Kirjailija kadoksissa?

 Maria Stepanovalta on julkaistu suomeksi kaksi kirjaa. Aiempi,   Muistin muistolle, on erinomainen, samoin nyt julkaistu Kadoksiin. Kirjan kertoja, kirjailija M., on jättänyt kotimaansa, Pedon. Kotimaassaan kirjailijana menestynyt nainen alkaakin nyt maanpaossa, aiemman kasvun ja kehittymisen sijaan, tuntea uudenlaista merkityksettömyyttä. Aikaisempi ajatus vaikka vain älytön omaksi itseksi kasvu, vaihtuu pelkoon, että kasvussa olikin kyseessä pitkällinen kasvatus ja ruokintaprosessi,  joka toi mieleen siipikarjakasvattamon tai karjatilan, jossa rakastavaa huolenpitoa on tarjolla vaaditun painorajan saavuttamiseen asti. ( ss. 21-22)

Kirjan M. pohtii ja pelkää myös sitä mahdollisuutta, että peto on onnistunutkin kasvattamaan hänessä piilevän pedon, joka vain odottaa tullakseen esiin. Kyse on kotimaasta, kielestä ja etnisestä taustasta. Asioista, joita ei näe silmin.

Kun hän sitten huomaa eron aiemman kotimaansa ja uuden (toisin sanoen Venäjän ja Saksan, vaikka maita ei nimetä suoraan) välillä turhautuminen kasvaa. Venäjällä kirjoja lukeva yleisö haluaa nähdä kirjailijan, koska tämän kirja  on kiinnostava, hyvä tai merkittävä, uudessa kotimaassa taas kirja luetaan, koska kirjailija koetaan kiinnostavaksi. Kun M. sitten lähtee markkinoimaan teostaan ja matka ei suju suunnitelman mukaan, hän ajautuu outoon tilanteeseen. Pakopaikasta ei löydy ulospääsyä, lisäaika ei auttaisi. Onko syytä jättää kaikki taakse ja aloittaa omana itsenään, tuntemattomana, kiertelevä elämä satunnaisten ihmisten kanssa? 

Maria Stepanovan kirja on hieno juuri siinä, että kirjan tarina on herkullinen jos sattuu kuulumaan populaatioon, joka rakastaa ja ymmärtää paperille oikeaan järjestykseen aseteltuja kirjaimia ja jonka mielestä keskustelu kirjailijan kanssa raottaa jotain oventapaista paperiseinässä. (s. 24) Usein tuo kohtaaminen voi olla pettymys, puolin ja toisin. Kadoksiin kirjan kirjailija M on mukava kohdata. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kirjoittaja M.S. on kirjailija - jotain hän raottaa avaamalla oventapaista, mutta itse kirjailija ei tässäkään tapauksessa ole tärkeä. Tarina on. Tiet ja jalkakäytävät ovat autioita ja odottavat kulkijaa. On mahdotonta selvittää, millä matkaosuudella toimintaan oli livahtanut virhe. 

Stepanova, Maria, Kadoksiin. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-351-2

Radikaalin humanismin lupaus

 Humanistinen ihmiskäsitys on koetuksella. Ukrainan siirtymä länsiliittoutuneisiin ja Venäjän hyökkäys maahan toisaalla ja samalla äärioikeiston nousu niin länsieuroopassa kuin Suomessa pakottavat muotoilemaan omia käsityksiä joko uusiksi tai ratkaisemaan, miten vanhat käsitykset soveltavat nykyiseen tilanteeseen. Joskus uudet analyysit onnistuvat, joskus mennään pieleen. Janne Saarikiven 25.7.2023 julkaisema HS:n kolumni "Purraan mustaan säkkiä ja ehtoolisleipää" on saanut viimepäivinä ansaittua kritiikkiä. Tasapainoilu, jossa äärilaidat torjutaan ja ajatellaan kultaisen keskitien aina löytyvän jostain sopivasta kohtaa katsantojen janaa ei toimi silloin, kun on selkeästi torjuttava virheellinen tai vaarallinen vaihtoehto. Itsekriittinen on oltava ja malka on on otettava ensin omasta silmästä, toki. Ennen Ukrainan sotaa vältin ottamasta kantaa Ukraina - Venäjä - Nato -kysymykseen, koska ei ollut mielestäni perusteltua asettua suinpäin Naton puolelle kiistassa, jossa vaihtoehtona oli sodan syttyminen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei kuitenkaan ollut eikä ole oikeutettu, vaikka Ukrainan omat valinnat johtivat osaltaan syntyneeseen konfliktiin, jossa Nato ja sen liittolaisjäsenet toimivat neuvonantajina. Olinko siis väärässä tuolloin? En mielestäni ollut, vaikka nyt tarkasteltuna olenkin ( vrt. Aristoteleen klassikkokysymys: onko huominen meritaistelu tosi jo tänään?).

