Alussa oli... ?

 

Alussa oli kiinnostus, lopussa ärsytys. Olisihan ollut mullistavaa, jos vuoden 2023 ensimmäisenä päivänä loppuunsa tullut kirja olisi avannut kokonaan uuden näkemyksen ihmiskunnan historiaan, nykyisyyteen ja avannut vieläpä auvoisan näkemyksen tulevaisuuteen. David Graeberin ja David Wengrowin pyrkimys kirjoittaa ihmiskunnan historia uusiksi on kunnioitettava, kiinnostova ja hankkeena sinänsä kannatettava. Mutta, mutta. Aika monta Muttaa tulee mieleen etsimättä ja etsimällä varmaan vielä enemmän.

Alussa oli ... Ihmiskunnan uusi historia -teoksen tekijät  popularisoivat kymmenen vuoden tutkimus- ja kirjoitustyön tulokset tavalla, joka on toisaalta syy, jonka vuoksi ei-antropologiaan erityisesti perehtynyt lukija yleensäkään jaksaa kuunnella tai lukea laajan teoksen, mutta samalla se on ärsytyksen aihe. Kirjan retoriikka on varsin vastenmielinen ja lukijalle on melko selvää minkälainen poliittinen agenda sen taustalla on, vaikka Wengrow haastettelussa (Yle Areena 15.9.2022) väittää perustavansa väitteensä empiiriseen arkeologiseen aineistoon. He siis lukevat aikaisempaa aineistoa ja uusinta tai uudempaa arkeologista aineistoa uudesta näkökulmasta. Mutta välineinä ei ole vain arkeologia, vaan myös antropologinen tutkimus, politiikan teoria, sosiologia, valtio-oppi ja kielitieteellisiä päätelmiäkin viljellään. Aatehistoriakin laitetaan käsittääkseni uusiksi tai versioidaan omiin tarpeisiin sopivaksi.

On hyvä, että pyrkimyksenä on ylittää ja syntetisoida eri tieteenalojen tuloksia, mutta samalla se johtaa melkoiseen käsitteelliseen, terminologiseen ja retoriseen soppaan, josta ei selvitä, onko kyseessä tieteellinen tutkimus, uusi (myyvä) tarina, hypoteettinen tiedepoliittinen ohjelma vai nykypolitiikan kritiikki, jota perustellaan sopivasti valitulla aineistolla. Ehkä kaikkea tätä. 

Graeber ja Wengrow haastavat perinteisen, länsimaisen ja  evolutiivisen käsityksen ihmiskunnan historian välttämättömästä kehityksetä pienehköistä metsästäjä-keräilijä ryhmistä maatalouden vallankumouksen kautta nykyisiin kansallisvaltioiden muodostamaan hierarkiseen, epätasa-arvoiseen globaaliin systeemiin. Aineistoa, esimerkkejä ja kertausta kirjassa on tavalliselle ei-arkeologiaan tai ihmiskunnan historiaan syvällisesti perhetyneelle lukijalle pyörryksiin asti. Oman tietomääräni puitteissa on mahdoton arvioida teoksen tietosisällön kattavuuden tai valikoivuuden astetta riittävästi, jotta voisi siitä perustellusti sanoa juuta tai joota. Kirjan heikkous on siinä, että tieteenfilosofinen artikulaatio teoksen paradigmaattisista lähtökohdista ja sen arkeologisen aineiston ja aineiston politologisen lukemistavan välillä on vähintäänkin pinnallinen. Retoriset keinot ovat kuitenkin vahvasti käytössä ja monin paikoin kirjoittavat tuntuvat voimakkain keinoin väheksyvän aiempaa tieteellistä tutkimusta ja vetoavat (populistisesti?) kirjassaan akateemisen tutkimuksen vastaiseen mielialaan ikään kuin itse eivät tuohon yhteisöön kuuluisi. He viittaavat usein tarinallisuuden harhoihin, mutta eivät kuitenkaan reflektoi luotettavan tuntuisesti oman tarinansa tieteenfilosofisia, poliittisia ja retorisia ennakkoehtoja ja seurauksia. Vaarana on, että tämän tarinan voi heittää tarinoiden laatikkoon muiden tarinoiden joukkoon. Historia ja tarina ovat perimmiltään samaa juurta - maailmasta on tuhat tarinaa, tämä on niistä yksi. Tuomas Nevanlinna lukee tarinan varsin oivallisesti, mutta lisää tuota retorista ulottuvuutta omilla äänenpainoillaan entisestään.

