Lumous haihtuu

Wolfram Eilenbergerin Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 on hyvin kirjoitettu kuvaus neljän filosofian sankarin kamppailusta kymmenen vuoden aikana viime vuosisadan alkupuolella. Alkukielinen nimi (Zeit der Zauberer) viittaa taikaan, tai pikemminkin lumoukseen, jonka lopusta myös Thomas Mannin Taikavuoressa  (Der Zauberberg, 1924) on kysymys. Siksi kirjan nimenä voisi olla myös lumouksen loppu. Sillä taika ja usko järjen voittoon irrationalismin levitessä tuli tuona aikana päätökseen. Lumous haipui, Entzauberung der Welt, ilmaus, jonka Max Weber oli esittänyt modernin maailman voittona esimodernista myyttien ja maagisen maailman lopullisesta häviöstä 1917, saa uuden merkityksen. Alkoi Lukácsin termein transsendentaalin kodittomuuden  aika (Georg Lukács 1916).

Neljä miestä uskoi ratsastavansa kohti länsimaiden synkkää iltaruskoa: Ernst Cassirer uskoen pelastavansa sen mitä pelastettavissa oli. Hän istui ratsun selässä selkä menosuuntaan ja kehitti systemaattisesti ja oppineisuuden ensyklopedisella varustuksella symbolisten muotojen filosofiaa.  Martin Heidegger  uppoutui täälläolemisen ontologiaan ja uskoi, että tulevaisesti on kohdattava kuolema ja ihmisenä olemisen ajallisuus. Walter Benjamin puolestaan vaelsi pasaaseissa ja asetti kriittisen katseen ja kielen todistamaan murhenäytelmää. Suurin kaikista ja merkittävin, surullisen ( muttei niinkään surkean)  hahmon ritari, jumalaksikin kutsuttu, traaginen antisankari Ludwig Wittgenstein,  onnistuu mielestään ratkaisemaan kaikki filosofian ongelmat lopullisesti viimeistään jo 1918, mutta huomaa ongelmien nousevan uudestaan vainoamaan ja piinaamaan mieltään. Se mikä näytti ratkaisulta osoittautuu umpikujaksi. Koditon kulkija etsii silti paluureittiä ja uusia alkuja - Sisyfos ei anna periksi.

Aluksi on kokemus filosofian kodittomuudesta ja monesti myös filosofien (akateemisesta) kodittomuudesta. Pian Eilenbergin kertoman vaiheen jälkeen nämä neljä olivat myös sananmukaisesti joko vailla kotia tai harhautuneet pitämään kotinaan tuhoon tuomittua rakennusta, kolmatta valtakuntaa. Cassirer pakenee perheineen Saksasta 2.5.1933 Sveitsiin, myöhemmin Englantiin ja  Ruotsiin  ja päätyy lopulta Yhdysvaltoihin, jossa kuolee sydänkohtaukseen 1945. Benjamin viettää 1930-luvulla kiertelevää elämää pääasiassa Pariisissa ja päätyy itsemurhaan syyskuussa 1940.  Itävaltalaissyntyinen Wittgenstein palaa Cambridgeen ja hänet kaataa syöpä vuonna 1951. Heidegger on ainoa joka jatkaa Saksassa ja pyrkii juurruttamaan ajattelunsa saksalaiseen todellisuuteen. Aluksi sen syvimpään pimeyteen johtaja Adolf Hitlerin johdolla. Sodan jälkeenkäänkään hän ei tee selkeää pesäeroa menneisyyteensä ja jatkaa työtään. Keskustelu hänen filosofiansa yhteydestä natsi-ideologiaan jatkuu yhä. Heidegger elää heistä pisimpään ja kuolee Freiburgissa 1976.

Eilenbergerin kirjan kuvaama ajanjakso on siis osa tragediaa, näytös, jolloin sankarit asettuvat urheina näyttämölle, haastavat itsensä ja toisensa sanan säilällä milloin kaksintaisteluun, milloin pohtimaan mistä oikeastaan on kysymys. Eilenberger onnistuu kertomaan tarinan ilman, että siitä tulisi makeaa melodraamaa, vaikka kertookin päähenkilöidemme yksityiselämän kiemuroista herkullisia ja toisaalta melko karuja yksityiskohtia ja anekdootteja. Hän onnistuu myös välttämään synkän tragedian. Tarina ei ole liian deeppia. Jos haluaa mennä syvälle tai syvempiin vesiin luettavaa riittää - Heideggerin, Wittgensteinin ja Benjamininkin tekstejä on saatavilla jopa suomeksi melko hyvin, ainakin alkuun. Cassirerin teoksista ei suomennoksia juuri ole, mutta pedantti oppinut Cassirer kirjoittaa selkeää saksaa ja hänen englanninkielisen teoksensa An Essay on Man ajatukset avautunevat suhteellisen helposti.

Kirjaa voi siis suositella niin johdannoksi, kertaukseksi ja täydennykseksi, tai vain mieltä virkistämään.