Jarno Hietalahden & Mika Pekkolan Terapiaa mielipuoliselle maailmalle - Erich Fromm ja radikaalin humanismin lupaus (Vastapaino, Tampere 2019) antaa hyviä aineksia myös ylläolevien ongelmien tarkasteluun, joskaan ei välttämättä ratkaise äärilaitojen ja vastakkaisuuksien ongelmaa ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Kirja ei ole erityisen vetävästi kirjoitettu, mutta lainaan siitä pitkähkön katkelman, koska koen, että siinä on yksilöllisen ajattelun kannalta keskeisiä aineksia, joiden avulla voi murtaa individualistisen häkin ja vapautua muukalaisvihan, rasismin, etnonationalismin ja nationalismin kuristusotteesta. Otteen jonka vangiksi olemme ajautumassa.  Vähä vähältä ja joskus aika reippaastikin olemme siirtyneet aikaan, jolloin koemme elävämme tai ainakin itse koen eläväni entistä vieraammassa maassa ja maailmassa, muukalaisena muukalaisten maassa. Sivullisuus on jo aiemmin tuttua, mutta muukalaisuus kulttuurissa, johon on syntynyt ja elänyt jo aika pitkään! Samalla yritän muistaa aristokraatti-anarkisti Nietzschen varoituksen: vastustaessasi hirviötä, sinusta tulee helposti hirviö. Toisaalta Jeesus kehotti kääntämään toisenkin posken, mutta osasi käyttää ruoskaakin tarvittaessa. Joka tapauksessa on pyrittävä ajattelemaan itse, ei vain etsittävä sopivaa opettajaa, ei Nietzscheä, Jeesusta sen paremmin kuin Frommiakaan (vaikka viimemainittu taitaa olla paras näistä tiennäyttäjänä).

Mutta nyt siis Erich Frommin opetuksiin Jarno Hietalahden tekstilainauksella:

Humanismin tärkein koetinkivi onkin siinä, kuinka yksilö tai yhteisö suhtautuu muukalaisiin eli siihen, mikä on vierasta. (...) Hän (Erich Fromm - kirj. lisäys) määrittelee muukalaisen ihmiseksi, jolla ei ole valtaa ja joka on erilainen kuin muut hänen ympärillään. Tällainen ihminen ei sovi kitkattomasti kulttuuriseen kuvastoon. (..) meidän on kuitenkin nähtävä pinnallisten erojen - kuten uskomusjärjestelmien ja sukupuolen - taakse ja ymmärrettävä, kuinka jokainen jakaa kaikille yhteisen ihmisyyden perusluonteen.

(...)

Muukalainen on tunnustettava ihmiseksi, joka ei ole mitään muuta kuin ihminen - eli häntä ei määritellä esimerkiksi tapojen tai ihonvärin perusteella. Tämä vaatii ymmärrystä siitä, että yksilö itsekin on muukalainen muiden silmissä. Kommunistit ovat vieraita talouskasvu-uskovaisille, uskovaiset ateisteille ja humanistiajattelijat diktaattoreille. Emme voi koskaan havainnoissamme tavoittaa ihmistä sinänsä, vaan aina vain ihmisyyden yksilöllisiä ilmenemispiirteitä. (s. 30)

Vierauden paradoksi on siinä, että olemme kaikki muukalaisia toisillemme ja meidän on löydettävä itsemme vieraana, jotta voimme nähdä toisemme lähimmäisinä erilaisuudesta huolimatta ja juuri sen tähden.