Graeber ja Wengrow eivät aina tunnu erottavan ideaalityyppisiä ja empiirisiä tai historiatieteellisiä kuvauksia toisistaan. Näin he voivat aina tarpeen tullen polttaa kulloinkin rakentamansa olkipukin ja tanssia sen liekkien lämmössä ja korostaa oman näkemyksen loistavuutta. Päähyökkäyksen kohteena on strukturalistinen ja evolutiivinen käsitys yhteiskuntien kehityksestä. Sen tilalle he tukevat käsitystä, jossa ihmiset yhteisössään valitsevat minkälaisen yhteisön he haluavat. Graeber ja Wengrow saavat esihistorian kuulostamaan siltä, että kauan sitten, ajassa noin 5000 vuotta sitten, ihmiset istahtivat rinkiin tai mutkikkaiden riittien ja rituaalien avuilla kysyivät, että mitenkäs sitten eletään: viljelläänkö nyt hetki leikkimielellä viljaa, keräillään sitten puoli vuotta marjoja, jyviä, tammenterhoja ja muuta vapaata luonnontuotetta, ollaan välillä hierarkisia ja välillä taas tasa-arvoisia ja sitten taas jotain muuta, vapaasti ja luovasti. Ja kyllä löytyy myös muodikkaasti viittauksia feministiseen historiaan sekä patriarkaattisen historian kritiikkiä.

Pari kolme Muttaa liittyy myös siihen, minkälaisin käsitteellisten välinein aineistoon tartutaan. Tuntuu, että tekijät eivät tee hyödyllistä erottelua sivilisaation ja kultuurin välille ja Horkheimerin ja Adornon valistuksen dialektiikkakin tuntuu olevan heille outo kehitelmä. Historian ja aatehistoriankin solmukohdan he asettavat valistukseen ja Jean-Jaques Rousseaun filosofiaan, vaikka se luontevammin asettuisi renessanssiin ja niin sanotun uuden ajan alkuun, eikä vasta Ranskan valistukseen. Melko keveästi he heittävät vakiintuneita luokituksia romukoppaan ja samalla luovat omia ensimmäisen, toisen ja kolmannen asteen järjestelmiä tilalle itse luomiensa kriteerien perusteella. Tuntuu siis, että he pyrkivät paradigmaattiseen muutokseen eli tieteelliseen vallankumoukseen eivät niinkään kehittämään jotakin olemassaolevaa tutkimuslinjaa edelleen.

Yuval Noah Harari on yksi kirjassa kritisoitu tunnettu historian popularisoija. Hararin kirjan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia luin aiemmin ja muutaman sanan siitä kirjoitinkin. Näyttää siis siltä, että kamppailu ihmiskunnasta ja sen historiasta kiihtyy. Alussa oli ... kirja on hyvää ajatuksellista pöyhintää ja pitää kyllä mielen vireällä seuraavia tarinoita odotellessa.

Apina ei usko taivaaseen

Apinaa ei olisi mahdollista suostutella antamaan pois banaania lupaamalla sille rajattomasti banaaneja kuoleman jälkee apinoiden taivassa. ( Yuval Noah Harari, Sapiens - Ihmisen lyhyt historia, s.37)

Onko ihminen siis tyhmempi kuin apina?

Yuval Noah Hararin Sapiens - Ihmisen lyhyt historia on sujuvasti ja ajatuksia herättävästi kirjoitettu. Alussa Harari asettaa kehityksenpolut nasevasti fysiikan, kemian, biologian ja historian jatkumolle. Ajan myötä ihminen on oppinut ylittämään välittömästi aisteissa annetun, ajattelemaan todellisuuden ja välittömästi läsnäolevan tuollepuolen. Tätä Harare kutsuu kognitiiviseksi käänteeksi. Kun tähän yhdistyys tarinallisuus, tai arkisemmin sanottuna kyky juoruilla, muodostuu ihmiselle ominainen tapa viestiä. Se on enemmän kuin lyhyet viestit, kieli tai vuorovaikutus. Kollektiiviset uskomukset ovat tuoneet ihmisen tähän missä olemme. Meille luonnollinen onkin ...keinotekoisten vaistojen verkosto ja sitä kutsutaan "kulttuuriksi". ( s.187)

Harari onnistuu paremmin kirjan alkupuoliskolla, jossa tarkastellaan ihmisen varhaisvaiheita aina 6 miljoonaa vuotta sitten ihmisen erkaantumisesta omaksi suvukseen 13 000-luvulle ennen ajanlaskumme alkua jolloin Homo sapiens on ainoa jäljelle jäänyt ihmislaji. Maanviljelyksen vallankumouksesta 12 000-luvulta alkaen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa ja rohkeita ajatuskulkuja. Nykyhistorian osalta teksti muuttuu osin epäjohdonmukaiseksi ja sisältää turhia oikaisuja ja virhepäätelmiä. Hararai muun muuassa hukkaa tarkoituksella uskonnon ja ideologian eron, horjuu käsityksessään luonnontieteen  ja ihmistieteiden eroista ja yhtäläisyyksistä .

