Olipa kerran...

 

Sanat ovat tekoja ja kirjailijan teot ovat sanoja. Ali Smithin Oli kerran kello nolla -kirja onnistuu tarinallisuudessa ärsyttävyyteen asti. Lukijana välillä ällistyy sanojen asettelun taituruutta, välillä pitkästyy sanoilla leikittelyyn ja jorinana tulvivaan tekstiin, välillä putoaa juonesta, kunnes huomaa, että tarinan kertoja on dementikko, joka tipahtelee sanoisssaan ja ajassaan eri aikatasoille, kompastelee logiikassa. Välillä saa myös nauraa sanaleikeille ja puujalkavitseille. Voi vain arvailla minkälainen alkuperäinen englanninkielinen teksti on voinut olla: ... mitä Darth Vader sanoi optikolle? ... En näe Lukea, ... Teksti on haastava, mutta myös antoisa kääntäjälle, Kristiina Drews on tehnyt hienoa työtä.

Kirjan ilotulitukseen vertautuva sanallinen tykitys tapahtuu Greenwichissä; suomenkielisen nimensä teos on saanut Shepherdin 24-tuntijaotuksen kellosta, joka nollautuu 24-tunnin välein. Smithin kirjan aikarakenteen purkaminen vaatii lukijalta paljon, enkä edes yrittänyt ryhtyä siihen. Tekstistä joko nauttii sellaisenaan tai sitten tyytyy helpompiin kirjoihin. Mielessä kyllä kävi, kuten aiemminkin Smithin tekstin kanssa, luopuminen. Smith vaatii paljon, mutta toisaalta, jos kirjan kertojat putoavat aina välillä tarinasta, miksei lukijakin voi sallia sitä itselleen. Hengästyttävä ja mieltä kuohuttava lukukokemus opettaa: teksti luo maailmaa, määrittää lukijan mieltä ja samalla valpastuttaa. Tekstiin ei kannata luottaa. Fiktiivisessä tekstissä tämä on lähtökohta, lukija antautuu "huijattavaksi". Mutta mitä se on niin sanotussa fakta-tekstissä. Fakta on, että kaikki teksti on fiktiivistä, se luo oman maailmansa, mutta samalla teksti ei voi tietää, kuka lukee, missä lukee ja miten lukija tulkitsee tekstin. Kello käy, teksti kulkee silmän alla, räjähdysherkkä tilanne. Fakta näyttää faktalta.

Shepherd Gate Clock (1852), Greenwich, Lontoo 2023 n. kello 12:55 GMT

Ali Smithin Oli kerran kello nolla -teoksen viimeinen luku Se on jo itsessään niin hieno kirjallinen timantti, että se kannattaa lukea vaikka erikseen ja uudelleenkin. Tiheä teksti on kuin tykkiin ladattu tiivis ruutipanos tai ilotulitusraketti, joka mielen taivaalla kirjoo monin värein ja kuvioin.

Kirjan lukeminen vertautuu myös vapaaseen kuljeskeluun metsässä tai kaupungissa. Aina välillä voi olla eksyksissä, ihailla tuntematona maisemaa tai kadunkulmaa. Jos antautuu tien vietäväksi, hetken päästä avautuu tai saattaa avautua uusi, ehkä myös (tuttu?) polku tai tienviitta, joka osoittaa suuntaa. Tarkan kartan lukijan maailmassa kello ei kulje, se näykyy nollana ja paikka vaikuttaa vieraalta ja oudolta, epätilalta. Vapaa kulkija ei tiedä matkan päätä ja alkua, hän tuntee olevansa juuri siinä, missä on, kotonaan mahdollisuuksien maailmassa. Tarina alkaa uudestaan, kello on nolla, paikka on tämä.

Smith, Ali, Oli kerran kello nolla. Ap. There but for the ( 2011).  Suom. Kristiina Drews, Otava, Helsinki 2013. ISBN 978-951-1-26485-9

Kypsää kauraa

 

Mutta eihän kirjallisuus toisaalta ole kuin ohjattua uneksimista. 

(Jorge Luis Borges, Brodien raportti, 1970, suom. Anu Partanen)

Miten päästä ulos itse aiheuttamastamme alaikäisyyden tilasta? Immanuel Kantin kirjoitukseen Vastaus kysymykseen; Mitä on valistus? vuodelta 1784 on tarpeen palata aina uudelleen? Minkälaisessa ajassa elän, kuka olen ja mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin "valistua" ja päästä pois piemeydestä. Vai onko tuo ajatus "valistuksesta" sittenkin vain "idealistinen" uni, illuusio, josta itsestään pitäisi herätä? Tai vielä pahempaa. Jo Matteuksen Evankeliumissa 6:23 synkistellään oivallisesti: Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!

