Kieli kuin sadepisara

Espanjalainen Javier Marías kirjoittaa kauniisti kielestä, puhutusta, kuullusta ja kirjoitetusta. Kieli kuin sadepisara, kieli toisen korvassa. Tässä ei ole kyse kiihkeästä eroottisesta kielisuudelmasta, vaan ensisijaisesti kielestä jonka kuulemme. Korviamme emme voi sulkea silmien tavoin ja siksi sitä minkä kuulemme, emme voi jättää enää huomiotta. Tästä Maríaksen kirja Valkoinen sydän kertoo.

Kirja kertoo myös tarinalllisuudesta ja muistamisesta. Muistimme muuttuu, iän ja ajan myötä tarinamme vaihtuu, yksityiskohdat häviävät tai niitä tulee lisää. Tätä ei voi korjata. Ei ole olemassa muistin näköä korjaavia silmälaseja.

Päähenkilönä on kolmesti aviossa olleen Ranzin aikuinen poika. Hän on muuttamassa siviilisäätyään ja pohtii sitä, miten elämä avioliiton myötä muuttuu. Hän kiinnostuu uudelleen myös vanhempiensa tarinasta, erityisesti isän aiemmista avioliitoista. Tarina alkaa dramaattisesti ja kirjan juoni on eräänlainen (itse)murhamysteeri, mutta juoni ei ole kirjan keskiössä. 

Päähenkilönä oleva mies on ammatiltaan tulkki ja hän pohtii suhdetta kuulemaansa, niin työssä kuin keskustelussa, mutta erityisesti niitä asioita, joita hän kuulee salaa, joko sattumalta tai kuuntelemalla oven takana tai avoimen ikkunan ääressä. Myös hänen vaimonsa on tulkki, joten kuullun ääressä ollaan herkeämättä.

Hienoviereisesti, perusteellisesti ja monia eri vivahteita esille nostaen Javier Marías tuo esille sen miten ihmisen maailma on kielellinen. Maríaksen teos on kuin Wittgensteinin kieleni rajat ovat maailmani rajat manifestaatio intiimillä ja kuultavalla alueella. Päähenkilö menee jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa yhdessäolo jonkun kanssa on lähinnä ajattelemista ääneen, toisin sanoen kaiken ajattelemista kahteen kertaan yhden asemasta, ensimmäisellä kerralla ajatellaan ja toisella kerralla kerrotaan, avioliitto on kertova laitos.

Marías kertoo ja kuvaa kiehtovasti sitä, mitä kerromme kumppanillemme yhdellä tyynyllä, vaikka oikeasti tyynyjä on kaksi, makuuhuoneessa ja mitä kuulemme sen ulkopuolella. Johtopäätös on viiltävä: mitä paremmin opimme tuntemaan toisen sitä enemmän kasvavat varjoalueet ja sen myötä tunnemme toisesta entistä vähemmän. Ihminen voi tietää vain omat salaisuutensa, sillä mikäli tietää vaikkapa vaimonsa tai miehensä salaisuudet, ne eivät ole enää salaisuuksia. Salaisuuden kertominen voi olla tuhoisaa, onko siis oikein vaieta?

Kirja on epäilemättä mestariteos - keskittynyt, perusteellinen, tyylillisesti omaperäinen ja eheä. Ajatuksia herättävä, paljon yksittäisiä hienoja jaksoja ja lauseita. Kuitenkin sitä lukiessa aina välillä pitkästyi. Miksi ihmeessä moista jaaritusta, toisteisuutta ja kiertelyä? Kumpuaako kyseinen pohdinta vain latinalaisen maailman kahtia sukupuolittuneesta kulttuurista? Olisiko mahdollista murtautua vaikenemisen ja peittelyn linnakkeesta puhumalla avoimesti suoraan ihmiseltä ihmiselle, ystävältä ystävälle,  isältä pojalle, mieheltä vaimolle ja päinvastoin? Miten on mahdollista, että meidän sisäinen tulkkauksemme tuottaa niin epätarkan ja joskus aivan virheellisen käännöksen (huom. tulkkaus ei ole käännös).

Vivian Gornick muistelee ...wow

Kuvakaappaus Storytellin kannesta

 
Epäillen aloitin Vivian Gornickin Toisisamme kiinni: Muistelma teoksen kuuntelun. Oletin saavani jotain hempeää, ehkä äitelääkin tunnepaatosta, mutta pahemmin en olisi voinut erehtyä. En tiennyt Gornickin taustaa ja mainetta. Kun syntyy ukrainalaistaustaiseen* juutalaisperheeseen, varttuu köyhien työläisten asuttamassa monikulttuurisessa Bronxissa, raivaa tiensä kommunismin aatemaailman ryteiköstä vasemmistolaisen feminismin pariin, solmii suhteita useisiin miehiin ja pohtii omaa identiteettiään naisena, tyttärenä ja journalistina, rakastajattarena ja potentiaalisena vaimona, ainekset maukkaaseen tulokseen ovat olemassa. Täytyy vain osata kirjoittaa ja kertoa asia hyvin. Ja sen Vivian Gornick osaa.

Gornickin kasvutarina on hieno kuvaus kielen, kerronnan ja tarinallisuuden voimasta. Vivian kirjoittaa ja uudelleen kirjoittaa omaa tarinaansa, mutta tuolla tarinalla on ehtonsa. Menneisyys, riippuvuus äidin vallasta ja valta äitiin tämän tyttärenä. Kirja on suorasukainen, myös itsekriittinen muistelma, joka elää historiallisessa ympäristössään. Se on intiimi olematta sisäänpäin kääntynyt, avoin olematta kiusallisen tirkistelevä.

Gornickin teksti tuo mieleen Elena Ferranten Napolin. Kerronnassa on samaa intensiivisyyttä, mutta Gornick on vielä viiltävämpi kuvauksessaan.

*kirjasta sain käsityksen venäläistaustaisuudesta, mutta Vivian Gornickia käsittelevässä Airi Vilhusen tekstissä puhutaan Ukrainasta ja myös Jewish Women Archivessa selvitetään tarkemmin Gornickin suvun taustaa. Airi Vilhusen kirjoitus kuvaa kirjan sisältöä ja Vivian Gornickia oivasti, joten suosittelen sen lukemista.

 

Opettaja Elnan elegia

Tommi Kinnunen on kirjoittanut jälleen hienon kirjan. Pimeät kuut on omistettu Väsyneille. Päähenkilö ja kirjan kertoja, opettajatar Elna Aliina Suojärvi, on 1940-luvun loppupuolella jo eläköitymiseen valmistautuva kokenut, fyysisesti huonokuntoinen ja psyykkisesti sodan rasittama, naimaton, pienen kyläkoulun tilapäinen opettaja.

Hän on riitautunut sisarensa kanssa ja yhteistyö uuden koulun johtokunnan kanssa on haastavaa. Elna pohtii lukuvuoden kierron myötä elämänsä vaiheita, päätöksiään, opettajan työtä ja sitä miten tästä eteenpäin. 

Kinnusen tarina on eheää kerrontaa, kieli on kaunista, sekä tarina että lauseet luovat harmoniaa. Intensiteettiä kasvatetaan niin tapahtumien kuin Elnan ankaran elämänasenteen ja elämäntilanteen paineilla.

HS:n kritiikissään tänään 18.9.2022 Sakari Pölönen luonnehtii Kinnusen tuotantoa ja myös täätä kirjaa: Kirjoissa kuvailut on veistetty varmoilla liikkeillä, taustoja valotetaan ilman turhaa hötkyilyä. Ihmisiä kuunnellaan ja ymmärretään. Ne ovat mureaa karjalanpaistikirjallisuutta: hampaita saa käyttää, mutta sulattelu käy helposti.

Näinköhän? Ensilukemalta arvio vaikutti tältä kohdin vähättelevältä. Jokin tuossa vertauksessa tökkii. 

En tiedä onko ilmaus  "karjalanpaistikirjallisuus" uusi vai jo  aiemmin käytetty, mutta toivon, ettei se ainakaan Tommi Kinnusen kirjoihin tartu, vaikka siihen nyt kiinnitänkin huomion. Ei siinä, etteikö karjalanpaisti olisi hyvin valmistettuna mainio ruoka, mutta helposti sulava se ei ole. Tommi Kinnunen ei ole kirjallisuuden tai romaanitaiteen uudistaja tai avantgardisti, mutta tällaiseen kerrontaan ja kielliseen taituruuteen harva nykykirjailija kykenee. Kinnunen ei pureskele aiheitaan loppuun ja käyttää lisukkeita harkiten. Tässä tapauksessa kirpeää puolukkaa on sopivissa paikoissa Elnan toimiessa vastoin odotuksia. Jos tämä kirja sulaa helposti saattaa syynä olla liian vahvat vatsahapot tai sitten "tavara" menee sulamatta läpi. Ja sellaiselle syöjälle on oma nimensä.

