Viimeinen tuolihissi

 

John Irvingin Viimeinen tuolihissi on armottoman laaja tarina Yhdysvaltojen lähihistoriasta päähenkilö Adam Brewserin ja hänen lähipiirinsä kasvutarinana. Adam yrittää selvittää kuka on hänen isänsä, sovittelee käsitystään paljon poissaolevasta äidistään, tämän miehestä, naispuolisiseksi muuntuvasta puolisosta, serkuistaan ja Emistä, lesbosta, johon hän on rakastunut. Nuori poika kasvaa aikuiseksi mieheksi vähintäänkin haastavassa lähisuhdeverkostossa samaan aikaan, kun Yhdysvaltojen politiikassa republikaanit ja demokraatit haastavat toisiaan tavalla, jossa republikaanit, ikuiset kusipäät kirjan henkilöiden mukaan, saavat usein tukea myös vitun demokraateilta. Ongelmana lopulta Kanadaan muuttavalla Adamilla ja Emillä on suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja sen ahdistavaan ympäristöön, joka kuitenkin antaa tarinalle yltäkylläiset puitteet.

Parasta kirjassa on sen antama kuva amerikkalaisen yhteiskunnan tapahtumista hieman eri tavoin kerrottuna, kuin uutisissa tai suuressa osassa elokuvia. Ronald Reaganin ajan pyrkimykset palauttaa Jumala kouluihin tai hänen abortinvastaiset pyrkimyksensä taustoittavat hyvin nykyamerikan jyrkkää jakautuneisuutta. Yhdysvalloissa on kyllä uskonnonvapaus, mutta ei vapautta uskonnosta. Valtio ei siellä ole ratkaisu ongelmiin, vaan itse ongelma. Valitsemalla demokraatit, valitsee pienemmän pahan, mutta itse peruskysymyksiä se ei ratkaise.

Sisällöltään kirja on suurelta osin varsin kiinnostava, mutta muodoltaan aikamoinen pettymys. Irving on armoton tarinoitsija, jolta juttu ei tahdo loppua millään. Kirjassa on paljon toisteisuutta. Ehkä ajatuksena on, että kertaamalla asioita lukija pysyy juonessa paremmin mukana. Mieleen tulee myös, että Irving on siinä asemassa, että hän ei taida sallia tekstinsä editointia, joten se paisuu yli astian reunojen, kuin pullataikina, jossa on liikaa hiivaa. Ainakaan yhdellä lukemisella minulle ei avautunut proosatekstin ja elokuvakäsikirjoitusten vaihtelun merkitys. Ja se ei tuntunut myöskään asialta, jota haluaisi uudelleen lukemalla avata. Ehdottomasti heikoin Irving mitä olen lukenut ja silti riittävän hyvä, että sen jaksaa lukea. Puolet pois voisi olla hyvä idea. "Valittujen Palojen editio" saattaisi kuoria tekstistä mainion teoksen. 

Yhdysvallat on ilmastoitu painajainen, kuten Henry Miller aikanaan sattuvasti otsikoi jo vuonna 1945 ilmestyneen oman teoksensa. Ikääntyvä Adam on kaksoiskansalainen, joka ei halua luopua kuolleesta äidistään, USA:sta, vaikka muuttaa Kanadaan. Hän haluaa olla osa suurta amerikkalaista tarinaa ja luoda sitä, mutta katsomalla sitä Kanadasta, minne monet Irvingin kirjan "sankarit" aiemmissa kirjoissa pakenivat Vietnamin sotaa ja sen synnyttämää traumaa. Nyt Yhdysvaltojen kulkiessa post-trumpilaisessa tilanteessa kohti uus-trumpilaisuutta, napanuora kestää. Irving katsoo tuolihissistä alle jäävää kivikkoa, mutta ei katkaise napanuoraa tai hyppää varmaan kuolemaan. Äidin hahmo kummittelee ja kummituksista ei pääse eroon vaikka haluaisi. Ja niistä ei pääse eroon, jos hakeutuu niiden seuraan tai antaa äidin kömpiä viereensä sänkyyn vielä aikamiehenä.

Pieni elämä

Tiesin ennakkoon Hanya Yanagiharan Pieni elämä (suom. 2017, ap. 2015) kirjan olevan vaativa lukukokemus muutoinkin kuin mittavan sivumääränsä (939 s.) vuoksi. The New Yorkerin kriitikon mukaan (takakansi) kirja vie järjen, järkyttää sydäntä ja kaappaa elämän hallinnan. Ja, kuten useasti, takakannen teksti liioittelee. Mutta kuinka hienon kirjan Yanagihara onkaan kirjoittanut! Järkeni taitaa olla tallella, vaikka sydämeni sykki välillä kiivaasti ja kirjan asiat mietityttivät usein illalla nukkumaan mennessä, elämänhallinta ei kadonnut. Ei ainakaan vielä, ehkäpä päin vastoin.

Nyt kirjan luettuani en voi kuin, taas kerran, ihmetellä ja ihastella miten kukaan saattaa kirjoittaa näin hyvin. Tällä kertaa ei ole kysymys erityisestä kielellisestä taituruudesta tai kerronnallisesta akrobatiasta. Pieni elämä etenee pääasiassa kronologisesti noin neljänkymmenen vuoden jakson ja takautumina vielä tästä noin parikymmentä vuotta taaksepäin, poimuttuen ja lomittuen muistojen ja eri kertojaäänien kudelmana. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, lauseet selkeitä, vieraita sanoja on suhteellisen vähän, vain joitakin juridisia ja lääketieteellisiä termejä. Tarina voisi olla nimeltään myös Juden tarina, kirjan keskushenkilön tarina, joka avataan vähä vähältä. Lukija viedään yhä syvemmälle, synkkiin vesiin ja äkkisyvään. On helppo ymmärtää, että tämä voi olla vaikeaa luettavaa, kuvaus on pikkurtarkkaa ja aistivoimaista. Jolla on kyky ja taipumus eläytyä voimallisesti, voi olla pitelemättömissä. Monet asiat, kuitenkin, vaikka eivät olisikaan osa omaa elämismaailmaa tai oman elämän käsikirjoitusta näin konkreettisesti, koskettavat jokaista.  Häpeä, läheisten hyväksyminen ja heiltä saatavan hyväksynnän ehdot tai ehdottomuus. Salaisuudet, ystävyyden, rehellisyyden, avoimuuden ja hienotunteisen vaikenemisen rajapinnat. Kyvyttömyys kertoa ja kyvyttömyys ottaa apua vastaan. Kyvyttömyys kuunnella ja kuulla. Hyväksikäyttö ja sen seuraukset, niistä toipuminen, parantumisen ja uuden elämän mahdollisuudet.

Ensimmäiset sata sivua ovat verryttelyä ja lukijan virittämistä kertomuksen syvärakenteeseen. Itse asiassa  näitä sivuja lukiessa, ajattelin, miksi ihmeessä luen, taas kerran, amerikkalaisten, New Yorkin Manhattanille muuttavien nuorten opiskelusta ja elämänuran komplikaatioista. John Irvingin kirjoista olen kuitenkin oppinut, että lukijaa on ensin valmisteltava ja vietävä tarinan sisälle, jotta hän malttaa myöhemmin ottaa vastaan tekstissä olevan raskaan aineiston. Näin tässäkin. Sata sivua vie tarinaan jota ei sen jälkeen malta jättää kesken, päin vastoin. Halu saada selville Juden salaisuudesta on lukijalle yhtä palava kuin hänen läheisille ystävilleen Willemille, JB:lle, Malcomille ja Haraldille.

Kirjan takakannessa kirjoitetaan kirjan olevan tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta. Jostain syystä vaihtaisin tuon muistin sanaksi muisto. En usko, että muisti sinänsä tyrannisoi meitä, mutta muistot kyllä. Muisti ja unohtaminen eivät ole toistensa vastakohdat. Niiden yhteistoiminnassa syntyy muistoja. Muistot ovat menneisyydestä nykyisyyteen asettuvia merkityskokonaisuuksia ja se millaiseksi ne muodostuvat, luo osaltaa meidät sellaisina kuin olemme ja itse itsemme koemme. Muistin ja unohduksen avulla voimme muokata muistoja ja elämämme muokkaa niitä joka tapauksessa. Mutta missä on sietokyvyn ja muokattavuuden raja? Ja onko joskus parempi kieltää itseltään jokin muisto ja koteloida se syvälle menneisyyteen ja muistin syvyyksiin, jotta elämä ylipäätään mahdollistuu ja jatkuu?

Pieni elämä on hienolla tavalla elämänfilosofisesti myönteinen kirja. Se onnistuu hyvin synkästä perusvirityksestä huolimatta tai sen tähden antamaan myönteisen käsityksen siitä, miten ihmisten elämä, monista koetuista, lähes sietämättömistä vääryyksistä huolimatta, voi aina avautua myös hyvään suuntaan. Haavat eivät välttämättä parane, arpeutuminenkin voi olla pysyvästi vammauttavaa, joskus on luovuttava paljosta, ehkä kaikesta. Usein etsin ja löydän kirjasta joitain kaunokirjallisesti kuorrutettua filosofiaa tai tekstissä esitetään jokin filosofinen abstarakti ajatus tai teoria elämän kaapuun puettuna. Joskus se on kömpelöä tai parhaimmillaan se onnistuu hienosti. Aina tällaiset esitykset eivät ole, eikä niiden mielestäni tarvitsekaan olla, psykologisesti kovin uskottavia. (Ajattelen tässä vaikkapa Sarten, Beauvoirin tai Kunderan kirjoja.) Yanagiharan kirjasta en tällaista kätkettyä filosofiaa löydä. Hyvä niin. Kirja on psykologisesti uskottava ja voi vain ihailla, miten hienosti hän kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä, tunteita ja tuntemuksia.

Vaikka kirjassa kuvataan pitkä ajanjakso viime vuosisadan puolivälistä nykypäivään, historiallinen kuvaus on melko ohutta. Päähenkilöt elävät "amerikkalaisen unelman" köyhistä opiskelijapojista rikkaiksi menestyjiksi - näyttelijänä, kuvataiteilijoina ja asianajajana. Rahaa riittää matkusteluun, asuntojen ja taiteen ostoon - myös hyväntekeväisyyteen. Kirjassa eletään pääasiassa hyvin vauraassa ympäristössä, raha antaa kirjan henkilöille monia mahdollisuuksia. Myös ihmisten välinen ystävyys ja sen osoittaminen on monessa mielessä amerikkalaista, niin hyvässä, kuin täkäläisessä ilmastossa hieman oudossakin, mielessä. Kirjassa toki viitatataan rahan hankinnan ja kulutuksen eettisiin kysymyksiin, mutta lopulta menestys omalla uralla on onnistumisen kriteeri. Raha ei tuo onnea, mutta ei ole sen esteenäkään. Yanagihara ei upota tarinaansa kovin perusteellisesti Yhdysvaltojen talous- tai mentaalihistoriaan. Se olisi vaatinut lisää sivuja ja hajoittanut ehkä tarinaa liikaa. Nyt pysytään hyvin kertojaäänien sisäisessä maailmassa. Aina voi kysyä, miksi kirjailija on kertonut juuri tämän tarinan ja miksi juurit tällä tavaala.  Ja miksi lukijana olen päätynyt sen ääreen kuulemaan juuri näistä asioista. Mutta se on jo toinen tarina.

Hieno kirja. Tähän on hyvä päättää lukuvuosi 2017.

