Ensimmäinen nainen

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen ristiriitaistaa mielen.  Epäilemättä ja arvelematta kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu, kielellisesti kaunis ja selkeä, aihepiiriltään tärkeä, ehyt. Samanaikaisesti en erityisesti pitänyt siitä. Eheys on liiallista, sisäinen jännite jää laimeaksi, intensiteetti kärsii. Myönteisen myötäelämisen sijaan mieleen nousee enemmänkin surkuttelu ja ikävä tunne siitä, että kirjassa esitetty vaatimattomuus ja uhrautuvaisuus nousee vastoin parempaa toivoa, urheudeksi, kohtaloksi, joka on vain tyynesti hyväksyttävä.

Venho onnistuu rakentamaan kirjan hyvin. Ensimmäisen naisen, Sylvi Kekkosen, sisäinen maailma avautuu hänen omalla äänellään dialogissa lähipiiriin, erityisesti keskusteluissa Marja-Liisa Vartion kuvitteellisen hahmon kanssa. Essi Renvallin pohdinnat veistoksensa mallina olevasta Sylvistä luovat etäisyyttä ja karakterisoivat päähenkilöä osuvasti. Henkilöä valaistaan niin sisältä kuin ulkoa ja monesta suunnasta. Kirjansa jälkisanoissa Venho kertookin kirjan taustalla olevasta perusteellisesta taustatyöstä.

En ole ollut Sylvi Kekkosen ihailija ennenkään, mutta sympatiaani häntä kohtaan ei tämän myötä juurikaan kasvanut. Epäilemättä Kekkonen, Urho Kekkonen, ei monista presidentillisistä ansioistaan huolimatta, ollut millään tavalla suuri ihminen aviopuolisona ja kohteli kanssaihmisään usein vallan ja vain vallan näkövinkkelistä. Samasta vinkkelistä Sylvi-puoliso oli uhrautuvan alistuva ja samalla vallastaan ja asemastaan salaisesti nauttiva henkilö. Hauraudessaan ja heikkoudessaan hän oli vahva vaikuttaja ja uskoi, siis tämän romaanin todistusvoimalla, antavansa uhrinsa suurmies Kekkosen ja Suomen hyväksi. Taitaa kuitenkin olla niin, että joka itsensä alentaa, se itsensä alentaa. Puoliso, jos ei ole puolet, on aina kuitenkin osa jostakin. Vähemmistö-osuus kokonaisuudessa "Urho Kekkonen" on sekin paljon.

Kirjassa Venho onnistuu myös kuvaamaan äitiyttä hienolla tavalla ja samalla myös osoittaa miten vaikeaa on luoda sopiva suhde äitinä olemisen ja siitä irrottautumisen välille. Huomata, että kaikesta huolimatta äitiys on vain yksi osa ihmisenä olemista.

Kirjalla on siis ansionsa ja ymmärrän, miksi sitä voi pitää erinomaisena kirjallisena tuotoksena. Moni voinee pitää siitä myös sisältönsä vuoksi empaattisena.  Yksi tapa on myös nähdä se menneen ajan kuvauksena ja kirjan vanhahtava tapa kuvata asioita on valittu aihetta kunnioittaen vanhahtavasti.

Murakami: Tanssi tanssi tanssi

Haruki Murakamin Tanssi tanssi tanssi on alunperin julkaistu japaniksi yli 30-vuotta sitten (1988), mutta ilmestyi vasta nyt Antti Valkaman kääntämänä suomeksi 2019. Kirja on taattua Murakamia - sujuvaa, realismin ja mystisen rajapinnoilla liikkuvaa, runsaasti tuotemerkkellä koristeltua ja musiikkikappaleilla säestettyä proosaa. Teos on jakoa aiemmalle, Suuri lammasseikkailu -teokselle.

Suuri lammaseikkailu oli hämmentävä lukukokemus (ks. blogikirjoitusta vuonna 2014). Nyt useita Murakameja myöhemmin tämä jatko-osa ei niinkään. Lukemisen kuluessa kyllä hiipi mieleen, miksi ylipäänsä luen Murakamia? Ehkä siksi, että se on helposti luettavaa, näennäisfilosofista vain siinä määrin, että joutuu hieman pohtimaan, onko pinnan alla sittenkin jokin syvempi taso. Leikitteleekö Murakami vain todellisen ja tuonpuoleisen suhteella ja kulkemimahdollisuuksilla niiden välillä vai tulisiko ymmärtää ne pelkästään päähenkilön, vähän yli kolmekymppisen nuorenmiehen, pään sisäiseksi liikkeeksi. Murakamin teksti on joskus "tosi pöljää", mutta myös usein yksinkertaisen selkeää havainnointia "kehittyneen kapitalismin" toimintatavoista ja järjettömyyksistä. Urbaani elämänmeno esittäytyy unelmineen ja  kauheuksineen kaupallisena oravanpyöränä, joka vieraannuttaa ihmisten luonnosta, toisista ihmisistä ja itsestään.