Pääasiassa Harari kirjoittaa vakuuttavasti. Nykyihmisen historian selittämisessä  ja ihmisen toiminnan ymmärtämisessä hän jää kuitenkin kovin etäälle. Yhden kirjan puitteet eivät luonnollisesti riitä näyttämään yksityiskohtaisesti mitä todella tapahtuu. Historian pitkä linja on hyvä lähtökohta. Se on kuin kaukoputki, jolla tarkkaillaan kaukaa ihmisten liikkeitä. Tarkemman kuvan saamiseksi tarvitaan ja tarvittaisin vielä lisää työkaluja:  vaikkapa taloustieteen, sosiologian ja psykologian analyyttisia välineitä. Lopulta päädyttäisiin taas takaisin filosofiaan - rationaaliseen tarinaan, jonka joillain laidoilla myös selittämätön hyväksytään - Mutta perustelemisella, todisteiden oikeaksi osoittamisella on päätepisteensä (Wittgenstein, Varmuudesta 204, suom. Heikki Nyman).

Hararin kuvaa ja perustelee kirjan alkupuolella ansiokkaasti ihmisen keinotekoisen vaistojen kuvitteellisen perustan merkityksen ihmislajin kehityksen kannalta, mutta sitten kuitenkin tuntuu antavan periksi nykyisin suositulle ajatukselle biologisen ja yhteiskunnallisen samaistamiselle tai laajemmin luonnontieteelliselle reduktionismille (s. 266). Samoin Harari tukeutuu historian käsityksessään vahvasti matemaattisen luonnontieteen ylivoimaisuuden ajatukseen pitäessään esimerkiksi Isaac Newtonin Luonnonfilosofian mateemmattiset perusteet  teosta vuodelta 1687 kiistatta modernin historian tärkeimpänä kirjana (s. 288). Harari korottaa tilastotieteen arvoon arvaamattomaan (s.292) ja asettuu sein-sollen -kiistassa sulkemaan tulevaisuus-kysymykset tieteen ulkopuolelle. Vaikka Harari siis osoittaa oivallisesti tieteen ja vallan kytkökset hän ei näe mahdollisuutta, jossa tiede asettaa itse päämääriä (koska tiede on poliittista), vaan näkee näiden päämärien tulevan aina tieteen ulkopuolelta (politiikasta). Harari tunnustautuukin memetiikan kannattajaksi (ss. 272-275) . Hän  heittää samassa yhteydessä melko ylimalkaisia väitteitä, joiden oikeellisuus on hyvin kyseenalainen. Esimerkiksi Harari väittää marxilaisten ajattelevan usein salaliittoteorian mukaisesti, vaikka toisaalla hän väittää Marxin ja Leninin uskovan yhteiskuntien luonnonlakien omaisen kehitykseen. Myös väite siitä, että diskurssit kulttuurin rakennuspalikoina olisivat meemien kaltaisia, hukkaa tärkeän eron sokean ja yhteiskunnan rakenteisiin sitoutuvan vallan välillä.

Harari huojuu siis kahden kannan välillä: onko ihminen vain historian väline, vai voiko ihminen juuri kognitiivisten kykyjensä avulla asettua historiaa tietoisesti ohjaavaksi toimijaksi? Perustava, haastava ja vaikea kysymys. Eikä edes historia voi meitä tästä vapauttaa. Tapahtuipa tulevaisuudessa niin tai näin, emme voi osoittaa kumpaakaan kantaa oikeaksi historian todistuksen perustella (emmekä myöskään vääräksi).

Loppupuolen tulevaisuuspohdinnat ovat oivallista ruokaa ajattelulle: minkälaisia mahdollisuuksia ja uhkia geenitutkimus, biotekniikka ja vallan erilaiset kombinaatiot tuovat tullessaan. Luontoa ei voi tuhota, se on varma voittaja jos ihminen ja luonto asetatraan vastakkain ja aikaa on riittävästi. Kysymys on siis lähinnä ihmisestä, lajista Homo sapiens - ainakin toistaiseksi. Mahdollisuuksien rajoissa on, että geeniteknologian myötä aiemmat ihmislajit herätetään henkiin ja samalla syntyy myös uusi uljas ihminen, biotekninen superihminen, jos ei kuolematon, niin ainakin ei-kuolevainen, vaikeasti elämästään luopuva.

Mitä siis haluamme haluta? Tätä Harare kysyy kirjan päätteeksi.

Apinakaan ei usko taivaaseen - pitäisikö siis ihmisen? Vai onko niin, että kaikki kurkottaminen tuonpuoleiseen vie meidät kaltevalle pinnalle kohti tuhoa?