4321 - Auster

Mitä yhteistä on salamaniskulla, vasemmanpuoleisella liikenteellä, palavalla savukkeella ja kirjan kirjoittamisella? Yhteys selviää lukemalla Paul Austerin opus magnan, 1141 sivuisen järkäleen. Ensimmäiseksi kiinnittää huomion tarinan laajuuteen.  Laajuus ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, kirjan rakenne on kerronnallisesti perusteltu. Päähenkilön Archie Fergusonin henkilöhistoriallisen tarinan polveilu ja niveltyminen kerronnan kerrostumiin ja Yhdysvaltojen historiaan 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin edellyttää sitä.

Paul Austerin tuotanto on laaja ja kirjojen tasokin vaihteleva. 4321 on joiltain osin rohkeampaa tekstiä kuin monet aiemmat ja ehkä myös kiinnittyy enemmän amerikanjuutalaiseen kirjallisuusperinteeseen. Ferguson tarina kietotuu monin sitein juutalaisten, afro-amerikkalaisten ja valkoisen amerikan rodulliseen moninaisuuteen; niin rotu- kuin luokkataisteluunkin. Mukana on myös sodat II maailmansodasta Vietnamiin. Teemat ovat monin osin samoja kuin toisen mestarikertojan John Irvingin teoksissa. Irvingin tarinat ovat monin osin kuitenkin draamallisesti leikkaavampia ja terävämpiä. En oikein osaa sanoa miksi, mutta tuntuu, että Irvingin teokset, esimerkiksi Ystäväni Owen Meany tai erityisesti Viimeinen yö Twisted Riverissä viiltävät syvemmältä.
Uskoakseni Auster on upottanut kirjaansa paljon omia kokemuksiaa kirjoittamisesta ja siitä, mitä hän on vuosien varrella kokenut ja oppinut., asioita joita hän on kuvannut myös selkeästi omaelämänkerrallisissa teoksissaan kuten Yksinäisyyden äärellä  tai Talvipäiväkirja.

Austerin kirja on kirjoittamisen oppikirja - Fergusonin oppivuosissa eritellään niin lehtitekstin erilaisia alalajeja (urheiluselostus, elokuvakritiikki, tapahtumaraportointi) kuin kaunokirjallisen esityksen kirjoittamisprosessin eri vaiheita aina kustantamisen kiemuroihin saakka. Yhdysvaltojen yliopistojen opiskelijoiden ongelmat tulevat myös hyvin kuvatuiksi aika monelta kannalta, etenkin opiskelun rahoituksen ja opinahjojen kytkennät, mutta myös akateemisen koulutuksen monipuolisuuden näkökulmasta.

Kirja on helppolukuinen vaikkakin pitkä. Osan baseball, koripallo ja amerikkalaisen jalkapallon pelikuvauksista voi toki lukea kjursorisesti, mutta osaan niistä on köteketty tarinan kannalta olennaisia sattumkisa tai vertauksia. Kyllä Auster tällä(kin) teoksellaan ansaitsee nimityksen kirjalilijoiden mestaruusluokkaan. Jokin sävy, syvyys tai tyyli siitä kuitenkin jää uupumaan. Vaikka kirjallisuus ei ole urheilua, niin sanon kuitenkin: Auster on hyvä, mutta ei kuitenkaan paini samassa sarjassa klassikkojen (esimerkiksi F.M.Dostojevski, Thomas Mann, Robert Musil tai W.G. Sebald) eikä astu palkintosijoille edes nykyklassikkojen Milan Kunderan, Mihail Šiškinin tai John Williamsin rinnalle, puhumattakaan J.M. Coetzeesta, John Irvingistä tai Philp Rothista. Listaa voisi jatkaa, mutta olennaista on: 4321 on hyvin kirjoitettu, tarttuu merkittäviin,vaikkakin melko paljon käsiteltyihin, teemoihin ihmisen identiteetin rakentamisessa ja tuo päähenkilönsä uskottavasti viime vuosisadan historian näyttämölle. Aina voi tietysti kysyä onko kirjailijan itsensä näköinen päähenkilö se kaikkein onnistunein valinta - ainakin hän on jollain tavalla tuttu ja ansainnut kirjailijan (itse)ihailun.

John Irving ihmieiden tiellä ja sivupoluilla

John Irving on ihmeellisen taitava tarinankertoja. Sen hän on osoittanut jo moneen kertaan ja taitava hän on tälläkin kertaa. Ihmeiden tie  suorastaan pursuaa tarinaa ja annostelee tarinan juonta ja sen käänteitä lähes lääketieteellisen täsmällisesti. Aina kun lukija on uupumassa, annetaan jokin uusi vinkki siinä ihmeellisessä tarinassa joka kietotuu  päähenkilön,Juan Diegon, elämän ympärille. Juan Diago on meksikolainen kaatopaikkalapsi, joka lukutaidon myötä onnistuu nousemaan amerikkalaiseksi menestyskirjailijaksi (mikä lienee hienointa mitä ajatella saattaa :-)) Mutta identiteetti on hukassa. Lääkitys, beettasalpaajat ja Viagra, auttavat oman menneisyyden käsikirjoituksen etsimisessä ja hukkaamisessa, apuna mutta samalla hämennykseen johdattajina on myös katolilaisuuden neitsyt-huora myytteihin liittyvien parhaiden perinteiden mukaiset aavemaiset naishahmot, Miriam ja Dorothy. Biologisten vanhempien poissaolo ja adoptiovanhempien kuuluminen yhteisöjen marginaalin rajaa päähenkilön identiteetin vakautta, mutta antaa samalla mahdollisuuksia sen syväluotaukseen.

Runsaudessaan Irvingin kirja tuo mieleen Federico Fellinin tai Pedro Almódovarin elokuvien "kummallisten otusten orkesterin" ja tyyliltään myös Irvingin opettajan Kurt Vonnegutin. Mutta kyllä Irving kykenee tässäkin osoittamaan hienosti, miten moninainen, monenlainen, poikkeava ja normaali lopulta on. Elämä yllättää ja yllätys, kaikessa karvaudessaan, on sittenkin vapauttava. "Elä ja anna toisten elää" on hyvä lähtökohta. Miten vältää kuitenkin ajatus "elä ja anna toisten kuolla", varsinkin jos nämä toiset haluaisivat elää. Kirjan näyttämöinä on kaatopaikka, sirkus, suurkaupungit.

Kirjassa on ihmisten lisäksi eläimiä, koiria, kaloja ja myös poni on ikävällä tavalla kirjan kuvastoa.

Herttua katsoi mieluummin omia kuin John Irvingin luoman ihmeellisen henkilön unia.

Kirjana Ihmeiden tie ei ole Irvingin parhaita - parhaina pidän edelleen Viimeinen yö Twisted Riverillä   ja Ystäväni Owen Meany -teoksia (unohtamatta Vapauttakaa karhut -kirjaa). Huikea tarina kuitenkin, kesälukemista ja ajattelemisen aihetta kesän jälkeenkin.

Aivan parastaan Irving ei nyt anna. Vaikeus kirjaa lukiessa on sopivan kontekstin löytäminen. Tarinan ihmeet ovat sen verran vieraita, että on vaikea uppota tarinan maailmaan. Lukukokemus säröytyy kun  pohtii tarinan metatasoa: mitä Irving sanoo, minkälainen suhde tekstillä ja sen päähenkilöllä on kirjan kirjoittajaan, siis Irvingiin itseensä, mikä on kirjan henkilöiden maailman ja meidän maailmamme suhde. Miten kirja kommentoi kirjallisuuden historiaa Shakespearesta, Dickensiin, Melvilleen ja Twainiin? Ja miksi? Vai onko konteksti todellakin katolisuuden ihmetarinoissa, aidsissa ja transeksuaalisuudessa? Kirjaa voi ylistää runsaudesta tai moittia sekavuudesta ja ylipursuamisesta. Kaikki käy. Kirja on edellyttänyt runsasta pohjatyötä ja siksi se hämmentää: eikö ole ollut malttia karsia vai onko tavoitteena (ihanteena) ollutkin juuri tämänkaltainen rönsyily (ja joidenkin kohtien toisto).

Takakansi väittää kirjan olevan "hauska ja hillitön" sommitellessaan pöyristyttäviä epäonnen ilmentymiä. Samalla Irvingin väitetään olevan  ( NY Timesin kriitikon mukaan) älykäs mutta helppolukuinen. Hillitön, ehkä, mutta hauskuudesta en mene takuuseen. Lopulta kuitenkin ihmisten välisen vuorovaikutuksen salliminen monissa muodoissa, avoimuus ja elämän moninaisuuden kohtaaminen sellaisenaan, siinä lienee Irvingin kirjan sanoma. Lukijan on vain anettava sen tapahtua itselleen. Taide on totuuden tapahtuma.

Franzen: Vapaus

Sain ystävältäni myöhästyneenä syntymäpäivälahjana Jonathan Franzenin Vapaus -kirjan. Hän arveli minun pitävän siitä. Ja näin olikin. Aloitin kirjan lukemisen lennolla New Yorkiin.  Manhattanilta helteeltä palattuani luin kirjaa hiljakseltaan nauttien ja päätin lukemisen pienellä saateisella ja tuulisella saarella Porin edustalla. Monta ajankohtaistakin ajatusta ja kontrastia oli siis tarjolla.

Kirja on erinomainen. Aikalaisromaanina se tuo mieleen vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät tai John Irvingin Ystäväni Owen Meany. Perhekuvauksena se ei yllä ajallisesti esimerkiksi Mannin Buddenbrookin suvun pitkään historialliseen jatkumoon, mutta hienosti Franzen nivoo perheensä tarinan Yhdysvaltojen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tapahtumiin.

Perhetarinan päähenkilöt Patty ja Walter Berglund, heidän lapsensa Joey ja Jessica sekä Walterin paras kaveri ja Pattyn ihastus rock-muusikko Richard muodostavat kehyksen, jonka ympärille on rakennettu monia teemoja: lintujen- ja luonnonsuojelu, väestön liikakasvu, Irakin sota, terrorismi,  republikaanien ja demokraattien konservatiivisuus-liberaalisuus teema, niukkuuden eetos ja rikastumisen eetiikka. Kysymys on siitä, miten elää modernissa länsimaisessa "hyvinvoivassa" yhteiskunnassa kuolematta ikävyyteen, moraaliseen rappioon tai merkityksettömyyden tunteeseen ennen kuin luonnon saastuminen, ilmastonmuutos ja liikakansoitus tuhoavat meidät tai vähintäänkin tapamme elää.

Franzenin kirjan henkilöt jauhautuvan yhteiskunnan rakenteellisen vääryyden myllyssä monelle mutkalle ja särölle. Heidän vapautensa valita eri vaihtoehtojen välillä tuntuu johtavan vain kohtalonomaisiin tragedioihin ja oman mielenterveyden ajatutumiseen kestokyvyn äärirajoille, valintoihin, joissa ei ole oikeaa, vain huonoja ja vähemmän huonoja tai eettisesti arvelluttavia vaihtoehtoja.

Samaistumisen kohteita kirja tarjoaa kyllin. Ei ole vaikeaa huomata joskus olleensa kuin Walter - on pyrkinyt toimimaan oikein, hyvin ja pyytettömästi  - ja kokenut tulleensa karkeasti petetyksi hyväuskoisuudessaan. Näin Walter joutuu pettymään luonnonsuojeluinnossaan  roistomaiseksi osoittautuneessa ympäristönsuojeluhankkeissa ja samoin pyytettömässä (?) rakkaudessaan vaimoonsa Pattyyn. Richard taas tuntuu moraalittomalla ja kyynisellä suhtautumisellaan maailman ympäristökatastrofiin ja kanssaihmistensä, varsinkin nuorten naisihailijoidensa, tunteisiin, saavan menestystä, vaikkain ne ovat hänellekin, ainakin ajoittain,  Pyrhoksen voittoja. Pattysta kasvaa kirjan kuluessa inhimillisesti kiinnostava henkilö, virheitä on tullut tehtyä, mutta omalla tavallaan ne ovat ymmärrettäviä ja jossain mielessä välttämättömia suhteessa hänen elämänhistoriaansa.

