Kirja alkaa erottamalla matkakirjallisuuden matkakuvauksista: matkakirjallisuus, jota laativat pääasiassa kirjailijat, käyttää matkaa samaan aikaan sekä miljöönä että metaforana, kulissina ja näytelmänä, toisin sanoen tekstissä on aina vähintään kaksi eri tasoa, kun taas matkaukuvaus, sellaisena kuin se esiintyy esimerkiksi matkareportaaseissa, esittää kohteensa yhdellä tasolla, pinnalta. ( s. 9-10 )
Sutisen tavoitteena ei ole teoretisoida asiasta paljon enempää ja hyvä niin. Hän toteaakin, että jaoetteluun löytyy lukemattomia poikkeuksia. Erityisesti on tärkeää mielestäni huomata, että hyvä raportti saattaa olla myös hyvää kirjallisuutta, dokumenttina ja vähintääkin tietokirjallisuuden jaloon luokkaan kuuluvana.
Sutinen puolestaan seuraa matkakirjalliisuutta sen alkuvaiheista Ksenofonin seitsenniteisestä Anabasista nykyisyyteen eikä rajoitu vain maanpäällisiin matkoihin, vaan kuvailee myös pään sisäisiin maailmoihin suuntautuvia huumetrippejä sekä viittaa myös avaruusmatkailuun.
Ville-Juhanin mukaan (m)atkustamisesta tuli 1800-luvun toisella puoliskolla banaalia ja salaperäisyys alkoi kuivettua turismin synnyttyä. (131) Ja hieman myöhemmin: Matkasta on otettava vastuu, ...Muuten se on vain turismia. (198).
Niin mielellään kuin matkailijaksi identifioituisikin ja siitä haaveilisi, pääasiallisena matkustamisen muotona omassa elämässä on tullut työ- ja lomamatkustus. Omasta elämästä voi siis yrittää löytää matkailijan piirteitä, vaikka varsinainen matkustus rajoittuisikin turismiin.
Nykyturistilla onkin vaikea oikeuttaa oma matkustuksensa - matkustamisen etiikka nousee kyllä jo Sutisen esittelemässä matkakirjallisuudessa monasti esiin. Tutkimusmatkojen, uskonnollisten ristiretkien ja kolonialististen valloitusretkien matkaraporttien ohella matkakirjallisuudessa on pohdintaa matkojen oikeutuksesta ja niiden vaikutuksia matkustajiin itseensä ja heidän omaan itse- ja maailmankuvaansa. Lisänsä kirjallisuuteen tuovat siirtolaisuuden synnyttämät ja uuden yhteiskuntakenteen syntyminen Yhdysvalloissa, muiden muassa erityisen hobo-kirjallisuuden synty. Oma lukunsa syntynee nykyisistä laajoista siirtolaisaalloista, ne eivät vielä näy Sutisen tekstissä.
Matkakirjallisuuden kehittyessä syntyy vähitellen käsitys itse matkustamisen filosofiasta, eksistentialismista ja metafysiikasta. Nykyturistilla, ja myös matkailijalla, on lisäksi syytä pohtia matkustamisen ekologiaa - matkustamisen vaikutusta ilmastoon, ympäristöön sekä turismin sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista rakennetta muokaavaan vaikutukseen.
Sutinen käsittelee siis kirjassaan matkailijoita, ei turisteja. Vastuun ottaminen matkasta merkitsee Sutiselle pyrkimystä nähdä matkalla pinnan taakse tai läpi sekä ottamaan kokemukseensa itserefleksiivisen otteen. Turismi ilmiönä sulkee oikeastaan nämä piirteet pois - turisti on useimmiten lomalla, matkailija pyrkii selvittämään oman tai toimeksiantajansa intressin mukaisesti asioita.
Jos matkoilla aiemmin oli oma mystiikkansa, niin matkustamisen arkipäiväistyminen toi ja tuo parhaimmilaan tullessaan myös myönteisiä asioita: Ihmiset ovat aina ja kaikkialla vain ja ainoastaan ihmisiä, hyvässä ja pahassa ... matkakirjallisuus ei etsi kulissien takaa aina uusia löytöjä ja erikoisia ihmisiä, vaan uusia näkökulmia ja erikoisia ideoita. Joskus ne tarkoittavat tavallisuutta. (s. 192)
Turismi on monille arkipäiväistä ja tavallista. Siitäkin pitäisi ottaa vastuu osana oman elämän matkaa. Turhaa on nostalgisoida menneiden matkailijoiden uutuuden löytämisen tai syvällisten kokemusten perään tai ryhytyä extreme matkailijaksi etsimällä maailman pimeimpiä loukkoja. Kirjan lopulla Sutinen nostaa esille Baudrillardin Amerikka -teoksen. Baudrillar päätyy ajatukseen, jonka mukaan emme voi mennä pintaa syvemmälle, koska pinta on kaikki. Kuvat ovat todempia kuin mikään todellinen maisema. Ja kuvissa meidän pitää matkata. (s.204) Samassa yhteydessä Sutinen viittaa myös Don DeLillon Valkoinen kohina -kirjaan, jossa kuvaillaan "Amerikan kuvatuinta latoa". Matkakuvat, niin valo- kuin mielen kuvat, tuottavat itsensä toisintoja. Matkoilla olemme usein tekemisissä enemmän matkaoppaiden, toisten matkalaisten kuin paikallisten asukkaiden kanssa ja kohtaamamme paikalliset ovat valtaosaltaan turistien vastapareja erilaisissa palveluammateissa. Kuvat vievät kohteiden sielun. Onneksi meille jää kuitenkin kuvien leikki ja se minkä jo Nietzsche oivalsi totuudesta Rutassa lähellä Genovaa vuonna 1886: Ehkä totuus on nainen, jolla on perusteita olla näyttämättä perusteitaan? On osattava elää: siihen vaaditaan että pysähtyy urhoollisesti pintaan, poimuun, ihoon, palvoo silmälumetta, uskoo muotoihin, säveliin, sanoihin, silmänlumeen koko Olympokseen! ... kreikkalaiset olivat pintapuolisia - koska he olivat syviä! ( Nietzsche, Iloinen tiede, Otava, Helsinki 1989, 13, suom. J.A. Hollo)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti