Venho onnistuu rakentamaan kirjan hyvin. Ensimmäisen naisen, Sylvi Kekkosen, sisäinen maailma avautuu hänen omalla äänellään dialogissa lähipiiriin, erityisesti keskusteluissa Marja-Liisa Vartion kuvitteellisen hahmon kanssa. Essi Renvallin pohdinnat veistoksensa mallina olevasta Sylvistä luovat etäisyyttä ja karakterisoivat päähenkilöä osuvasti. Henkilöä valaistaan niin sisältä kuin ulkoa ja monesta suunnasta. Kirjansa jälkisanoissa Venho kertookin kirjan taustalla olevasta perusteellisesta taustatyöstä.
En ole ollut Sylvi Kekkosen ihailija ennenkään, mutta sympatiaani häntä kohtaan ei tämän myötä juurikaan kasvanut. Epäilemättä Kekkonen, Urho Kekkonen, ei monista presidentillisistä ansioistaan huolimatta, ollut millään tavalla suuri ihminen aviopuolisona ja kohteli kanssaihmisään usein vallan ja vain vallan näkövinkkelistä. Samasta vinkkelistä Sylvi-puoliso oli uhrautuvan alistuva ja samalla vallastaan ja asemastaan salaisesti nauttiva henkilö. Hauraudessaan ja heikkoudessaan hän oli vahva vaikuttaja ja uskoi, siis tämän romaanin todistusvoimalla, antavansa uhrinsa suurmies Kekkosen ja Suomen hyväksi. Taitaa kuitenkin olla niin, että joka itsensä alentaa, se itsensä alentaa. Puoliso, jos ei ole puolet, on aina kuitenkin osa jostakin. Vähemmistö-osuus kokonaisuudessa "Urho Kekkonen" on sekin paljon.
Kirjassa Venho onnistuu myös kuvaamaan äitiyttä hienolla tavalla ja samalla myös osoittaa miten vaikeaa on luoda sopiva suhde äitinä olemisen ja siitä irrottautumisen välille. Huomata, että kaikesta huolimatta äitiys on vain yksi osa ihmisenä olemista.
Kirjalla on siis ansionsa ja ymmärrän, miksi sitä voi pitää erinomaisena kirjallisena tuotoksena. Moni voinee pitää siitä myös sisältönsä vuoksi empaattisena. Yksi tapa on myös nähdä se menneen ajan kuvauksena ja kirjan vanhahtava tapa kuvata asioita on valittu aihetta kunnioittaen vanhahtavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti