John Irving ihmieiden tiellä ja sivupoluilla

John Irving on ihmeellisen taitava tarinankertoja. Sen hän on osoittanut jo moneen kertaan ja taitava hän on tälläkin kertaa. Ihmeiden tie  suorastaan pursuaa tarinaa ja annostelee tarinan juonta ja sen käänteitä lähes lääketieteellisen täsmällisesti. Aina kun lukija on uupumassa, annetaan jokin uusi vinkki siinä ihmeellisessä tarinassa joka kietotuu  päähenkilön,Juan Diegon, elämän ympärille. Juan Diago on meksikolainen kaatopaikkalapsi, joka lukutaidon myötä onnistuu nousemaan amerikkalaiseksi menestyskirjailijaksi (mikä lienee hienointa mitä ajatella saattaa :-)) Mutta identiteetti on hukassa. Lääkitys, beettasalpaajat ja Viagra, auttavat oman menneisyyden käsikirjoituksen etsimisessä ja hukkaamisessa, apuna mutta samalla hämennykseen johdattajina on myös katolilaisuuden neitsyt-huora myytteihin liittyvien parhaiden perinteiden mukaiset aavemaiset naishahmot, Miriam ja Dorothy. Biologisten vanhempien poissaolo ja adoptiovanhempien kuuluminen yhteisöjen marginaalin rajaa päähenkilön identiteetin vakautta, mutta antaa samalla mahdollisuuksia sen syväluotaukseen.

Runsaudessaan Irvingin kirja tuo mieleen Federico Fellinin tai Pedro Almódovarin elokuvien "kummallisten otusten orkesterin" ja tyyliltään myös Irvingin opettajan Kurt Vonnegutin. Mutta kyllä Irving kykenee tässäkin osoittamaan hienosti, miten moninainen, monenlainen, poikkeava ja normaali lopulta on. Elämä yllättää ja yllätys, kaikessa karvaudessaan, on sittenkin vapauttava. "Elä ja anna toisten elää" on hyvä lähtökohta. Miten vältää kuitenkin ajatus "elä ja anna toisten kuolla", varsinkin jos nämä toiset haluaisivat elää. Kirjan näyttämöinä on kaatopaikka, sirkus, suurkaupungit.

Kirjassa on ihmisten lisäksi eläimiä, koiria, kaloja ja myös poni on ikävällä tavalla kirjan kuvastoa.

Herttua katsoi mieluummin omia kuin John Irvingin luoman ihmeellisen henkilön unia.

Kirjana Ihmeiden tie ei ole Irvingin parhaita - parhaina pidän edelleen Viimeinen yö Twisted Riverillä   ja Ystäväni Owen Meany -teoksia (unohtamatta Vapauttakaa karhut -kirjaa). Huikea tarina kuitenkin, kesälukemista ja ajattelemisen aihetta kesän jälkeenkin.

Aivan parastaan Irving ei nyt anna. Vaikeus kirjaa lukiessa on sopivan kontekstin löytäminen. Tarinan ihmeet ovat sen verran vieraita, että on vaikea uppota tarinan maailmaan. Lukukokemus säröytyy kun  pohtii tarinan metatasoa: mitä Irving sanoo, minkälainen suhde tekstillä ja sen päähenkilöllä on kirjan kirjoittajaan, siis Irvingiin itseensä, mikä on kirjan henkilöiden maailman ja meidän maailmamme suhde. Miten kirja kommentoi kirjallisuuden historiaa Shakespearesta, Dickensiin, Melvilleen ja Twainiin? Ja miksi? Vai onko konteksti todellakin katolisuuden ihmetarinoissa, aidsissa ja transeksuaalisuudessa? Kirjaa voi ylistää runsaudesta tai moittia sekavuudesta ja ylipursuamisesta. Kaikki käy. Kirja on edellyttänyt runsasta pohjatyötä ja siksi se hämmentää: eikö ole ollut malttia karsia vai onko tavoitteena (ihanteena) ollutkin juuri tämänkaltainen rönsyily (ja joidenkin kohtien toisto).

Takakansi väittää kirjan olevan "hauska ja hillitön" sommitellessaan pöyristyttäviä epäonnen ilmentymiä. Samalla Irvingin väitetään olevan  ( NY Timesin kriitikon mukaan) älykäs mutta helppolukuinen. Hillitön, ehkä, mutta hauskuudesta en mene takuuseen. Lopulta kuitenkin ihmisten välisen vuorovaikutuksen salliminen monissa muodoissa, avoimuus ja elämän moninaisuuden kohtaaminen sellaisenaan, siinä lienee Irvingin kirjan sanoma. Lukijan on vain anettava sen tapahtua itselleen. Taide on totuuden tapahtuma.