Thursday, January 15, 2009

McNally, Sebald


Viimevuonna luin varsin veikeän Valokuvauksen salaisuudet -kirjan, tekijänä Joe McNally (ja toimittajia). Esipuheen kirjoittaja on Scott Kelby ja teksti on kaikilta osin, ah niin, amerikkalaista. Alanko tottua jo tyyliin, koska se on kevyttä, simppeliä, havainnollista ja suorasukaista. Annetaan vinkkejä (Kuvaa mistä pidät, Pidä silmäsi okulaarissa, Valon voi aina heijastaa jostain, Vie kamera erikoiseen paikkaan, Käänny ympäri, Ole sinnikäs, Anna malliesi osallistua ...). Kirja rakentuu kuvista, niiden syntytarinasta ja teknisistä & sosiaalisista vinkeistä. Ainakin viihdyttävää ja ehkä opettavaistakin.

W.G. Sebaldin keltaisen kirjaston Vieraalla maalla (Tammi, Helsinki 2004) sisältää neljä kertomusta. Erikoista kirjassa on, että se on kuvitettu mustavalkoisin pienin, vaatimattomasti tulostetuin otoksin. Kuvat tukevat kirjoitusten dokumentaarisluonteista kerrontaa ja synnyttävät myös yhtymäkohtia ja muistoja omiin ja vanhempien valokuva-albumien kuvastoon. Nyt teksti vain ei oikein vienyt mukanaan, mutta lajityyppinä kiinnostava.

Friday, January 02, 2009

Optimistit



Turha syyttää siitä kieltä: kielellä oli omat asiansa ajateltavanaan, se kiinnostui itsestään sitä enemmän, mitä uutterammin sitä käytti, ja kaikki sen totuudet asettuivat omituisiin kulmiin hänen totuuksiinsa nähden. ( s. 335) Näin pohtii Clem Glass, Andrew Millerin Optimistit -kirjan päähenkilö. Clem Glass on valokuvaajasta joka näkee ja kuvaa jotain "liikaa". Hän menettää uskonsa itseensä, ihmiseen, totuuteen.

Kirjan tausta-aineistona on Ruandan kansanmurha 1994. Kirjan päähenkilö, arvostettua ja itseään arvostava valokuvaaja, menettää olemisensa perustan nähdesään riittävästi raakuutta ja pahutta, jolla ei tunnu olevan perustetta. Itse tarina on parantumistarina, jossa Clem Glass oppii näkemään myös myötätuntoa, optimismia, mutta myös itsepetosta. Kerronta on sujuvaa ja aihepiiri tärkeä, muta silti jotain jää uupumaan - paikoin tarina junnaa paikoillaan ja päähenkilön toiminta, ajattelu ja uskottavuus ei kosketa.

Valokuvan ja näköhavainnon tulkinnan kannalta tärkeää on kuvan tai todellisuuden näkemisen ja kokemisen peruuttamattomuus. Kun näemme jotakin, emme voi enää peruuttaa. Kuva tai todellisuusden havaitseminen vaikuttaa sellaisenaan, sitä ei voi poistulkita vaikka haluaisikin. Uudelleentulkinta on mahdollista, mutta vaatii paljon psyykkistä työtä. Valokuva ei toimi vain tunteensiirtäjänä, vaan edustaa määrätyllä tavalla tulkittua peruskokemusta, jonka tulkintahorisonttia ei voi valita.

Millerin kirjan viimeisen, neljännen osan mottona on Wittgensteinin Tracatatuksesta lainatut sanat. 3.01 Tosien ajatusten kokonaisuus on maaiman täydellinen kuva. Wittgensteinin ajatus on rajaviiva kahden maailman välillä: toisella puolella ajatuksen ja kielen totuuteen uskovat, mahdollisesti realitsieen tieteeseen uskovat, ja toisella puolella konstruktionistit, joiden mukaan jokainen ajatus, lause tai kuva rajaa ulkopuolelleen jotain - siksi jokainen lause ja kuva on epätotuus. Aina kun sanomme tai kuvaamme jotakin jätämme maailman ulkopuolelle. Emme yksinkertaisesti vois sanoa kaikkea, nähdä kaikkea tai (valo)kuvata kaikkea. "Tosien ajatusten kokonaiuus" on siis lähtökohtaisesti cointradictio in adjecto, koska se perustuu perustuu atomistiseen köäsitykseen todellisuudesta. Ehkä juuri tämän vuoksi suuri taide on samalla suurta illuusiota - kirjallisuus, elokuva, teatteri, ooppera, kuvataide (mukaanlukien valokuva) luo illusoorisen kokonaisuuden, jonka haluamme muistuttavan maailman täydellistä kuvaa - tosien ajatusten kokonaisuutta.

Millerin kirjan alussa on lainaus Fergal Keanelta - En ollut voinut mitenkään valmistautua sen mittasuhteisiin, mitä jouduin todistamaan. Varmaan näin on, emme voi koskaan valmistautua siihen mitä maailma tuo eteemme - voimme korkeintaan valita kuljemmeko sitä kohti vai pyrimmekö piiloutumaan maailmalta. Joka tapauksessa maailma voi yllättää.

Valokuvaaja haastatteluja



Seppo Saves on haastatellut valokuvaajakollegoitaan vuosina 1999-2008 ja julkaisut näyttävin kuvakoostein varustettuna haastattelut hienona kirjana. Kirja on hyvin luettava, tyyli on kotoisa, rupattelevakin, mutta sisältää paljon erityyppistä tietoa eri valokuvaajista ja valokuvauksen, erityisesti lehtivalokuvaajien työstä, taustoista, työtavoista, koulutuksesta, oppimimisesta ja sattumuksista työuran kuluessa. Saves valottaa hienosti erilaisia persoonallisuuksia ja lähestymistapoja.

Henkilöesittylyjen läpi kulkee erilaisia teemoja. Näistä erityisesti jäin pohtimaan Saveksen ja yleisemminkin suomalaisten ammattivalokuvaajien suhtautumista koulutukseen, taidevalokuvaukseen ja yleensäkin kuvan historialliseen perinteeseen. Monet haastatelluista sanovat arvostavansa koulutusta, mutta tekstistä henkii kuitenkin itseoppimisen ylistys. Eikä siinä mitään: viimekädessä olemme kaikki itseoppineita. Suurimmalla osalla kirjan valokuvaajista ei ollut mahdollisuuksia valokuvakoulutukseen. Ja nuoremmilla haastatelluilla kokemukset koulutuksesta ovat olleet huonot ( Liisa Takala, Juha Metso) tai koulutuksen merkitys lähes sivuutetaan (Hannes Heikura).

Taidevalokuvaus henkilöidään kirjassa useaan otteeseen Elina Brotherukseen. Hänelle annetaan kyllä arvonsa, mutta samalla hänen seuraajilleen tai matkijoilleen kuten termi tuntuu kuuluvan, ei juuri arvoa anneta. Jan Eerala esittää kuitenkin asian hienosti: Sanotaan nyt niin, että tämä valokuvataideilmiö - nämä nuoret naiset - syntyi hierarkioiden kaatumisesta. Ja hierarkioiden kaatumisella tarkoitan sitä, että tänään maalaus, grafiikka ja valokuvaus ovat yhden ja saman otsakkeen, eli kuvataiteen alla. Eerala kuvailee tässä tilanteen jossa ollaan. Ja eivätkö valokuvaajat juuri itse ole halunneet nostaa valokuvauksen myös osaksi taidemaailmaa? Nyt kun portti on avautunut siitä ei haluta kulkea tai ei uskalleta kulkea. Vai onko niin, että puuttuu kuitenkin se taiteellinen kyky kulkea eteenpäin tai laajentaa omaa otetta? Esimerkiksi Liisa Takala sanoo: Näyttelyssä käydessä tulee monesti sellainen olo, että olisi mentävä opiskelemaan taidehistoriaa osatakseen tulkita niissä olevia töitä. Ja hetken päästä hän lisää: Koska en ole perehtynyt taidehistoriaan, minun on katseltava kuvia vain omien kokemusteni pohjalta. Olen sillä tavalla alkeellinen, että tykkään perusasioista. Ne riittävät minulle, jos ne on hyvin tehty. Tämä pätee kaikkeen valokuvaukseen.