Franzenin tarinassa yhdistyvät hienolla tavalla aristotelisen nautinollisen tarinankerronnan neljä elementtiä. Henkilöiden tunteisiin on helppo samaistua emotionaalisti oman elämänkokemuksen perusteella, heidän moraaliset ristiriitansa ovat tuttuja ja haastavia, tarina etenee loogisesti (vaikka ei aina aivan uskottavasti) ja symbolinen taso yksilön elämänhistorian ja Yhdysvaltojen ja maailmanhistorian aikalaiskuvauvauksen välillä yhdistyyy sopivalla tavalla. Tarina on puoleensavetävä ja palkitsee kokijan nautinnolla. Tarinan rakenne on moninäkökulmainen, mutta ei liian komplisoitu, jotta tarinasta voi muodostaa koherentin kokonaiskuva, vaikka kaikkien henkilöiden tarinaa ei varsinaisesti päätetä (Joey, Jessica ja Richard) ja etenkin perheen tytär Jessica jää kuvauksessa vähälle huomiolle. 

Pattyn ja Walterin tarinan sovinnollinen päätös ei ole kovin uskottavan oloinen, eikä luo, toisin kuin ehkä on ollut tarkoitus, optimistista kuvaa siihen, että meillä ihmisillä olisi mahdollisuus, sittenkin ja kaikesta huolimatta, olla edes jossain määrin oman onnemme seppiä. Vai onko kyseessä (alistunut) ironia, joka ei ole uponnut minuun, lukijaan - kaikki se kestää, kaikki se kärsii? Monissa asioissa on toki kysymys näkökulmasta: hylätyksi tulemisen tunteen kokeminen välittömästi ja jälkikäteen arvioituna (Patty ja Walter arvioivat suhteensa tilaa kirjan loppuvaiheissa  kuusi vuotta puhumatta toisilleen) on kaksi eri asiaa, valintojen tekeminen tunteiden ja tietämisen ristipaineissa ei ole helppoa ja vaan kallistuminen suuntaan tai toiseen on ainakin joiltain osin, ehkä hyvinkin paljon, tahdon asia. 

Samoin taitaa olla politiikassa. Oikea ja väärä ovat kovin suhteellisia asioita kun on kysymys luonnosta, väestönkasvusta tai vaikkapa sodankäynnistä. Aina tai ainakin joskus on valittava puolensa, ajatuksensa ja tekonsa, meni syteen taikka saveen. Näin siinäkin tilanteessa, jossa kokee toimivansa vain niin kuin kussakin tilanteessa tulee toimia.

Monet asiat Yhdysvallloossa ovat toisin kuin Suomessa. Kirjan luettuaan ymmärtää ehkä hieman paremmin, miksi Suomi yhdysvaltalaisesta perspektiivistä näyttää ehkä oudolta ja päinvastoin. Ainakin minusta Suomi voittaa kuitenkin mennen tullen yhdysvaltalaisen vapauden. Kun lukee kirjan kuvauksia perinnönjaosta, verotuksesta, liikennevakuutuksista, koulumaksuista ynnä muista, on vain kiitollinen, että niistä on meillä täällä kohtuulliset säännöt, joiden mukaan mennään erilaisissa tilanteissa. Yhdysvaltalainen vapaus ruokiin ihmisten välistä eripuraa, mahdollistaa vahvemman ja röyhkeämmän ylivallan.

Franzen onnistuu hienosti kirjassaan nostamaan esiin ihmiselon kirjon ja kurjuuden ajassamme. Kiitoksia siis J:lle kirjasta. Osui ja upposi.

Viimeinen yö Twisted Riverillä

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä on lähes snobbailevan taitava osaamisen osoitus. Irving tuntuu sanovan lukijalle: katsos näin Romaani isolla R:llä kirjoitetaan.

Kirja on uudenlaista Irvingia, ainakin siltä osin, kun hänen tuotantoaan tunnen. Aikaisemmissakin lukemissani teoksissa on ollut paljon piirteitä, jossa kirjailijan oma elämänhistoria ja kirjassa olevan kirjailijan elämänhistoria kohtaavat. Paljon on myös intertekstuaalisia viitteitä Irvingin omiin teoksiin. Irving myös jaksaa toistaa eri kohdissa miten pitkästyttävää kirjailijalle on kuulla tai lukea jatkuvasti kysymyksiä siitä, miten omaelämänkerrallisia hänen tarinansa ovat. Jätetään siis tämä teema tästä pois.

Irving aloittaa kirjansa useimmiten menemällä suoraan asiaan (in medias res)  tai tarkemmin keskelle tapahtumia. Mieleen tulee Carvaggion taulu (kuva), jossa kuvan tekijä on paikalla juuri kuoleman hetkellä. Tarinan käänne on alussa, vaikka hienolla tavalla se ei ole ratkaisevin kuolema itse tarinan kannalta. Irving kuljettaa lukijaa ensin perinteisemmän tarinankerronnan keinoin turvallisen pitkälle, jotta tarinan uskomattomat ja vulgaarit piirteet jaksaa ottaa vastaan, hyvin samaan tapaan kuin Minä olen monta -teoksessa.

Irving hallitsee kerroksellisen kerronnan. Viimeinen yö Twisted Riverillä rakentuu alun noin sadalla ensisivulla eheäksi tarinaksi, sitten tarina tulkitaa yhden kirjan sisään rakentuvan lukijan toimesta uudelleen ja edelleen osoitetaan kirjan sisäisen todellisuuden kannalta illuusioksi ja fiktioksi. Sen jälkeen tarinaa rakennetaan lisää ajallisesti etenevästi alun vuodesta 1954 aina vuoteen 2005. Samalla rikastetaan aikaisempaa tarinaa yksityiskohdilla ja paljastetaan vaihe vaiheelta alun alkuperäisen tarinan psykologista uskottavuutta. Lopulta tarinoita sidotaan yhteen ja osoitetaan miten tarina on kirjoitettu ja solmitaan tarina lopussa kiinni tarinan alkuun ja saadaan päähenkilön elämänkaarelle eräällä tavalla "onnellinen loppu".

