi totuudesta Rutassa lähellä Genovaa vuonna 1886:  Ehkä totuus on nainen, jolla on perusteita olla näyttämättä perusteitaan?  On osattava elää: siihen vaaditaan että pysähtyy urhoollisesti pintaan, poimuun, ihoon, palvoo silmälumetta, uskoo muotoihin, säveliin, sanoihin, silmänlumeen koko Olympokseen! ... kreikkalaiset olivat pintapuolisia - koska he olivat syviä! ( Nietzsche, Iloinen tiede, Otava, Helsinki 1989, 13, suom. J.A. Hollo)