Takalan ajatus menee kyllä ytimeen, mutta viimeisen lauseen pätevyys (pätee kaikkeen valokuvaukseen) rajoittukoon vain Takalan oman kokemuksen piiriin. Oivalluksena tulisi kai olla, että juuri tämä taidehistorian tuntemattomuus ja tässä mielessä syvällinen kuvallisen kulttuurin tuntemus puuttuu monelta valokuvaajalta. Juuri tästä syystä kuvallinen ilmaisu jää rajalliseksi. Jan Eerala näkeekin asia mielestäni oikein korostamalla, että näitä nuoria naisia ... moittivat lähinnä valokuvaajat - eivät muut kuvataiteilijat. Ja edelleen Eeralan credo on hieno: Kaikki elää ja muuttuu, ei valokuvauskaan voi pysyä omassa historiassaan kautta aikojen. Jotta voi syntyä jotain uutta, on mentävä rajojen yli, mentävä myös hyvän maun toiselle puolelle. Ei riskitöntä uudistumista ole olemassakaan. Näen tämän hierarkioiden kaatumisen, tämän uusien medioiden valokuvauksen valloituksen, voittona valokuvalle. Siitäkin huolimatta, että se samalla merkitsee valokuvauksen historian, valokuvan perinteen heikkenemistä.

Oivallista. Eerala ilmaisee asian myös seuraavasti: Ellei hän (=valokuvaaja) ymmärrä sitä, että valokuvaus käsitteenä on paljon laajempi kuin se valokuvahistoriallinen käsitys, joka meillä oli vielä 1980-luvulla, hän jää vaille hyvin suuria mahdollisuuksia ilmaista itseään.

Eeralan työt myös puhuvat puolestaan( ks. http://www.rupuranta.net).

Valokuva mediana on niin laaja-alainen, että sen käyttö kattaa tänäpäivänä lähes koko elämän kirjon. Rajojen kaatuminen on näkynyt myös esimerkiksi vuoden 2008 luontokuvasta käydyssä keskustelussa, jossa tiivistyy vaikkapa "lintukuvauksen" jaottuminen valokuvauksen/lintuharrastuksen osana.

Edelleen valokuvauksen nouseminen akteemisen tutkimuksen piiriin ( Suomessa esim. väitöskirjat Harri Laakso Valokuvauksen tapahtuma (Tutkijaliito, Helsinki 2003) ja Mikko Elo Valokuvan medium (Tutkijaliitto, Helsinki 2005) luo valokuvaukselle kulttuurista perustaa, jolta valokuvaus voi laajentaa omaa historiaansa (historiahan ei ole jokin, joka olisi olemassa, vaan historia luodaan uudestaa nykyisyyden perspelktiivistä).

Kiinnostava ajatuskulku: valokuvauksen suhde taiteeseen on rinnasteinen filosofian suhteeseen tieteeseen. Valokuvaus ei varmasti ole vain taidetta, mutta se on myös taidetta. Samoin filosofia ei ole vain tiedettä, mutta se on myös tiedettä. Toisaalta filosofia määrittää itseään, valokuvaus ei tee sitä ajatusmuotona, mutta kylläkin toimintana.

Saveksen kirja on hyvin inspiroiva ja ajatuksia herättävä. Kuvat ovat loistavasti toimitettuja, teksti on sujuvaa. Harmi vain, että viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä: pieniä kirjoitusvirheitä, toistoja ja epäjatkuvuuksia on jäänyt, jopa otsikoihin, esim. s. 136 Sammalalhti po. Sammallahti, s. 147 Vorumaa, Viro 2994, po. ilmeisesti 1994.)

Katsokaa. Lukekaa. Nauttikaa.