Murakami viljelee myös itse-ironiaa kuvailessaan kirjassaan kirjailija Makimura Hirakua ja hänen tuotantoaan: kolmen teoksen jälkeen kirjailijan luovuus on kokonaan kadonnut ja hänen uransa syöksyy edestakaisin pohjamudista avantgardistisiin kokeiluihin.

Monet asiat ovat tässä maailmassa ihan kivoja. Murakami kuuluu niihin. Oikeastaan on ihme, että häntä on veikkailtu nobelistiksin. Sitä hän ei kuitenkaan ansaitse, vaikka kelpo kirjoittaja onkin.

Teksti, tuska ja nautinto

Lucia Berlinin teksteien lukeminen on vierailu tuskien temppeliin. Temppelin seinällä voi katsoa elämänkamppailuun naulittuja ihmisiä, arjen pyhimyksiä. Tekstiä mielessään toistaessaan lukee pitkän ripin ja rukouksen, myötäelää ja kokee tuskaa ja jos armahtaa itsensä, kokee puhdistautuvansa. Sieltä voi myös tulla ulos raikkaseen ilmaan, kulkea kirjallisen hautausmaan kautta ja kohottaa katseensa taivaalle, nähdä pääskyjen lentävän korkealla, sateen laskeutuvan tai myrskyn pauhaavan. Kokea kauneuden. Kaikesta huolimatta. Armottomasti, julmasti, rakastaen.

Berlinin yksi kertojaminä ymmärtää kanssakulkijaansa vasta kun huomaa olevansa hänen kaltaisensa. Kyseisessä tarinassa kertoja ymmärtää enonsa toimintaa vasta, kun on itse hänen laillaan alkoholisti. Itse Berlin, alkoholisti hänkin, kykeni irrottautumaan omasta alkoholismistaan, katsomaan sitä etäältä ja kirjoittamaan siitä. Näin hän teki monille muille kokemuksilleen. Kertoi ne punomalla ylivertaisen hienosti korkeaa ja matalaa, pinnallista ja syvällistä.  Elämänmakuista kirjallista taituruutta.

Lucia Berlinin Siivojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia, kertoo osittain samoja tarinoita, joita on ollut kahdessa aiemmin lukemassani kokoelmassa. Joissain tapauksissa sama tapahtumankulku kerrotaan tarinan toisen henkilön näkökulmasta. Karheutta ja kauheutta tarinoissa riittää, yksityiskohtaisia kuvauksia ja tragikoomisuutta. Tarinoiden ahdistava kauheus on kerrottu niin hyvin, että lukijan kokema tuska ylittyy tekstin ja kielen kauneuden lukemisen nautinnolla. Tarina ja kieli pitää otteessaan. Se on osoitus erinomaisesta kertomisen taidosta. Lukija jaksaa lukea tukehtumatta kirjoitettujen henkilöiden ahdistukseen. Lisähappea on tiedossa viimeistään jokaisen tarinan lopussa tai joskus myös yksinkertaisesti siinä, että tarina tai kohtaus päättyy, juuri ennen kuin lukija kääntää katseensa muualle.

Myönnettävä on, että nyt kolmatta Berlinin taidonnäytekokoelmaa lukiessa, paikoin on toiston tuntua. Se on helppo antaa anteeksi. Nämä kertomukset ansaitsevat tulla kuulluksi. Ne muistuttavat sekä ihmiselon ankeudesta ja toivottomuudesta, että osoittavat kirjallisen kuvauksen voimaa. Tekstit antavat toivoa niiden puolesta, joilla toivoa ei ole tai jotka eivät aina näe toivoa elämässään.

Berlin on myös siinä mielessä oiva kirjoittaja, että useisiin teksteihin sisältyy metatekstiä. Kertoja antaa vihjeitä siitä, miten tekstiä tulisi lukea tai miten tarina mahdollisesti päättyy. Mutta sepä päättyykin aina tavalla, jota ei voi ennakoida. Suoraakin kirjoittamisen oppia tekstissä on. Yhdessä tarinassa ollaan vankilan kirjoittajapiirissä, opettaja antaa ohjeita, vangit toteuttavat tai kiistävät ohjeet. Kirjoittajana Berlin tuntuu istuvan molemmilla puolilla - kokemusta kirjoittamisesta, sen opettamisesta ja kovista kokemuksista omassa elämässä on. Kun näistä punoo tarinan, syvällinen ja pinnallinen vuorottelevat - nautinto vaihtuu tuskaan ja kipuun, julmuus ja kärsimys nautintoon. Kirjan alku- ja jälkisanoissa kerrotaan tiiviisti kirjailija Berlinin elämäntarinaa, tuotannon syntyä ja autofiktiosta hänen tuotannossaan.