Apina ei usko taivaaseen

Apinaa ei olisi mahdollista suostutella antamaan pois banaania lupaamalla sille rajattomasti banaaneja kuoleman jälkee apinoiden taivassa. ( Yuval Noah Harari, Sapiens - Ihmisen lyhyt historia, s.37)

Onko ihminen siis tyhmempi kuin apina?

Yuval Noah Hararin Sapiens - Ihmisen lyhyt historia on sujuvasti ja ajatuksia herättävästi kirjoitettu. Alussa Harari asettaa kehityksenpolut nasevasti fysiikan, kemian, biologian ja historian jatkumolle. Ajan myötä ihminen on oppinut ylittämään välittömästi aisteissa annetun, ajattelemaan todellisuuden ja välittömästi läsnäolevan tuollepuolen. Tätä Harare kutsuu kognitiiviseksi käänteeksi. Kun tähän yhdistyys tarinallisuus, tai arkisemmin sanottuna kyky juoruilla, muodostuu ihmiselle ominainen tapa viestiä. Se on enemmän kuin lyhyet viestit, kieli tai vuorovaikutus. Kollektiiviset uskomukset ovat tuoneet ihmisen tähän missä olemme. Meille luonnollinen onkin ...keinotekoisten vaistojen verkosto ja sitä kutsutaan "kulttuuriksi". ( s.187)

Harari onnistuu paremmin kirjan alkupuoliskolla, jossa tarkastellaan ihmisen varhaisvaiheita aina 6 miljoonaa vuotta sitten ihmisen erkaantumisesta omaksi suvukseen 13 000-luvulle ennen ajanlaskumme alkua jolloin Homo sapiens on ainoa jäljelle jäänyt ihmislaji. Maanviljelyksen vallankumouksesta 12 000-luvulta alkaen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa ja rohkeita ajatuskulkuja. Nykyhistorian osalta teksti muuttuu osin epäjohdonmukaiseksi ja sisältää turhia oikaisuja ja virhepäätelmiä. Hararai muun muuassa hukkaa tarkoituksella uskonnon ja ideologian eron, horjuu käsityksessään luonnontieteen  ja ihmistieteiden eroista ja yhtäläisyyksistä .

Pääasiassa Harari kirjoittaa vakuuttavasti. Nykyihmisen historian selittämisessä  ja ihmisen toiminnan ymmärtämisessä hän jää kuitenkin kovin etäälle. Yhden kirjan puitteet eivät luonnollisesti riitä näyttämään yksityiskohtaisesti mitä todella tapahtuu. Historian pitkä linja on hyvä lähtökohta. Se on kuin kaukoputki, jolla tarkkaillaan kaukaa ihmisten liikkeitä. Tarkemman kuvan saamiseksi tarvitaan ja tarvittaisin vielä lisää työkaluja:  vaikkapa taloustieteen, sosiologian ja psykologian analyyttisia välineitä. Lopulta päädyttäisiin taas takaisin filosofiaan - rationaaliseen tarinaan, jonka joillain laidoilla myös selittämätön hyväksytään - Mutta perustelemisella, todisteiden oikeaksi osoittamisella on päätepisteensä (Wittgenstein, Varmuudesta 204, suom. Heikki Nyman).

Hararin kuvaa ja perustelee kirjan alkupuolella ansiokkaasti ihmisen keinotekoisen vaistojen kuvitteellisen perustan merkityksen ihmislajin kehityksen kannalta, mutta sitten kuitenkin tuntuu antavan periksi nykyisin suositulle ajatukselle biologisen ja yhteiskunnallisen samaistamiselle tai laajemmin luonnontieteelliselle reduktionismille (s. 266). Samoin Harari tukeutuu historian käsityksessään vahvasti matemaattisen luonnontieteen ylivoimaisuuden ajatukseen pitäessään esimerkiksi Isaac Newtonin Luonnonfilosofian mateemmattiset perusteet  teosta vuodelta 1687 kiistatta modernin historian tärkeimpänä kirjana (s. 288). Harari korottaa tilastotieteen arvoon arvaamattomaan (s.292) ja asettuu sein-sollen -kiistassa sulkemaan tulevaisuus-kysymykset tieteen ulkopuolelle. Vaikka Harari siis osoittaa oivallisesti tieteen ja vallan kytkökset hän ei näe mahdollisuutta, jossa tiede asettaa itse päämääriä (koska tiede on poliittista), vaan näkee näiden päämärien tulevan aina tieteen ulkopuolelta (politiikasta). Harari tunnustautuukin memetiikan kannattajaksi (ss. 272-275) . Hän  heittää samassa yhteydessä melko ylimalkaisia väitteitä, joiden oikeellisuus on hyvin kyseenalainen. Esimerkiksi Harari väittää marxilaisten ajattelevan usein salaliittoteorian mukaisesti, vaikka toisaalla hän väittää Marxin ja Leninin uskovan yhteiskuntien luonnonlakien omaisen kehitykseen. Myös väite siitä, että diskurssit kulttuurin rakennuspalikoina olisivat meemien kaltaisia, hukkaa tärkeän eron sokean ja yhteiskunnan rakenteisiin sitoutuvan vallan välillä.

Harari huojuu siis kahden kannan välillä: onko ihminen vain historian väline, vai voiko ihminen juuri kognitiivisten kykyjensä avulla asettua historiaa tietoisesti ohjaavaksi toimijaksi? Perustava, haastava ja vaikea kysymys. Eikä edes historia voi meitä tästä vapauttaa. Tapahtuipa tulevaisuudessa niin tai näin, emme voi osoittaa kumpaakaan kantaa oikeaksi historian todistuksen perustella (emmekä myöskään vääräksi).

Loppupuolen tulevaisuuspohdinnat ovat oivallista ruokaa ajattelulle: minkälaisia mahdollisuuksia ja uhkia geenitutkimus, biotekniikka ja vallan erilaiset kombinaatiot tuovat tullessaan. Luontoa ei voi tuhota, se on varma voittaja jos ihminen ja luonto asetatraan vastakkain ja aikaa on riittävästi. Kysymys on siis lähinnä ihmisestä, lajista Homo sapiens - ainakin toistaiseksi. Mahdollisuuksien rajoissa on, että geeniteknologian myötä aiemmat ihmislajit herätetään henkiin ja samalla syntyy myös uusi uljas ihminen, biotekninen superihminen, jos ei kuolematon, niin ainakin ei-kuolevainen, vaikeasti elämästään luopuva.

Mitä siis haluamme haluta? Tätä Harare kysyy kirjan päätteeksi.

Apinakaan ei usko taivaaseen - pitäisikö siis ihmisen? