Viha ja kauneus

 

Kokoelmassa Viha ja rakkaus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta Mihail Šiškinin on kuin  Roomeo tunnetuissa säkeissä:

Paljon aikaan saa viha, 

rakkaus viel' enemmän. 

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!

Oi kaikkisuus, sa tyhjyydestä luotu! 

Keveys raskas! turhuus arvokas!

Oi kaaos muodoton ja muotokaunis 

Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas,

jääkylmä tuli, sairas terveys! 

Oi valvas uni,vastakohtas ihan!

Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan. (Shakespeare)

Šiškinin rakkauden kohde on Venäjä, vihan kohde on Venäjä, kaunis, kiehtova, intohimon kohde, synnyinmaa. Venäjä maantieteellis-historiallisena, sotaa käyvänä imperialistisena suurvaltana, Venäjä kirjallisuutena, taiteena ja kulttuurina. Venäjä ortodoksisena uskon keskuksena.

Šiškinin käyttää itse paljon kysymysmerkkiä. Paljon hän myös lainaa tekstejä, joissa huutomerkki on yleinen, kuten Raamatun kehotuksissa. Huutomerkki on ehkä Šiškinille tarpeetonkin, koska itse teksti on lähes kokonaan tykkitulta, ohjusiskuja ja raketteja kohti Venäjää, sen ideaa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Viha on vallitseva tunne nykyisiin päättäjiin ja eliittiin, Putiniin, Kremliin. Mutta kansakaan ei pääse helpolla. Venäjän kansa elää Šiškinin tekstissä keskiaikaa, valitsee muutoksen sijaan auktoriteetin. Valitsee kerta toisensa jälkeen uuden tsaarin, kuolleen tai valetsaarin korvaajaksi, vaikenee, selviytyy. Vain venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus edustaa ihanaa Venäjää, mutta sen ääni on vain keveitä huutoja ja kuiskauksia lukevan eliitin korvissa.

Hienoa Šiškinin armottoman kovassa tekstissä on sen syväluotaus uskonnon ja politiikan suhteen kietotumisesta Veneäjän politiikassa. Venäjän ortodoksian tehtävänä on pelastaa maailma länsimaisen rationalismin, liberalismin, ateismin ja roomalaiskatolisen luopuruuden ahdingosta. Aatehistoria kulkee Šiškinin tekstissä jotenkuinkin siten, että kun rationalismi 1500-1600-luvulla ajoi oikeauskoiset ahtaalle, roomalaiskatolinen kirkko ja luterilaisuus pettivät sen. Tilalle asettui, ainakin osittain, myös ateismi, joka antaa ihmisen eksistentiaaliselle tyhjiölle vain nollan jumalkaipuun tilalle. Ortodoksinen kirkko, Venäjän kirkko, tarjoaa ideologisen pohjan Suur-Venäjän imperiumille, Venäjälle maailman keskuksena ja johtajana. Tsaari ja valtio ovat tuon taivaallisen tehtävän maallisia toteuttajia. Ainoat voimat kaaosta, moraalista rappiota ja arvonihilismiä vastaan.

Šiškinin rakastaa epäilemättä luomaansa kulttuurista Venäjää ja Venäjän ideaa yli kaiken. Ja samalla hän vihaa nykyistä maantieteellistä ja poliittista Venäjää yli kaiken. Vain nykyisen Venäjän tuho voi pelastaa sen ja sitä myötä Venäjän kultuurisen idean. Vladimir Putinin Venäjän on hävittävä samalla tavalla kuin Hitler kukistettiin ja vain täydellinen historian uudelleenlukeminen voi tuoda "syntien" anteeksiannon ja pelastuksen. Hallinnon, eliitin ja johdon vaihto ei yksin auta. Venäjän kansan ja jokaisen venäläisen on kannettava itse vastuu omasta ja maansa tekemisistä. Kansalaiset ovat vastuussa maansa politiikasta - tätä eivät Venäjän kansalaiset suureksi osaksi ole vielä omaksuneet oman toimintansa perustaksi. Vakaus, järjestys ja "on tultava toimeen jollain tavalla" on vallitseva mentaliteetti. Uskonnon tarjoama yhteisöllisyys on illuusio, jonka varjolla voi välttää vastuun Venäjän sotilaallisista ja poliittisista toimista.

Vaikuttavasti Šiškinin lukee venäläisiä klassikoita - Puškinia, Dostojevskia, Tolstoita, Turgenjevia, Tšehovia ... Näiden tulkintojen jälkeen ei ole koskaan enää mahdollista lukea näitä klassikoita samalla tavalla kuin ennen. Varsinkin Dostojevskin tekstit avautuivat itselleni varsin uudella tavalla ja tuntuu, etten ole niitä juuri ymmärtänyt aiemmin lukiessani. Tai en ole niitä ymmärtänyt ainakaan suhteessa venäläiseen mielenmaisemaan ja reaalipolitiikkaan. Toki tiesin, että kirjailija Dostojevski oli kova slavofiili ja isänmaansa ystävä. Mutta tämä musta nationalismi peittyi hänen mestarilliseen kirjalliseen taituruuteensa. Eikä tuo mestarillisuus tietenkään mihinkään niistä ole kadonnut. Lukijana vain saa niistä vielä enemmän, jos osaa lukea niiden kontekstia paremmin. 

Tarkkaan Šiškinin on myös lukenut Thomas Mannin tekstejä ja niiden suhdetta muutettavat muuttaen 1930-lukujen Saksaan ja 1990-1920 -luvun Venäjään. Šiškinin pistot eivät rajoitu vain kirjallisuuteen. Musiikin vaikuttajat kuten Šostakovits ja Rahmaninov saavat ansaitsemansa osan Venäjän tarinassa, niin hyvässä kuin pahassa. 

Venäjää vaivaa paatos. Šiškinin asettaa sen lukijan eteen raadollisena. Hänen sanomaansa kuuntelee ja se on hyvä kuulla. Saarna on kuitenkin saarna, maallinenkin.

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen, WSOY, Helsinki 2024, ISBN 978-951-0-50633-2

Vaikea pala

 Mihail Šiškinin Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (WSOY, Helsinki 2023) on haastava ja raastava kirja. Sen luettuaan ymmärtää ja suree Venäjän tilannetta ja Venäjän ja Lännen suhteita entistä enemmän. Šiškinin kuvaus on armoton, synkkä ja monessa mielessä venäläinen. Lyhyesti: Šiškinin mukaan ei ole odotettavassa Venäjän demokratisoitumista näkyvässä olevassa tulevaisuudessa ilman, että tapahtuu ihme. Venäjän kansa ei kaipaa muutosta, koska muutos merkitsisi kaaosta. Kansa kaipaa vakautta ja vahvaa johtajaa, itsevaltias Putinia tai, mikäli Putin epäonnistuu (Ukrainan) sodassa, uutta "Putinia" nykyisen tilalle, häntä joka palauttaa Venäjän suuruuden. Uutta oikeaa tsaaria.

Länteen suuntautuneen sivistyneistön, potentiaalisen opposition ja nuoren sukupolven voima ei riitä muutokseen. Ei ole riittänyt ennen, eikä riitä nyt. Venäjällä on ollut vain kaksi lyhyttä muutoksen mahdollisuutta, heti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen ja uudestaan 1990-luvun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Molemmat kerrat päättyivät eliitin vaihtoon ja voittoon, mutta itse yhteiskunnan rakenne ei muuttunut. Tsaari kaatui, kommunistisen puolueen terroristinen hallinto kaatui, mutta eliitti säilytti tai vaihtoi osin edustajiaan, mutta säilytti rakenteellisen asemansa. Kansa alistuu orjan lailla isäntien alaisuuteen sillä jokaisen on elettävä ja perheiden on selviyttävä vallitsevissa oloissa. Normina on vahvemman valta, kaikkien tietämä valhe sekä korruptoitunut systeemi, jossa "mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy".

Šiškinin kuvaus Venäjästä on vielä synkempi kuin esimerkiksi Mark Galeottin Valta ja voima. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa teoksessa. Galeotti analysoi Kremlin valtakoneiston ja rikkollisjärjestöjen suhdetta ja yhteistoimintaa. Šiškinin menee paljon pidemmälle. Hänen mukaansa Venäjällä ei ole mafiaa, koska Venäjän valtio on mafia, kriminaalien joukko, joka pitää kansan ruodussa. Veriraha valuu Venäjältä länteen, koska sitä ei ole turvallista säilyttää muiden roistojen ulottuvilla ja lännen pankit ja myös valtiot ovat olleet polvillaan ja kuolanneet tuon rahan perään tai sitä ei ainakaan ole tähän mennessä kyetty torjumaan. 

Šiškinin teksti ei ole kovin analyyttinen. Se on humanistinen hätähuuto tilanteessa, jossa tunnelin päässä ei näy valoa tai valo tulee korkeintaan vastaan tulevasta junasta, joka murskaa taas kerran toivon paremmasta. Šiškin valjastaa kirjallisen kykynsä venäläisen patetian voimalla puolustamaan demokratiaa ja vastustamaan nykyistä menoa Venäjällä. Hän häpeää ja pyytää anteeksi. Vain täydellinen nykyisen Venäjän valtakoneiston tuhoaminen on vaihtoehto samaan tapaan, kuin Hitlerin Saksa tuhoaminen aiemmin. Saksa teki ja tekee edelleen pesäeroa omaan synkkään menneisyyteensä. Venäjällä on sama  edessä, mikäli mielii päästä mukaanlännen demokraattiseen kehitykseen.

Lopussa Šiškinin ylistää Eurooppaa ja EU:ta niin, että hirvittää. Ihme ja EU:n edustamat arvot voivat pelastaa Venäjän. Melko surutta Šiškinin yhdistää euroopan (kiistatta hienon) kulttuuriperinnön EUn ja länsimaiden nykyisiin arvoihin.

Ymmärrystä Venäjän tilanteeseen Šiškinin kirjoitukset tuovat. Pelkoa ja epäilystä se ei vähennä. On siis oltava valppaana, jotta hyvä usko parempaan ei estä näkemästä realiteetteja.

Varkaat ja gangsterit vallan kahvassa?

Venäjä. Mark Galeottin Valta ja voima. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa on vaikuttava selvitys Venäjän "laillisten varkaiden" historiasta ja nykyisyydestäkin. Varkaat noudattavat lakia, mutta eivät Venäjän valtion tai Neuvostoliiton, vaan omaansa. Mutta lait muuttuvat, myös varkaiden. Onko varkaiden liittoutumat, järjestäytynyt rikollisuus (venäläinen mafia) Kremlin valvonnassa, vai Kreml näiden roistojen valvonnassa? Vai ovatko ne (vain) kietoutuneet ja sekoittuneet toisiinsa peruuttamattomasti rikollis-valtiolliseksi verkostoksi?

Galeottin tekstiä lukiessa selviää, että kysymys vallasta Venäjällä on voimakysymys. Kuka käyttää laillista (valtio)valtaa ja kuka alistuu tai hyväksyy vallan käytön, se on monisyinen kysymys. Mihin Vladimir Putinin käyttämä valta lopulta nojaa? Miksi on tärkeää erottaa (vai onko) valtiollinen laillinen voimankäyttö laittomasta gangsterien voimankäytöstä ja miten nämä voiman ja vallankäytön muodot eroavat heimo-  ja/tai nationalistisperäisistä valtamuodostumista, tyyppiä tsetseenit, gruusialaiset? Minkälaisia erilaisia järjestysmuotoja varkaiden yhteisöllä on?

Haastavia kysymyksiä, joihin Galeottin kirja antaa paljon aineistoa ja historiallista perspektiiviä. Hienoa olisi lukea vielä enemmän sosiologis-historiallista analyysia aiheesta? Onko sellaista?

Karmivaa luettavaa joka tapauksessa. Suositeltavaa silmänavausta. Myös nykytilanteessa keskustelu Ukrainasta, Natosta ja etupiiriajattelusta asettuu erilaiseen valoon, jos Putin toimijana nähdäänkin myös eräänlaisena "jengijohtajana" ei pelkästään valtiomiehenä ja vallanhaluisena poliitikkona.

Muistin muistolle

..., ja asetin ensimmäistä kertaa elämässäni maiseman muotokuvan edelle. (s. 436)

Miksi oikeastaan haluamme muistaa menneen? Katsoa valokuvia, kirjoittaa historiaa, penkoa sukumme varhaisia vaiheita? Uskoa, että tämä tässä on tallentamisen arvoista, jos ei nyt, niin vuosien kuluttua?

Mari Stepanova on kirjoittanut oivaltavan kirjan Muistin muistolle. Galja-täti on kuollut, jäljelle on jäänyt huoneisto täynnä vanhoja esineitä, pepereita, merkillisiä kapineita, valokuvia.

Mutta valokuvan mekanismi ei pyri olevaisen säilyttämiseen. Sen logiikka muistuttaa enemmän näytteiden keräämistä jälkimaailmalle tai avaruusolennoille: todisteita ihmiskunnasta, kaikkein parhaimman antologiaa ... Mona Lisa, Shakespeare, sikari tai iPhone, Kalašnikov, penisiliini. Tämä kaikki muistuttaa egyptiläisiä hautauksia, jotka ovat kuin tilavat matkalaukut pakattuna täyteen kaikkea välttämätöntä.

Stepanova päättää kirjoittaa sukunsa historian, mutta monet asiat jäävät vaille vastausta. Valokuvissa katse kohtaa tuntemattomattoman. Tai tunnettun, mutta kuvat eivät kerro mitään, katsoja ja kirjoittaja kertoo, luo näiden näytteiden pohjalta tarinaa, kuva jää mykäksi. Katsottuaan kuvia tarpeeksi, voi päätyä ajatukseen, että unohtaminen on olemisen alku. Miksi ihmeessä emme jätä isoisiä ja isomummoja  albumin sivulle laatikon lepoon? Monasti he eivät edes elinaikanaan halunneet muistaa kaikkea tapahtunutta.

Stepanova kirjoittaa suvun historiaa, juutalaisten asettumista Venäjälle,  vainoa ja eristyneisyyttä, aikaa ennen Neuvostoliitoa, sen aikaan ja sen jälkeen. Samalla metakertomus avaa tarinan syntyä, sen edellytyksistä, viittaa oppineesti niin kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, Venäjän poliittiseen historiaan kuin feministiseen teoriaan ja käytäntöön. Kirja on melkoinen keitos ja runsaudensarvi, paikoin hieman puuduttavakin yksityiskohtineen, mutta kaikkinensa säihkyvä ja säteilevä, ajattelua herättävä, koskettava kuvaus aikamme venäläisen älymystön pyrkimyksestä kehittää ymmärrettävä kuva historian pimeästä negatiivista tai saada kuvien pikselit sellaiseen järjestykseen, että suunnistaminen tulevaisuuteen olisi mahdollista.

Menneestä jää, kaikesta tallentamisesta huolimatta ja nykyään entistä enemmän sen vuoksi, pirstaleinen kuva. Jos emme näe kauneutta ihmisen katseessa, jäljelle jää vielä maisema. Tarinan kauneus on katsojan silmässä.

Tšernobylistä nousee aktiivisuutta

Vierailin Tšernobylissä alkuvuodesta 2018. Katsoin neliosaisen Chernobyl-sarjan HBO:lta nyt keväällä 2019 ja 12.7.2019 luin HS:n sivuilta siitä, miten Ukrainan presidentti kertoo siitä miten tästä saastuneesta alueesta aiotaan tehdä turistikohde, joka osoittaa luonnon toipumisen ihmeen. Ei mene kuin 24 000 vuotta ja alue on jälleen asuinkelpoinen. Nyt virallisesti vihitty uusi suojakuori kestää sata vuotta, edellinen kesti 30-vuotta (epäilyjä tosin on, että se vuoti). Ehkäpä 100-vuoden päästä insinööritekniikka on niin kehittynyttä, että voidaan rakentaa 1000-vuotta kestävä kupu, jota varmaan hallinnoi 1000-vuotinen valtakunta. Voi tätä kaikkivoipaisuuden julistusta, eikö mikään riitä!

Svetlana Aleksijevitšin  Tšernobylistä nousee rukous -kirjan lukenut ymmärtää, että Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta (26.4.1986) on kysymys paljosta muustakin kuin siitä, mitä tapahtui tuolloin, muutamia vuosia ennen ja jälkeen katastrofin. Keväällä 1986 asuin Orivedellä ja muistan, kuinka naapuriini muutti perhe Saksasta. He kyselivät, olivatko kottaraiset pudonneet Suomessa puusta radioaktiivisuuden vuoksi. Tällaista ei täällä tapahtunut, mutta saksalaisista lehdistä he olivat asian näin ymmärtäneet. Näin ilmeisesti olisi voinut käydä ja myös koko läntinen Eurooppa oli vaaravyöhykkeessä. Mutta se miltä me täällä vältyimme, kohtasi ja kohtaa edelleen lukuisia ihmisä niin Ukrainassa kuin Valko-Venäjällä.

Oivaltavasti Aleksijevitš pohtii kirjoittaessaan Tšernobylistä, kirjoittaako hän menneisyydestä vai tulevaisuudesta. Vähintäänkin on syytä kirjoittaa preesensissä - Tšernobyl on, sitä ei voi unohtaa, sitä ei voi vain muistella ja kirjata historiankirjoituksen yhdeksi episodiksi. Tšernobyl on kohdattava nyt. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä, ehkä siis futuurikin on tarpeen. Sanotaan, että joka ei tee virheitä, ei yleensä tee muutakaan. Eikö ole myös niin, että kun toimitaan atomivoiman kanssa, myös virheet ovat mahdollisia ja todennäköisiä. Yhdinvoimaonnettomuudet eivät siis ole poissuljettua todellisuutta, ydinaseiden käytön mahdollisuus tuntuu kasvavan ja ydinenergiajätteen säilömisellä on riskinsä.

Tšernobylin suojavyöhyke Ukrainan ja Valko-Venäjän rajalla 5.1.2017

Aleksijevitšin kirjan merkitys on siis ennen kaikkea sisällössä. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu ja edustaa kiinnostavaa kirjallisuuden muotoa, niin sanottua yhteisöromaania. Kirjailija on haastatellut Tšernobylin alueen ihmisiä ja erittyisesti hän tuo esiin Valko-Venäjän alueen kärsimykset ja osallisuuden. Haastateltavat eivät säästä itseään etsiessään selitystä ja ymmärrystä sille mitä tapahtui, miksi niin kävi ja olisivatko he itse voineet jollakin tavalla toimia toisin. Kirjan todistukset ja tarinat ovat järkyttäviä jo itsessään, mutta erityisen kiinnostava teksin osa on kappale jossa Kirjailija haastattelee itse itseään huomiotta jääneestä historiasta ja siitä, miksi Tšernobyl kyseenalaistaa koko maailmankuvamme (s. 38-51). Kirja todellakin haastaa haastattelemaan itseään ja asettaa maailmankuvan koetukselle.
Aleksejevitšin kirja päättyy katastrofi-turismin kritiikkiin. Olin itse tuollainen turisti ja mielestäni ymmärrän kritiikin perustan. Mutta toisaalta käymällä alueella, näkemällä edellä mainitun fiktiivisen (mutta todenoloisen) sarjan ja lukemalla käsillä olevan kirja alan vasta hahmottaa Tšernobylin merkityksen. Sitä on vaikea rinnastaa mihinkään. Kirjan yksi haastateltava, Natalja Arsenjevna Rostova tiivistää ongelman hyvin:  Olemme yhtä aikaa Tšernobylin uhreja ja uhripappeja. (s. 356)

Yksi toinen kirjan kertojista, Victor Latun, sanoo, rupesin valokuvaamaan, koska minulta loppuivat sanat ...

Tšernobylin reaktori 3:n suojakupu  5.1.2017

Enemmän ottamiani kuvia kalli.kuvat.fi -osoitteessa.

Saatanastako apua Moskovalle?

 

On hämmentävää ja ihmeellistä löytää klassikko, joka syystä tai toisesta on jäänyt aiemmin lukematta. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) on loistava kirjallinen helmi - Don Quioten ja Sotamies Sveijkin kaltainen ainoalaatuinen oman maailmansa luova intensiivinen ristiriitojen kokonaisuus. 

Tulkintoja tarinalle ja sen hahmoille sekä tapahtumille on esitetty lukuisia, suuntaan jos toiseenkin. Selvää on, että kyseessä on satiirinen ja anarkistinen neuvostojärjestelmän kritiikki. Tämä "Saatana" ylittää kuitenkin historialliset rajansa ja iskee kyntensä myös nykyihmisen yhteiskunatajärjestelmän pinnallisuuksiin ja syvärakenteisiin.

Bulgakov kirjoitti kirjaa pitkään vuodesta 1928 aina kuolemaansa saakka 1940. Hänen elinaikanaan sitä ei ollut mahdollista julkaista ja vasta vuonna 1972 teksti ilmestyi ensimmäisen kerran kokonaisena teoksena. Monet sen vertaukset ja ihmetaphtumat sopinevat hyvin niin Putinin Venäjään kuin Trumpin Yhdysvaltoihinkin.

Nina Gimishanov kirjoittaa kirjasta hyvän lyhyen kuvauksen sitä kaipaavalle Kiiltomadossa.

Vaikka tunnustaudunkinn minimalismin kannattajaksi niin muotoilun, kuvien kuin kirjhallisuuden alallakin, niin runsauden hallitseminen näin ihmeellisellä tavalla tekee Bulgakovin kirjasta upean - niin luettuna kuin kuunneltunakin.

Ihmisiä neuvostojen maasta

Metsässä kävelee lohikäärme. Karhu tulee vastaan: "Karhu", sanoo lohikäärme, "minä syön kahdeksalta illallista. Tule silloin, minä syön sinut." Kävelee eteenpäin. Paikalle juoksee kettu. "Kettu", sanoo lohikäärme, "minä syön aamiaista seitsemältä aamulla. Tule silloin, niin minä syön sinut." Kävelee eteenpäin. Siihen hyppii jänis. "Seis, jänis." sanoo lohikäärme, "minä syön kahdelta päivällistä. Tule silloin, minä syön sinut." "Minulla on kysymys", sanoo jänis käpälää nostaen." Anna tulla.""Voiko jättää tulematta?""Voi. Minä pyyhin sinut pois listasta." Mutta kukapa pystyy esittämään sellaisen kysymyksen ... Perhana! (Aleksijevitš, s. 551)

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia ( Tammi 2018) on massiivinen kaunokirjallinen dokumenttipohjainen yhteisöromaani. Neuvostoaika onnistui muovaamaan ihmisten käsitystä siitä, mikä on oikein. Neuvostoliitto oli jättimäinen koelaboratorio, jossa aatteen palo, byrokratian puristus, muutos ja sen vastarinta hioivat ja myös rusensivat ihmisiä. Paineessa ei syntynyt kirkkaasti loistavaa punatähtitimanttia, sosialismin toista vaihetta, kommunismia, uljasta neuvostoihmistä. Syntyi tuhkaa, tuskaa, murenevat haaveet, hiipuva loistava menneisyys, historian syvä ja synkkä kaivo. 

Neuvostoliitto, kansojen yhteisyys ja valtioliittojen imperiumi  kaatui 1990-luvulla, tilalle syntyi, ei toivottu vapauden valtakunta, vaan julma, eriarvoistava, oligarkkien johtama kapitalismi. Pettyneitä ihmisiä riitti molemmin ja kaikin puolin. Syyllisyyttä, nostalgiaa, kitkerää puhetta, sitä riittää, ehkä revanssihenkeäkin. Neuvostajan ihmiset elävät vielä pitkään. Osa uskoi parempaan, osa ei. Osa käänsi takkinsa uuden ajan koittaessa, osa ei. Osa pettyi uuteen aikaan ja osa ulvoi ja metsästi sutena uuden ajan aalloilla. Ajatus venäläisistä suurmiehiä kaipaavina orjasieluina nousee esiin - orjuus jatkuu, vain isännät vaihtuvat (jos edes vaihtuvat).

Vaikka murros tapahtui aivan lähellä niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin, 1990-luvulla, vasta kirjaa lukiessa aloin ymmärtää kuinka perusteellisen sekava ja vaikea tilanne 1990-luvulla Venäjällä oli. Pahempaan oli aineksia, vaikka syntynyt Venäjän nykyisyys onkin tuon syöksysynnytyksen rujo lapsi. Kirjan kertomukset kuvaavat tapahtumia pääasiassa sisältäpäin, vaikka ulkoisiin vaikuttimiin joissakin kohtaa viitataan.

Aleksijevitšin kirja on Nobelinsa ansainnut. Kaunokirjallisesti erikoinen, tarinoista koottu panoraama Stalinin ajan Neuvostoliitosta, Gorbatšovin Perestroikan ja Jeltsinin ajan Putinin Venäjälle - kaduille ja myös katujen alle. Yhteisöasuntojen keittiöiden keskusteluista katujen mielenosoituksiin, Moskovan terroritekoihin ja Tšetšenian sotaan, Valko-Venäjälle, Ukrainaan ja ennen kaikkea venäläisen ja neuvostoihmisen sieluun. Vaikka sielua ei ole olemassakaan, venäläisessä kirjallisuudessa siihen on lähes pakko uskoa.

Taistelu Ukrainasta

En ole tietokirjoja tavannut esitellä tai arvioida tässä blogissa. Nyt kuitenkin Richard Sakwan Taistelu Ukrainasta. Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät (Vastapaino, Tampere 2016) teki vaikutuksen, jonka haluan tässä jakaa. Sakwa, Venäjän ja Euroopan politiikan tutkimuksen professori Kentin yliopistosta, nousee kuvainnollisesti Taikavuorelle ja katsoo mikä johti Ukrainan 2014 tapahtumiin. Näkymä ei ole kaunis. Mahdollisuudet tilanteen ratkeamiseen eivät ole hyvät. Takana on paljon rikkonaista historiaa, selvittämättömiä ja käsittelemättömiä asioita. Ja tulevaisuus ei anna paljoa parempia eväitä. Puolan, Valko-Venäjän, Ukrainan, Venäjän ja Baltian maiden jakama alueetta on kutsuttu "tappotantereeksi" (Timothy Snyder), koska vuosina 1933-1945 noin 14 miljoonaa siviiliä surmattiin tuolla alueella natsi-Saksan ja Neuvostoliiton ottaessa yhteen.

En toista tässä Sakwan tekstiä, siihen kannattaa perehtyä itsenäisesti. Kaunokirjallisesti teksti ei ole loistavaa, mutta kylläkin asiallista. Paikoitellen on toisteisuutta ja toisinaan täsmällisempi asioiden sijoittaminen aikaan ja paikkaan olisi palvellut lukijaa paremmin. Hienosti Sakwan kirja kuitenkin avaa ei vain Ukrainan tilannetta, vaan koko Euroopan poliittista kriisiä EU:n, Yhdysvaltojen ja Venäjän kolmiodraamassa.

Kirjan luettuani, vierailtuani Ukrainassa kuluvan vuoden alussa ja seuratessani maailmanpolitiikan tilaa tällä viikolla jolloin D. Trump astuu presidentin virkaansa, mieleeni nousee seuraava. Ukrainan ongelmat kumpuavat monessa mielessä samoista lähteistä kuin koko Euroopan ja koko globaalin maailmanjärjestelmän. Ylikansallinen pääoma ja sotilaallis-teollinen tuotantojärjestelmä voimistuu ja laajentaa sekä taloudellisia markkinoitaan että poliittista vaikutusvaltaansa entisen Neuvostoliiton alueilla ja nykyisen Venäjän rajavaltioissa. Neuvostoliiton hajoamisen synnyttämä traumaa ei ole käsitelty riittävästi ja ehyttä käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ei ole syntynyt. Oliko kyseessä "historian loppu", joka osoitti, että länsimainen demokratia on ainoa oikea vaihtoehto ja historian lopullinen päämäärä, se vapauden valtakunta, jota kohti eri maat ja maanosat vähitellen kulkevat. Vai oliko kyseessä yhteinen kansojen voitto, jossa vapauduttiin post-stalinistisesta diktatuurijärjestelmästä ja samalla purkautui jako kahteen toisilleen vihamieliseen ja kilpailevaan bloggiin. EU:n ja NATON laajentumispolitiikka euroatlanttiseen Eurooppaan ja pyrkimys kontinentaalisen vision mukaiseen Suur-Euroopaan ovat kaksi eri asiaa. Venäjä Neuvostoliiton seuraajavaltiona ei omassa itseymmärryksessään ollut hävinnyt kylmää sotaa, vaan monessa mielessä pyrki näkemään muurin kaatumisen olleen yhteinen voitto. Ja vaikka ei näin olisi jakamattomasti ollutkaan, niin "lännen" kannalta olisi kai ollut viisasta tukea jälkimmäistä näkemystä, ainakin jos pyrkimyksenä on suhteellisen vakaa turvallisuuspolitiikka.

Euroatlanttisen laajentumispyrkimyksen ja Venäjän sisäisen voimistumisen yhteentörmäys yhdistyneenä ukrainalaisten historiallisesti kokemaan vääryyteen synnytti otollisen maaperän nationalismin nousulle Ukrainassa. Ja kun kysymys Ukrainasta asettui tilanteeseen joko-tai, nationalismi yhdistyi russofobiseen pyrkimykseen katkaista suhteet Venäjään, venäjänkielen hylkäämiseen Ukrainan virallisena kielenä ja suuntautuminen länteen koettiin ainoaksi vaihtoehdoksi.
Ajatus siitä, että Ukraina voisi olla sillanrakentaja lännen ja idän välillä ei mahtunut tähän asetelmaan.

Ilmeistä kuitenkin on, että läntinen media ei oikein jaksa tai halua paneutua Ukrainan tilanteeseen. Krimin liittämistä Venäjään ja kysymystä itäisen Ukrainan tilanteesta ei kyetä analysoimaan, vaan kaadetaan kaikki kerralla demonisoidun Putinin ja Venäjän oletetun laajentumispolitiikan piikkiin. Sakwan kirja antaa eritellyn kuvan tilanteesta ja analysoi asioita politiikan lisäksi myös kansainvälisen oikeuden näkökulmasta.

Erikoinen asetelma syntynee joka tapauksessa nyt, kun aavistellaan Trumpin ja Putinin mahdollisesti löytävän yhteisiä tavoitteita aluksi ehkä Syyrian tilanteen ratkaisemiseksi. Johtaako tämä uudenlaiseen etupiiripolitiikaan, pragmaattiseen maailmanjakoon? Jos siis olisi kuvitteellinen tilanne, jossa Yhdysvallat ja Venäjä ovat joko "vihollisia" tai "ystäviä" keskenään Trumpin ja Putinin johdolla - kumpi vaihtoehto on pelottavampi?

Corto Maltese Siperiassa

Monen mutkan jälkeen sain kuin sainkin Rosebud-kirjakaupasta tilaamani uuden Corto Maltese -seikkailun silmieni alle. Nyt onnensoturi seikkailee Siperiassa - ja onnea tarvitaan Punaisten lyhtyjen, panssarijunien ja monia kansallisuuksia edustavien sotilaiden, kasakoiden, roistojen, herttuattarien, petturien ja kullan kiilto silmissä ryntäilevien hahmojen iskuilta välttymiseen.

Corton seikkailu on tässä väkivaltaisimmillaan, sovinismiakin kohtauksissa on, mutta Corto purjehtii ja luovii luotien, räjähdysten, konnien ja kaunottarien räjähdysherkällä kentällä sujuvasti. Prattin kynä on tarkka ja kuvat ovat selkeitä ja sujuvia, kerronnassa käytetään myös inter- ja transtekstuaalisia keinoja, joten seikkailu vie mukanaan Venäjän Aasian puoleiseen osaan, syvälle historiaan ja kysymyksiin luottamuksesta, kannanotosta ja osallistumisesta.

Sinun kirjeesi

Mihail Šiškinin Sinun kirjeesi on kuin kirjailijan kirje lukijalle, minulle. Uskomattoman hienosti Šiškinin kertoo yhden tarinan sisällä monta tarinaa kahden päähenkilönsä, lääkäriksi opiskelevan Aleksandran ja neuvostoarmeijassa palevelan Vladimirin, kirjeiden kautta.

Pääteemana on sielun ja ruumiin eroavuus ja niiden mahdollisuus kohdata toisensa. Demokritoksen ajatus siitä, että ruumis koostuu osista, mutta sielu on jakamaton, johtaa Vladimirin päätelmään: ruumiit voivat koskettaa toisiaan, mutta sielujen välillä on aina välimatka, tyhjää. (s. 80) Kirjan todellisuus kuitenkin osoittaa miten päähenkilöt eivät aivan rakkautensa alkua lukuunottamatta kohtaa ruumiiltaan, mutta sielultaan he ovat tiiviissä yhteydessä ja kohtaavat kuolemassa toisensa: ihmisistä tulee sitä, mitä he ovat aina olleet: lämpöä ja valoa. 

Šiškinin tapa käsitellä maailmaa on kiehtova. Kaikki liittyy yhteen, asiat ovat niin kuin ne ovat. Toisin kuin loogisen empirismin toteavuudessa, kyseessä on kuitenkin jonkinlainen ikuinen, aina ja kaikkialla, menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa oleva läsnäoleva ikuisuus. Tosiasiat ovat sellaisia kuin ne kerrotaan ja kirjoihin kirjataan. Tulevaisuus muuttaa tämän päivän merkityksellisyyden menneisyyden höperrykseksi.

Ja jos haluaa lukea maailman hienoimman ja kauneimman kuvauksen lumisateesta, sen löytää tästä kirjasta: lumisade muuttaa kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen jokainen maailmassa eleli itsekseen, mutta nyt joka ikinen penkki ja tolppa, postilaatikosta nyt  puhumattakaan, ymmärtää olemassaolon täyteyden ja ykseyden, jossa ei ole saumoja.

Harmi, ettei lumisade yllä koko maailmaan - tuota ykseyttä nyt tarvitsemme. Täällä pohjolan perukoilla satumme samaan sateeseen, niin muiden pohjoismaiden kuin Venäjänkin kanssa. 

Jossakin suhteessa Venäjä ainakin on lyömätön. Kirjallisuudessa se onnistuu tuottamaan aina uusia hienoja kirjoittajia. Kirjoittajia jotka kurottavat yli kansallisten rajojen, luovat romaanin taidetta. Kuvaavaa kyllä Mihail Šiškin, leimallisesti venäläisestä maaperästä ponnistavana, asuu Sveitsissä, terveydellisistä syistä, kuten on kerrottu.

Neidonhius

Ajankohtainen, hienosti kirjoitettu, monitasoinen,
älykäs, kompleksinen, kiihkeä ja rauhallinen.

Mihail Šiškinin Neidonhius on hienoa kirjallisuutta. Kirjaa ei ole aivan helppo ymmärtää. Tarina etenee monessa tasossa ja tarinoiden välistä suhdetta on vaativaa hahmottaa. Mutta kaikkia tarinoita kerrotaan nautittavasti.

Kirjan ydin kiteytyy ikuisen paluun ajatukseen. Menneisyys ja tulevaisuus on läsnä nykyisyydessä. Pakolaisiksi pyrkivien tulkin pään kautta kulkee tekstiä ja sitä kautta teksti päätyy dokumentteihin. Ihmisten olemassa-olo ja heidän asemansa määrittyy tekstin kautta, aivan kuten kirjan henkilöiden olemassaolo on teksti-sidonnaista. Kirjan henkilöt esiintyvät molella näyttämöllä, foorumilla ja eri Euroopan kaupungissa.

Moskova, Pariisi, Rooma sekä Sveitsi-niminen paratiisi on venäjänkielisten pakolaisten mielenmaisemaa: rankat ja raat ihmiskohtalot kietotuvat yhteen kauniiden muistojen, haaveiden ja odotusten kanssa. Elämän jumala, Neidonhius (saniainen) värähtelee hiukkasen tuulessa, se on ollut ennen ikuista kaupunkia Roomaa ja on oleva sen jälkeenkin. Missä sitä ei näy, siellä on sen itiöt. Neidonhius kuuee maailman huudot ja kuiskaukset. Niin, niin, näin se maailma on. Mykkänä se tulkkaa menneisyyttä tulevaisuuteen ja hiljaisella olemisellaan kuiskaa ikuisuuden viestiä.

Šiškin on upottanut tekstiinsä runsaasti lainauksia ja viitteitä. Esimerkiksi Elämästä tulee yhä parempaa - viittaus on  Stalinin vuoden 1935 lausumaan: Elämästä on tullut parempaa, elämästä on tullut iloisempaa. Tekstin tyylin voi paikoitelen kokea ironiaksikin, mutta ennen kaikkea se on runnollinen kuvaus ajasta ja ajastamme. Kirjan tapa yhdistää tarinat tekee siitä omanlaisensa ja meidän ajallemme ominaisen mestariteoksen. Kirja ei ole vain hyvä ja hienosti etenevä tarina, vaan monisyinen kudelma, joka jättää lukijalle paljon purtavaa. siirtymät tarinasta toiseen eivät ole vain kerrontateknisiä "koukutuksia" vaan teos on yksi orgaaninen kokonaisuus. Kuin tiheä metsän juurakko.

Vappu Orlovin käännös on hieno, upea ja kaunis. Oikeastaan vain yhdessä kohtaa kielikorvaani särähti. Ollaan Venäjällä 1919. Kirjan kertoja kirjoittaa päiväkirjassaan sanoneensa: Pavel herää! Ei me olla missään kirjassa! Me ollaan tässä ja nyt!  Tuntematta alkuperäistekstiä tuntuisi kuitenkin luontevammalta, että kyseinen henkilö oslis käyttänyt muotoa Emme me ole (missään) kirjassa! Olemme tässä ja nyt!  Mutta ehkä kääntäjällä ja kenties  Šiškinillä on syynsä?

Kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea rauhassa ainakin kerran, jos ei useammin.

Šiškiniltä on käännetty myös Sinun kirjeesi (2012). Täytyy etsiä se käsiin.