"Ja..." - Toiston pysyvyys

Kirjassaan Toiston pysyvyys Peter Handke ei päästä lukijaa, tai tässä tapauksessa kuulijaa, helpolla. Lukemalla tuskin olisin kirjaa edes "suorittanut", mutta nyt toistuvaa vierautta, syrjintää ja sivullisuutta kokevan kertojaminän vaikerrusta jaksoin kuitenkin kuunnella ihmetyksen vallassa.

Erityistä palkintoa kirja ei kuitenkaan antanut. Tarina on johdonmukainen, omalla tavallaan selkeä ja kauniskin, mutta päähenkilö Filip Kobal ei herätä myötäelämisen kokemusta. Sivullisuuden kokemus ei itsellekään ole vieras, mutta nyt esitelty "tapaus" on sen verran patologinen, ettei se herätä sympatiaa, enemmänkin tarpeen miettiä, minkälaista ammattiapua kyseinen henkilö tarvitsisi. Näin ei kai Handkea tulisi lukea, psykologisoiden. Handke kun pyrkii irti psykologisesta kuvauksesta kohti maailman näkemiseen sellaisenaan, puhtaasti, ei automatisoituneen tavanomaisesti. Ainakin mikäli on uskominen hänestä esitettyjä arvioita. Handken kirjallisuuskäsityksestä kiinnostunut voi lukea aiheesta vaikkapa Jyrki Vainosen asiantuntevan n&n:n artikkelin.

Kirjailja Handke on Nobelinsa jälkeen ja jo ennen sitä herättänyt ristiriitoja. Mutta vähät siitä. Kirja ei kirjailijan epäkorrekteista kannanotoista parane tai pahene, se ei myöskään avaudu, ainakaan minulle, vaikka tiedänkin kirjoittajan kyseenalaisista edesottamuksista. Kuivaa, ikävää, toistavaa valitusta. Miksi Handken kaltainen lahjakkuus jaksaa tuhlata voimiaan tämänkaltaiseen vaikerointiin? Vai onko hän epäonnistunut pyrkimyksessään avata maailma minulle, puhtaana ja  kirkaana vai vain osoittanut minulle, että kaikki tuo on mahdotonta. Olenko ykisinkertaisesti väärä lukija, kirjailija Handen lukijavarjo, jota ei tule sotkea itse puhtaan kielen kirjallisuuteen. Sokea ikkuna?

Parasta kirjassa on kielen rytmi, selkeys ja perinpohjainen paneutuminen sanoihin ja niiden sävyihin. Ajatuksia herättää päähenkilön pohdinnat kotiseudun, eri kielien, pakolaisuuden ja oman minäidentiteetin suhteesta. Filip Kobal etsii kuollutta Gregor veljeään Slovenian, Jugoslavian ja Itävallan maastoista, kotipaikkakuntansa Rinkenbergin kylän tyhjiltä karjapoluilta, talojen sokeista ikkunoista, karstiseudulta. Ja lopulta tajuttuaan olevansa perillä, löytää hänet kertomuksena.

Tajusin olevani perillä. Minähän en ollut ensisijaisesti halunnut löytää häntä vaan kertoa hänestä.

Veljen kirjeessä on kaipaus yhdeksänteen maahan, hääjuhlaan, jossa meidät vihitään yhdeksännen kuninkaan kanssa. Filipin mukaan tuo hurskas toivomus oli siirrettävissä maalliseen ilmentymäänsä: kirjoitukseen. 

Jos Handken kirjoitus ei vienyt minua perille Filip Kobalin maailmaan, toisin voi käydä Sinulle. Toista siis yritys "Ja ..."