Tarinan sisältö kaikkine käänteineen sisältää kuolemaa, rakkautta, perheen sisäisiä jännitteitä, vähemmistökansojen asemaa (intiaanit, kiinalaiset, vietnamilaiset, italialaiset), Vietnamin sotaa ja USA:n poliittista (sota)historiaa, USA:n ja Kanadan suhteita, sitä, miten kirjoja kirjoitetaan ja kustannetaan, miten karhuja ja hirviä metsästetään, miten varmistat itsemurhan onnistumisen erityisellä tavalla, mitä tapahtuu kun alaston nainen hyppää laskuvarjolla sikolättiin, kuinka erilaisia ruokia valmistetaan, miten hintelät miehet rakastavat ja himoavat isoja naisia ja lukuisia muita teemoja, aiheita, yksityiskohtia. Kummallisella tavalla Irving onnistuu kehimään moninaiset ainekset yhteen siten, että lukija aivan näkee miten asiat tapahtuvat - paikoin kuvaus on tarkkaa kuin elokuvaa katsoisi. Aineksista tulisi melkoista mättöruokaa - pyttipannua - tavallisen kokin käsissä, mutta mestari- ja pääkokki Irving auttaa päähenkilönsä apukokki Daniel Baciagalupon onnistua tarinassaan.

Vaikka Irvingin tarinassa ja henkilöissä on paljon hellyyttä ja särmää, kuvauksessa on vain vähän hunajaa. Juuri sen verran, että henkilöiden karkeus ja karheus ei käy ylivoimaiseksi. Väkivallan, aseiden ja voimankäytön jatkuva läsnäolo on painostavaa, mutta samalla henkilöt elävät, toimivat ja pyrkivät ratkaisemaan mahdollisuuksiaan elää muuttuvassa maailmassa. Usein pakenemalla, usein peittämällä asioiden tosiallisen laidan ja kantamalla tämän pakenemisen ja peittämisen tuoman taakan kohtalokkaalla tavalla.

Lukija kiittää ja harmittelee, ettei oma kirjallinen kyky yllä kyllin kuvaamaan, arvioimaan tai välittämään lukukokemuksen nautintoa.

Tarua ja totta - John Irving puhuttelee identiteettiä

John Irvingin Minä olen monta puhuttelee monella tavalla. Otsikko lupaa identiteettitarinaa ja sitä kirja on. Irving on aiemmista kirjoista tunnettu armoton, sujuva ja lavea tarinankertoja, niin tälläkin kertaa. Kuitenkin kirja onnistuu yllättämään. Se tuntuu monella tavalla niin todelta, että pakostakin joutuu pohtimaan tarinan suhdetta kirjoittajan omaan elämään, hänen aikaisempiin teoksiinsa, maailman ja Yhdysvaltojen lähihistoriaan sekä myös oman identiteettinsä muodostumiseen.

Kun Irving kirjoittaa jälleen lasten pukeutumisleikeistä, niin muistelee omia lapsuuden leikkejään. Jos Irvingin kuvaamat pojat pukeutuvat äitiensä ja tätiensä naisten vaatteisiin, muistelee teinkö minä niin tai oliko omassa kaveripiirissäni vastaavaa? [ - Itse asiassa muistuu kyllä mieleen leikit isän reumakerrostolla, kun se pimeässä sähköisenä säkenöi, ei juuri tämän dramaattisempaa.] Tai kun kirjan päähenkilö Uudessa-Englannissa asuva Billy Abbott ihastuu neiti Frostiin, kirjastonhoitajaan, miettii, niin asuihan meidänkin yläkerrassa viehättävä, itseäni vanhempi nainen, joka antoi minun pitää villalankavyyhteä, kun hän keri siitä langan keräksi. Ero on kuitenkin siinä, että Billyn lähipiiri osoittautuu lähes poikkeuksetta joksikin muuksi kuin hän itse olettaa. Tällaista en ainakaan tähän ikään tullessa ole itse kokenut (samassa määrin ja syvällisesti) tai sitten tarkkaavaisuuteni on pahasti herpaantunut.

Irving on mestari kertomaan tarinaa - hän vie lukijan aluksi melko turvallisesti nuoren pojan maailmaan ja vähä vähältä raottaa henkilöidensä erilaisia poikkeavuuksia heteronormatiivisesta käyttäytymiskoodista. Tarinan sävyt muuttuvat tummemmiksi tarinan edetessä. Jos Irving kertojana ei pohjustaisi tarinaansa niin huolellisesti alun muutamalla sadalla sivulla, niin uskon, että moni lukija uupuisi loppupuolen massiiviiseen, dokumentoituun kuvaukseen useiden päähenkilölle läheisten henkilöiden elämän vähemmän onnellisesta lopusta, kuoleman kuvista huolella toteutettuna.

Billy Abbot on kirjailija, jonka hahmossa Irving viittaa suoraan itseensä ja toisen romaaninsa Owen Meanyn ajatuksiin. Kirjan Abbot kertoo: Eräässä ... romaanissa...kirjoitin: Muisti on hirviö; ihminen unohtaa- se ei. Se vain kokoaa kaiken, tallentaa tai kätkee kaiken. Muisti palauttaa mieleen asioita omasta tahdostaan. Ihminen luulee muistavansa, mutta muisti se ihmistä ohjaa!

[Ystäväni Owen Meanyssa teksti on käännetty hieman toisin:

Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !]