Hyvin veistettyjä Kinnusen hahmot ja kieli on. Ei kirveellä, ei puukollakaan. Kertomuksesta ja kielestä on hiottu pois epäolennainen. Jopa lukuisat vertauskuvat toimivat, vaikka yleensä niiden kanssa saattaa joutua vaikeuksiin.

Opettajan työn ja siinä väsymisen lisäksi kirjassa käsitellään hienosti myös sodan totaalista tuhoavaa luonnetta, ei vain sodan taisteluissa vaan myös kotirintamalla ja sodan päättymisen jälkeen. Luonto ja sen tuhoutuminen sivistyksen edetessä on vahvasti läsnä. Kinnunen sitoo kirjan kuvaukseen taitavasti monet oman aikamme keskeiset teemat: sodan, työuupumuksen, luonnon tuhotumisen ja sivistyksen etenemisen.

Nautittavaa luettavaa ja kipeää pohdintaa.

Blondi - totuuden ja intohimon tuollapuolen

Joyce Carol Oatesin Blondi teosta on ylistetty - eikä syyttä. Tarina blondista, jonka ongelma ei ollut siinä että hän olisi ollut tyhmä blondi - vaan siinä ettei hän ollut blondi eikä tyhmä, onnistuu viemään mukanaan. Teksti on luovaa kirjoittamista parhaimmillaan. Se yhdistää todella tapahtunutta fiktioon monessa mielessä. Marilyn Monroe on itsessään fiktion tuote, kertomus kirjassa on fiktio tuosta fiktiosta ja osa tuota fiktiota, jonka perustana on myös "todelliset tapahtumat", ihmiset ja elämä.  Entäpä jos totuus onkin nainen, tuo intohimon hämärä kohde?

Joyce Carol Oatesin tekstiin on kuitenkin helppo uskoa, kunhan muistuttaa itselleen, että se ei ole, kuten kirjoittajakin korostaa, faktoihin perustuva elämäkerta tai muistelma. Blondista, siis Marilyn Monroesta, eli Norma Janesta, ei kuitenkaan muodostu kovin älykästä kuvaa. Hän on, siis tässä kuvauksessa, korkeintaan nokkela ja katuviisautta elämässään kartuttava, miesten ja toisten katseen armoilla rimpuileva, saaliina verkossa pyristelevä fisu. Objekti joka ei pääse irti omasta peiliminästään eikä kykene löytämään Norma Janea, vaan kadottaa sen kerta kerran jälkeen. Näinhän se varmaan käy. Me emme tunne, vaan meissä tunnetaan, me emme ajattele vaan meissä ajatellaan - kuten strukturalismia venyttämällä voisi sanoa. Meillä on kaksi väärää kuvaa itsestämme, oma ja toisten. Ja lisäksi vielä joillain meistä tämä toisten kuvittelema. Tai myös itse kuvittelemamme elämä, kuten autofiktiivisessä kirjallisuudessa.

Kirja on oikein hieno ja ajankohtainen nykyisenä aikana, jolloin trikkipeilit editoivat meistä mieleisiä kuvia ja vieraannuttavat kiehtovasti meidät itsestämme ja muista ihmisistä. Työ, leikki ja peli sekä niin sanottu oma aika vaativat entistä herkempää, taitavampaa, vahvempaa ja itsetietoisempaa tapaa rakentaa oma minä-identiteetti. Uudestaan ja uudestaan, päivä päivältä, tunnista toiseen.

Joyce Carol Oatesin kirjoittaa hyvin ja monet tekstuaaliset keinot ovat hyvin käytössä. Lukija pysyy hereillä ja kertomuksen eri aikatasot, tarkastelukulmat sekä värisävyt heijastuvat kaleidoskoopin tavoin lukijan mieleen. Kirjan Marilyn tai Norma Jean myös purkaa kuvaa sokerisesta hempukasta. Kirjan nainen on monin paikoin karkeasanainen, likainen, petetty pettäjä, holtiton - koneiston asa, sen ja miesten hyväksikäyttämä. Mutta osa kuitenkin.

Kirjassa on monia hienoja ikoniseen tähtikulttiin liittyviä havaintoja. Hollywoodin ja Marilynin historioitsijoille, kommentaattoreille ja ihailijoille kirjassa riittäisi kommentoitavaa loputtomasti. Kiinnostavaa olisi nähdä, kirjan fiktiivisestä luonteesta huolimatta ja sen tähden, kommentoitu painos.

