Mukana Ishiguron unessa

Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti (ap. 1995, suom. 2019) yllätti ja hämmensi. Luin kirjaa, yli 650-sivuista opusta, alusta, odottaen, milloin oivallan mistä on kysymys. Vielä sadannen sivun kohdalla näin ei tuntunut tapahtuvan ja vähän ennen puoltaväliä aloin pelätä, ettei teos varmaan  avaudu ja lopussa toivoin, että se jää avoimeksi mieltä lannoittamaan. Teksti piti otteessaan tiivistyvästi, mutta ei avautunut, sitoi ympärilleen. Ishiguro onnistuu siinä, missä suurin osa meistä epäonnistuu. Hän ei pelkästää vaikutu omasta ”unestaan”, vaan kertoo vakuuttavasti ja vaikuttavasti lukijalle ajallisesti ja paikallisesti epävakaasta maailmasta, liikaa psykologisoimatta ja samalla sitoo pienin viittauksin tarinan euroopan kulttuurihistoriaan, poliittisiinkin tapahtumiin ja lukijan omaan maailmaan.

Hain apuja kirjan ymmärtämiseen muutamasta kritiikistä ja jopa analyyttisimmista tutkimuksistakin. Niissä kerrottiin, että Ishiguro pyrki näyttämään osaamisensa kriitikoille, verrattiin kirjaa Kafkan Linnaan ja pohdittiin kerronnan epäjatkuvuuksia, toistuvia perhe- ja parisuhdemuotoja. Itselleni tuli mieleen, varsinkin kirjan alkupuolella Haruki Murakami, kirjailija johon olen kyllä Ishiguroa ennenkin verrannut, mutta en niinkään tyylillisesti. Ishiguro on tähän kirjaan mennessä esittäytynyt minulle perinteisempänä kertojana aiemmissa teoksissaan. Muistini mukaan alotin Ishiguron lukemisen mestarillisesta Pitkän päivän ilta (ap. 1989, suom. 1990) ja jatkoin siitä taaksepäin erinomaisiin Silmissä siintävät vuoret (ap.1982, suom. 1984) ja Menneen maailman maalari (ap. 1986, suom. 1988). Vuonna 2002 suomennettiin Me orvot (ap. 2000). Luin sen, mutta se jäi jollain tavalla sekavaksi mielessäni. Ole luonanani aina (ap. 2005 suom. 2011), jonka perusteella on tehty myös Mark Romanekin ohjaama samanniminen erinomainen elokuva vuonna 2010, oli jälleen täysosuma. Yösoittoja ilmestyi suomeksi 2011 (ap. 2009) ja nyt käsillä olevaa teosta edelsi 2016 suomennettu varsin oivallinen Haudattu jättiläinen (ap. 2015)

Surullisen pianistin päähenkilö, kuuluisa ja menestynyt pianisti, herra Ryder, saapuu esitelmöimään ja esiintymään saksalaiseen kaupunkiin. Hän tutustuu kaupungin yhteisölliseen tilanteeseen, tapaa kaupungissa asuvan poikansa Brunon ja vaimonsa (?), keskustelee tapahtuman järjestäjän, hotellin johtaja Hoffmanin perheen ongelmista, sekaantuu juopon ja nyt maineensa palauttamiseen pyrkivän kapellimestari Brodskyn kariutuneen parisuhteen selvittelyyn, kuuntelee kaupungin kantajien ongelmia. Hänellä on oman käsityksensä mukaan jatkuvasti kiire valmistautua puheeseensa ja esitykseensä, mutta toistuvasti hän ajautuu sivupoluille. Aikataulut eivät pidä, matkalla tapaamisiin hän eksyy, ei löydä oikeaa ovea tai unohtaa mennä lupaamiinsa kohtaamisiin, lehdistövastaanottoihin, gallerioiden avajaisiin tai tapaamaan ajallaan poikaansa. Tunnelma on painajaismainen, aikataulut, aika itse ja paikat venyvät ja taipuvat. Painajainen ei kuitenkaan tuo minulle mieleen ensisijaisesti Kafkaa, ennemminkin David Lynchin ja jossain määrin myös Andrei Tarkovskin elokuvat.

Paikoitellen kirja on hauska musta komedia, välillä taas yllättävän suorasukaista  mielenmaiseman syväluotausta.

Herkullisesti kirjan tapahtumat ja kuvaukset alkavat muistuttaa omia aiempia uniani ja kirjan tapahtumat tunkeutuvat ja kertautuvat oman mieleni yöpuolella. Valmistautumista johonkin esitykseen, luentoon, puheeseen. Valmistautumista johonkin josta ei koskaan tule valmista, kaikki menee oudolla tavalla mutkalle, vääristyy. Pyrkimystä ja hyvää tahtoa löytyy, mutta kuitenkin ajaudutaan sivupolulle, epäolennaiseen, muiden vietäväksi.

Kirjan tultua päätökseen olen mielissäni lukukokemuksesta, vaikka se oli haastava tai sen tähden. Jos Pitkän päivän illasta ja Ole luonani aina teoksista on helppo sanoa niiden olevaan mestariteoksia, Surullinen pianisti on sitä myös, mutta eri sarjassa. Ishiguro onnistui siis yllättämään ja näitä yllätyksiä toivoo lisää.