Irving on ilmeisesti huomannut tekstipätkän oivallisuuden ja halunnut käyttää sen uudestaan ja samalla viitannut päähenkilönsä ja itsensä läheiseen suhteeseen. Irvingin teoksissa toistuu kyllä monet samat teemat, mutta tässä kirjassa hän uppoaa henkilöidensä identiteettiin hyvin syvälle - paljon itsetutkiskelua ja syvähaastatteluja teos on ilmeisesti vaatinut.

Vaikka ottaisi Irvingin muistisitaatin sellaisenaan, on myös huomattava, että elämä, kirjat ja keskustelut herättävät muistin henkiin. Ja kun henkiin herätetään kuollutta, jotain piilossa ollutta, mahdollisuutena ja vaarana on, että esiin rymistävät myös hirviöt. On uskallettava ja luetettava siihen, että on jollakin tavalla oman elämänsä sankari.  Ainakin joku meissä, siis joku niistä monesta, ottaa kantaakseen muistin pyrkimyksen hallintaan tai ohjaukseen tai sitten antaudumme sovinnolla oman itsemme vietäväksi - mitä tämä jälkimmäinen sitten voikaan tarkoittaa ja merkitä. 

Kertojan ystävä Owen Meany

Jopas on tarina! Ei voi kuin varauksettomasti ihailla John Irvingin taitoa kertoa. Hän sitoo totuuteen pajunköyttä on uskomatolla tavalla. Tuloksena on enemmän kuin faktoina kerrottu totuus voi koskaan olla.

Ystäväni Owen Meany -kirjan kertojaminä tarinoi itsestään ja Owen Meanystä, ystävästään sekä äidistään, isäpuolestaan, kadoksissa olevasta isästään, serkuistaan. Samalla hän kertoo Yhdysvaltojen Vietnamin sodan kansallista tragediaa 1950-luvulta aina vuoteen 1987. Hän kertoo amerikkalaisuudesta, jonka tyypillisin ääni on kiväärin ja baseball-mailan kopsahdus palloon. Hän kertoo sen Kanadaan muuttanneen sivullisen, mutta perin juurin amerikkalaisen, äänellä.

Owen Meany on HYVIN EPÄTODELLINEN hahmo tai yhtä uskottava kuin Jeesus. Hän tietää tulevaisuuden ja oman kohtalonsa. Itse tarinakin on hyvin epäuskottava, mutta juuri siksi se viehättää. Liikutaan rajalla, jolla tekee mieli heittää kirja sivuun ja sanoa, EI VOI OLLA TOTTA. Mutta eihän kukaan ole väittänytkään kirjan olevan totta. On vain uskottava tarinaan, kertojaan ja kertomukseen. Se palkitsee.

Owen Meany pitää Julius Caesarista peräisin olevista säkeistä:

Monesti eläessään arka kuolee
mies uljas maistaa kuolemaa vain kerran.

Hän katsoo velvollisuudekseen ja kohtalokseen osallistua Vietnamin sotaan. Kirjan kertoja taas elää itse valittua tylsää elämää, käy kirkossa ja opettaa koulussa. Hänen elämänsä on luettavien kirjojen lista. Hän välttää sotapalveluksen erikoisella tavalla ja vetäytyy vapaaehtoiseen maanpakoon Kanadaan. Kirjan kertoja kokee jännnityksen Owen Meanyn kautta. Kertojan serkkutyttö Hester on sodan aktiivi vastustaja. Isäpuoli on myös opettaja, henkilö johon päähenkilö tuntee kiintymystä. Oma isä, kun hän vihdoin löytyy, on suuri pettymys. Äidin varhainen kuolema uskomattoman sattuman tai välttämättömän kohtalon oikusta, johtaa kertojan ja Owen Meanyn erikoiseen oidipaaliseen kierteeseen suhteessa toiseen sukupuoleen. Henkilöiden monipuolinen kirjo mahdollistaa asioiden tarkastelun monelta suunnalta. Lukijan on helppo osallistua keskusteluun sodasta, sen oikeutuksesta, sen vastustamisen välttämättömyydestä ja keinoista, koska lukijalle tarjotaan monia erilaisia näkökantoja.

Ystäväni Owen Meany on kirja muistista:
Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !

Irvokkuudessaan kirjan yksi keskeinen kohta Vietnamin sotaa kuvattaessa on tieto siitä, kuinka sotaan 1966-68 välillä kutsutuista sotilaista 40% oli käynyt alle kuusi luokaa koulua, 41 % oli mustia, 75 % tuli pienituloisista kodeista. Puolustusministeri McNamara näki tässä hienon piirteen: Amerikan vähäosaisilla ei ole ollut mahdollisuutta ansaita kohtuullista osaansa tämän kansan rikkauksista, mutta nyt he saavat tilaisuuden puolustaa maataan.

Owen Meany tiivistää puolustusministerin sanoman oivasti: KUOLLKSEEN ei TARVITSE OLLA VALKOINEN - EIKÄ HYVÄ LUKIJA!

Hieno kirja, hieno tarina. Tarinan laveutta ei aina jaksa ymmärtää. Esimerkiksi koululaisten joulukuvaelman näin laajaa ja pikkutarkaa ruotimista. Suomalaisessa monokultuurissa eläneenä on vaikea aina erottaa eri uskontokunnista tulevien rituaalikäyttäytymisen hienojakoisia eroja ja niiden merkitystä tarinan kannalta.

Irvingin kirja on hieno muistomerkki siinä kehityksesä jossa koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen ajattelu joutuu, tai ainakin toivoisi sen joutuvan, historian hämärään. Tai voihan olla niinkin, että koti, uskomukset ja kansainvälisyys johtaakin synkään katastrofiin, jossa kuolevat ensin köyhät sotilaat ja köyhät siviilit ja vähä vähältä koko ihmiskunta vajoaa barbariaan.

Bolje grob nego rob! (Parempi haudassa kuin orjana!)?

John Irvingin Vapauttakaa karhut -teoksessa lauletaan useasti serbialaista laulua Parempi haudassa kuin orjana! (Bolje grob nego rob!  ). Vai olisiko asia sittenkin toisinpäin - parempi orjana kuin haudassa? Ja siihenkö vaihtoehdot jäävät?

Ihmisten keskinäinen suhde toisiinsa ja eläimiin antaa mahdollisuuden monenlaisiin vertauksiin. Kirjan nuoret miehet, Siggy ja Graff, lähtevät seitsemänsataakuutioisella Royal Enfildillä tien päälle kokemaan seikkailuja ja etsimään itseään.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1967 ja siitä kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, 1930-luvun loppuun, Itävallan ja Balkanin maisemiin. Tuon alueen historian ja suunnitelmalle vapauttaa eläintarhan eläimet, on helppo nähdä yhtäläisyyksiä. Vaikeampaa on tulkita mitä John Irving sillä haluaa sanoa. Tai haluaako sanoa mitään, haluaako hän vain nostattaa kysymyksen siitä, tuoko vapaus tullessaan aina verilöylyn ja syökö vallankumous lapsensa, kuten usein, vähän kliseemäisestikin, on tapana sanoa.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: Siggy, Muistikirja ja Vapauttaminen. Ensimmäisessä luvussa leikitellään hauskasi kertomalla siitä mitä "oikeasti" tapahtui ja miten nämä tapahtumat tiivistyivät Siggyn muistikirjassa lyhyiksi aforismeiksi. Tarina on monessa mielessä kerroksEllinen.

Viimeisen osan alussa Irving tai tarkemmin kirjan kertoja Graff tekee myös tekstiin liittyviä niin rakenteellisia kuin sisältöön viittaavia kommentteja. Muistikirjan rakenne lomittaa kaksi aikatasoa, vuoden 1967 kerronnan ja 1930-tapahtumien kerronnan, keskenään. Graff myös huomauttaa, että perustelu lomittamiselle on myös siinä, että Siggy luo joitain hämäriä yhteyksiä oman kamalan menneisyytensä ja eläintarhaiskusuunnitelmansa välille; vaikken minä kylläkään tajua kaikkea siinä piilevää logiikkaa.

Tässä on varmaan vihje myös lukijalle - kirjan logiikkaa ja eri asioiden yhteyksiä on vaikea hahmottaa, mutta juuri siinä piilee kirjan viehätys. Vetävästi ensimmäisessä luvussa alkanut tarina, road movien tapaan etenevä, tulee toisessa luvussa kuoppaiselle tielle, jossa edetään melko verkkaisesti ajassa edestakaisin kulkien. Viimeisessä luvussa tarina etenee jouhevammin kohti loppuratkaisua. Kirja päähenkilöt tosin jatkavat kuvitteellista elämäänsä hämärää tulevaisuutta kohti.

Yksi kirjan hienoista tiivistyksistä on sivulla 268. Siinä Siggy pohtii sitä, mitä teet jos puolisataa eläintä on irrallaan eläintarhassa.

Miten sanot:" Okei, menkää ulos portista ja tehkää se nopeasti!"

Jotkut niistä eivät kenties edes suostu lähtemään.

Se on yksi syy, miksi olen aina epäillyt Nooan siistiä keinoa marssittaa kaikki eläimet pareittain laskusiltaa myöten arkkiin.

Uskoa tämä koettelee. Tuskin on mieltä keskustella kaaoksen mahdollisuudesta, koska kyse on joukon mielentilasta, Me joko saamme ne mukaan tai sitten emme. Eikä rajaa voi vetää mihinkään. Ei tällä kertaa.

Ei ole kovinkaan selvää, että eläimet, puhumattakaan ihmisistä, haluavat olla vapaita. Erich Fromm on hienosti omissa teksteissään kuvannut sitä, miten ihmiset pikemminkin pakenevat vapaudesta kohti turvallisuutta, kuin ottavat vastaan vapauden arvaamattomuuden. Suloinen sana vapaus maistuukin useille meistä karvaalta.

JUGOSLAVIAN historian museo, Belgrad, Serbia.

Kirjan tapahtumiin on helpohko mennä mukaan. 60-luvun lopussa haaveilin ajavani Royal Enfieldillä (mutta varmaan "vain" 500-kuutioisella!) tai Indiana-pyörällä, vapaana ja avoinna maailman sattumuksille, jonnekin, kauas pois. Tapahtumapaikkana Wien ei ole niinkään tuttu, mutta kirjan vanhempi kerrostuma, 30-luvun Jugoslavian alue tuli tutuksi joitain vuosia sitten Serbiaan ja Montenegroon suuntautuneella matkalla. Näillä vuorilla Titon partisaanit taistelivat. Jugoslavia oli yritys sulattaa alueen monia kansoja elämään sovussa toistensa kanssa. Nyt Jugoslavia on mennyttä eikä tilanne ole vieläkään asettunut aloilleen. Eri kansat koettelevat rajojaan.

Titon muistomuseossa (Belgrad)  on kokoelma soihduista,
joita juoksutettiin läpi Jugoslavian yhtenäisyyden merkeissä.

Titon elinaikana rakennettu muistokeskus on edelleen olemassa (nykyään nimellä Jugoslavian historian museo). Siellä on muun muassa soihtuja, joita nuoret, tulevaiuuden toivot, juoksuttivat vuosittain läpi eri Jugoslavian alueiden Titon kunniaksi  Nuorison päivänä 25. toukokuuta (Myös Titon syntymäpäivän kunniaksi). Näiden soihtujen oli määrä valaista ja johdattaa kansat yhdessä kohti valoisaa tulevaisuutta. Toisin kävi. Titon haave vapauttaa ihmiset oli sittenkin ehkä paremminkin yritys laittaa kansat häkiin ja estää niitä käymästä toistensa kimppuun. Mutta sitten tuli jälleen vapaus - ihmiset eivät marssineet häkeistään ulos kauniisti parijonossa. Kyse oli joukkojen mielentilasta. Kyse on joukon mielentilasta.