Saksalaissyntyinen ja nyttemmin Kanadassa vaikuttava Wolfram Eilenberger on saattanut teoksellaan Nykyisyyden haamuja trilogiansa ainakin tällä erää päätökseen. Aiemmissa teoksissa Eilenberger tarkasteli vuosisadan alun filosofeja ( ks. Taikurien aika) ja toisessa osassa synkkiä vuosia 1933-1943 ( ks. Vapauden tuli). Nyt hän nostaa esille II maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet aina vuoteen 1984 saakka. 

Filosofian supersankarit ja vastarinnan kiisket Theodor Wiesegrund Adorno, Paul Feyerabend, Michel Foucalt ja Susan Sontag valaistaan niin sisältä kuin ulkoa - ihmisinä, filosofeina, aikansa tulkkeina ja julkkiksina. He ovat kukin tavallaan  II maailmansodan jälkeisen filosofisen valtavirtauksen - analyyttisen filosofian - kriitikoita ja haudankaivajia. He ovat kapinallisia, mutta myös perinjuurin länsimaisen intellektuaalisen maailman kasvatteja ja elävät tässä filosofisessa veljeskunnassa, jos eivät muina niin siihen vankasti kiinnittyneinä mustina lampaina.

Kirjan lukeminen oli itselleni silkkaa herkkua. Uutta tietoakin se tarjosi, mutta erityisesti uudenlaisen näkökulman ja koonnan päähenkilöistään, heidän keskinäisistä suhteistaan ja kehityksestään suhteessa angloamerikkalaisen ja osin mannermaiseenkin filosofian viime vuosisadan valtavirtauksiin.  Eilenberger ei nojaudu asiantuntevassa ja vauhdikaasti etenevässä tekstissään vain kyseisten kirjoittajien julkaistuihin filosofisiin teksteihin, vaan myös heidän päiväkirjoihinsa ja kollegoilleen lähettämiin kirjeisiin. Näin teksti elää päähenkilöiden kautta sodanjälkeisen maailman toivorikasta, mutta moneen pettymykseen päättyvää aikaa. Adornoa, Feyerabendia, Foucaultia ja Sontagia yhdistää intohimoinen pyrkimys ymmärtää niin filosofian kuin aikansa nykyisyyden ydintä ja samalla asemoida oma ajattelu ja elämäntapa jollakin siedettävällä tavalla kaikkeen siihen minkä radikaali asioiden kyseenalaistaminen nostaa esiin. Kritiikin kohteeksi nousee niin Marx kuin Freud, analyyttinen looginen empirismi sekä kielifilosofia. Mutta miten ne liittyvät antifasismiin, Vietnamin sotaan, amerikkalaiseen kulttuuriteollisuuteen, naisen asemaan, seksiin, huumeisiin, politiikkaan ... ja edelleen kunkin ihmisen omaan identiteettiin, polyfoniseen teatteriin, joka käy ihmisen päässä. Joskus omassa ohjauksessa, joskus aivan omia teitään.

Ja kun päähenkilömme ovat saavuttaneet asemansa ei vain kansallisina ajattelun sankareina vaan myös kansainvälisessä intellektuellien eliittisarjassa, kulman takana on jo (sekä pian jo katederin molemmin puolin) haastajia (kuten Jürgen Habermas). Filosofien ajatusten rantautuessa opiskelijoille ja seuraajille se usein joko laimenee tai oppineiden esikuvien ajatukset vedetään mutkista suoriksi, väärinymmärettään ja hyödynnetään omiin tarkoituksiin. Silloin nämä esikuvat ovat jo ajattelussaan muualla. Useinhan on myös niin, ettei ole tarkoituskaan ymmärtää oikein vaan luoda hedelmällinen maaperä ymmärtää uudella tavalla.

Jälkisanoissa Eilenberger puolustautuu kritiikiä vastaan siitä, että hän on "jättänyt huomiotta" tai "unohtanut" joitakin puolia tekstissään. Hän on tehnyt näin Aivan ehdottomasti ja sitä paitsi tietoisesti. Kaikkia lehtiä ei voi kääntää, ei pensaista tai kirjoista. Silti olisin mielelläni lukenut jokusen sanan mannermaisen filosofian fenomenologisista juonteista ja niiden suhteesta päähenkilöiden ajatteluun. Eilenberger jatkanee vielä sarjaansa vuodesta 1984 nykypäivään. Tehtävä on entistä haastavampi, mutta hienoa odottaa jatkoa.

Eilenberger ei juurikaan avaa kirjan alaotsikon "filosfofian loppu" teemaa tai sitä seuraavaa "uuden valistuksen alkua". Loppusanoissa hän kuitenkin toteaa, aivan oikein, että joskus kirjan päähenkilöiden filosofiaa on postmodernismin nimissä yhdistetty Kantin tarkoittaman valistuksen hylkäämiseen. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Eilenberger ei puhu modernin projektista, mutta epäilemättä hän ja hänen kirjansa henkilöt ovat osa sitä. On rohkeasti puolustettava rohkeutta ja oikeutta ajatella itse ja myös tarvittaessa hyökätä sen puolesta mikä on arvokasta länsimaisen filosofian historiassa.

Eilenbergerin kirja on erinomainen innostaja filosofiaan ja sen aikalaiskritiikkiin. Siitä on turha etsiä, menemättä harhaan, syvällistä analyysia Adornosta, Feyerabendista, Foucaltista tai Sontagista. Mutta se voi toimia hyvänä koontana heihin aiemmin tutustuneille ja johdantona näiden kirjoittajien teksteihin. Kaunokirjallisesti parasta filosofista tekstiä heistä tarjoaa Foucault vaikkapa teoksessa Sanat ja asiat, mutta se on jo toisen tarinan alku.

Eilenberger, Wolfram, Nykyisyyden haamuja. Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948-1984. suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2025. ISBN 978-952-388-363-5

Foucault. Michel, Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Suom. Mika Määttänen, Gaudeamus, Helsinki 2010. ISBN 978-952-495-024-4.

Juhlapäiviä, arkipäiviä?

 Jo Ann Beardilla on taito kertoa rankkoja tarinoita ihmisen elämästä, selvitymisestä ja elämän päättymisestä kuolemaan. Kirjassaan Juhlapäiviä hän  yhdistää erilaisia kerronan lajeja, esseetä ja lyhytproosaa, tyylikkäästi.  Kertomuksissa tapahtumien aikajänne on usein hyvin lyhyit, mutta niiden aikana kerrottavan henkilön elämä avautuu lukijalle laveana, vuolaana ja intensiivisenä muistumien vuoksena. Ihailtava taito.  Kompleksinen ja koherentti  kerronta synnyttää mieleen kompleksin, kuin säikeistä punotun vaijerin korkealla vuorten kielekkeiden varassa, henkeäsalpaavan kauniin ja vaarallisen laakson pilviä hipovassa korkeudessa.

Kirjan mainossitaateissa Jonathan Franzen tiivistää: Omintakeinen ja pahaenteinen vaan ei synkkä. Juuri tällaisen kertojan parissa viihtyy. Taitava, itsensä ja muut kertojana ja tarinan lukijana tunnistava, huumorintajuinen, pisteliäskin.

Viihtyy, mutta ei tunnu käyttävänsä aikaa viihteeseen, tuohon paljon parjattuun, samalla kaivatuun ajankäyttöön. Alkuperäinen nimi Festival Days voisi viitata myös siihen, että kirjhan henkilöiden arkiset, mutta ratkaisevan tärkeät hetket, nousevat ja nostetaan esille, kuin festivaaleilla, jossa niin esiintyjä kuin yleisö on omintakeisella tavalla esillä.

Beard, Jo Ann, Juhlapäiviä. Ap. Festival Days. Suom. Riina Vuokko. Tammi 2025

Mykkäkoulusta moniäänisyyteen

Kun kirjan nimi on Mykkäkoulu voisi olla oikein vaieta siitä. Mutta Rachel Cuskin kirja on niin hyvä ja suositeltava kaikille lukemisesta, kirjoittamisesta, tarinallisuudesta ja maailman menosta kiinnostuneelle, että jotakin siitä on sanottava. 

Cuskin kuljettaa tarinaa, vaikkapa kirjan aloitustekstiä Ajaminen metaforana, soljuvasti läpi hitaasti ajavien autojen, ruuhkien, onnettomuuksien ja elämänmenon arvioinnin siten, että lukija pysyy kiitettävästi teemassa, luottaa ratin takana olevaan, vaikka sanat ja  lauseet sinkoilevatkin paikoin reippaanlaisesti. 

Mykkäkoulussa, kirjan nimikkotekstissä,  pohditaan puheen ulkopuolelle jättämistä ja kaiken sen kuulemista, joka jää puheen ulkopuolelle. Tätä lukiessa mieli askartelee myös niiden ihmisten osaa, jotka eivät lue, joko eivät osaa lukea, eivät kykene lukemaan tai kieltäytyvät lukemasta. He jäävät tietyn maailman ulkopuolelle. He ovat kuurojen asemassa puhuvien maailmassa. Vaikka visuaalinen ja kuvallinen viestintä lisääntyy, on vaikea ajatella maailmaa, jossa kirjoitettu teksti joko häviäisi tai marginalisoituisi vain pienen joukon erityistaidoksi. Uusien medioiden tulo ei aina ole pois vanhasta. Runsauden periaatteen ilosanoma on siinä, että maailmaan tulee paljon lisää, kaikki vanha ei kuole uuden tieltä, mutta taito valita tässä runsaudessa vaatii niin kognitiivisesti kuin emotionaalisesti entistä enemmän.