Tirkistelijälle kirja on aarreaitta, kunhan muistaa, että avaimenreiästä näkyvä ei ole totta yleensäkään, mutta tässä tapauksessa sieltä näkyy kirjailijan projisoima kuva kohteesta valkokankaalla, joka on lukijan oma mieli.

Suosalo - Martti Mainio

 

Martti Suosalo on epäilemättä lahjakas ja valovoimainen näyttelijä. Siksi olisin suonut hänelle arvoisensa  teoksen ”tähänastisesta elämästä”. Suosalo ei ole kirjailija, kirjoittajana on Johanna Venho. Vastuu painetusta menköön siis ensisijaisesti hänelle, vaikka Suosalo on kirjan ilmeisesti tällaisena hyväksynyt painoon meneväksi.

Martti Suosalo on epäilemättä myös hyvä juttumies, tarinaa tulee niin paljon, kuin jaksaa kuunnella. Äänikirjassa hän  vielä pääasiassa lukeekin tekstin itse, ja se, ainakin minulle, on liikaa. Monesti ihmettelin, miksi ihmeessä jaksan kuunnella moista jaaritusta. Mutta sitten aina välillä tekstissä on oivallisia jaksoja ja toki myös monia 1980-luvulta nykyaikaan ulottuvia kulttuurihistoriallisia ja elämänkulkuun liittyviä polkuja, joita on kiinnostavaa verrata omaan kokemusmaailmaan.

Suosalon todistukset ja arvioinnit Jouko Turkasta ja hänen kaudestaan Teatterikorkeakoulussa ovat kiinnostavia ja arvokkaita. Monet kohdat näyttelijän työstä ja erilaisista tavoista tehdä sitä ovat ei-näyttelijälle kiinnostavia ja uskoakseni erityisen kiinnostavia toisille näyttelijöille ja siksi aikoville tai haluaville.

Suosalo ei ole teoreetikko, hän oppii ja toimii tekemisen kautta. Mutta siinä hän onkin itseään täynnä kuin Pinomäen saapas. Turhasta vaatimattomuudesta häntä ei voi syyttää. Mihin Martti ryhtyy, siinä hän on aina perusteellinen ja saavuttaa mestaruuden, oli kysymyksessä pizzan paistaminen, talonmiehen työt, näytteleminen, perheen isänä toimiminen, purjehtiminen tai yrittäminen. Suutari pysyköön lestissään, voisi olla hyvä ohje, mutta kun jotkut ovat hyviä kaikessa tai eivät ainakaan ryhdy puuhaan jota eivät hallitse. Mutta Martti Mainio ryhtyy kaikkeen ja onnistuu, myös vaatimattomuudessa ja tavallisuudessa.

Ja jos ei onnistu, niin silloin hyvä yhteistyökumppani on kullan arvoinen, näinpä kai. Se olisi tässäkin ollut hyväksi, mutta syystä tai toisesta nyt ei yhteistyön tulos ole mennyt maaliin. Toki joissain kohdin Suosalo huomaa oman päsmäriytensä lähimmäisille tuottaman rasituksen. Työtoverit ja vaimo kyllä todistavat Martin mainiomaisuutta, hänen itsensä lisäksi, myös ihmisenä ja saattaa se näin ollakin.

Onko Martti S. vienyt kirjailija Venhoa mennessään. Ainakin hön kertoo helposti vievänsä itseään mennessään kertoessaan itsestään ihmetarinoita. Toisteisuutta ja pitkästyttäviä kuvauksia epäolennaisesta karsimalla ja työstämällä tekstiin Suosalon elämää kontekstualisoivaa aineistoa, tulos olisi näistä aineksista voinut olla paljon parempi. Kiinteämpi, intensiivisempi ja kuvattavan henkilön ristiriitaisia piirteitä analysoivampi. Nyt ollaan liikaa kiinni toisaalta näin, toisaalta noin tarinoinnissa. Jos Martti Suosalo ei ole analyyttinen, kirjailija olisi sitä voinut olla. Hänen tehtävänsä olisi toimia ohjaajana, karsijana ja pelkistäjänä. Näin mainiosta miehestä olisi irronnut loistava ihminen, uskottava ja elävä.

Martti Suosalo on työnsä vanki, vaikka kokeekin olevansa vapaa omassa maailmassaan. Saamme toivottavasti nauttia pitkään hänen työstään näyttelijänä. Taitavalle elämänkerturille nyt kerrottu on hyvä pohja koota Suosalon tulevasta elämästä kirjallisestikin antoisa kokonaiskuva.