Olen aiemmin lukenut Cuskin kaunokirjallisia tekstejä. Ne ovat osin hämmentäviä ja uuttaluoviakin kerronnalliselta tekniikaltaan. Kirjojen kertoja on pääosin kuulija ja havainnoitsija. Mykkäkoulussa Rachel Cusk on lähinnä esseisti ja journalisti. Hän avaa omaa tapaansa ajatella tarinallisuudesta, tosiasisioista, omaelämänkerrallisuudesta ja maailmanmenon lomittumisesta, ei vain jokapäiväisessä elämässämme, vaan myös tekstissä. Mykkäkoulussa on myös kirja- ja kirjailijaesittelyjä (arvosteluja, pohdintoja?) muun muassa Edith Whartonin, D.H. Lawrencen, Françoise Saganin, Ishiguron ja Ginzburgin teoksista. Niiden lukeminen on virkistävää ja avaa aiemmin luettuihin teksteihin uusia näkökulmia ja innostaa lukemaan aiemmin itselle tuntemattomia ja myös jo aiemmin luettuja tekstejä uusin ajatuksin.

Siirtymä ja Kunnia

Vapaus (…) on koti josta lähtee kerran ja johon ei voi koskaan palata.  

Luettuani  Rachel Cuskin trilogian ensimmäisen osan Ääriviivat (ks. Elämä on tarinoiden tarina) olin kahden vaiheilla jatkanko trilogian toiseen ja kolmanteen osaan. Ääriviivat on rakenteeltaan ja toteutukseltaan erikoinen kirja. Cuskin tapa kertoa jatkuu, mutta alkaa kukoistaa ja avautua näissä seuraavissa osissa Siirtymä ja Kunnia. Niiden lukeminen oli suuri nautinto. Kirjojen sisältöä on vaikea kuvata lyhyesti, kyse on kirjallisuuden piirissä kirjailijana toimivan Foyen kuulemista tarinoista, tarinoista joita hän kuulee matkatessaan tai osallistuessaan kirjallisuuden markkinointiin liittyviin tilaisuuksiin. Tarinat ovat oivaltavia ja usein ironisia kuvauksia siitä, miten nykykirjallisuus asettuu osaksi nykyisyyden tarinankerrontaa ja markkinointia.

Cuskin kirjat ovat metakirjallisuutta. Niissä käsitellään kirjallisuuden asemaa ja merkitystä kulttuurissamme ja samalla myös itse nämä tekstit ovat osa sitä prosessia, joka tuottaa niin kirjailijan kuin lukijankin. Ajankohtaiset teemat kirjan kuolemasta, kirjallisuuden rappeutumisesta viihdelukemistoiksi ja romaanin kuolemasta saavat perusteellisen ja oivaltavan, kielellisesti selkeän ja älyllisesti viihdyttävän muodon. Tarkastelu ei vaikuta sisäsiittoiselta vaikka on läpikirjallinen luonteeltaan. Kirjalijat ja kanssaihmiset nähdään tarinoina ja tarinat joita nämä ihmiset ja me ihmisinä kerromme itsellemme ovat oudolla tavalla, vieraantuneisuudestaan huolimatta tai sen tähden, luonteva osa Cuskin luomaa universumia. Sen parissa viihtyy, vaikka samalla mieltä kalvaa ajatus siitä, onko kirjojen tarjoaman matkan pää autiomaa.

Viides vuodenaika

Skotlantilainen nykykirjailija Ali Smith jatkaa vuodenaikasarjaansa (Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä) teoksella Viides vuodenaika. Aiemmat teokset ovat loistokkaita aikalaisteoksia, ja myös tämä teos on varsin hyvä, vaikka ei aivan yllä samaan kuin aiemmat. Smith yhdistelee taitavasti korona-ajan kuvaukseen tasoja aina keskiajasta nykyisyyteen. Museaalinen rautalukko tuo viestin menneisyyden sepäntaidoista ja yhdistää aiempien sukupolvien kärsimykset ja saavutukset meihin. Kuovin kutsut ja huovien rankomisen synnyttämät tuskanhuudot liittyvät nykyisen brexit-Britannian huutoihin ja kuiskauksiin.

Smithin teoksessa on otteita runoista ja myös hienoja tulkintoja matkalla runojen maailmaan. Kristiina Drews on kehinyt jälleen hienoa suomennosta, nautittavaa luettavaa.

Mainio teos, vaikka ei kaikin osin avautunutkaan aivan niin hienosti kuin sarjan aiemmat teokset. Nyt jos koskaan kannattaa lukea koko sarja, kun se vielä on tuore ja omassa muistissa viimeisten vuosikymmenten tapahtumat.

Smith, Ali, Viides vuodenaika. Suom. Kristiina Drews, Kosmos, Heslinki 2024. ISBN 978-952-352-294-7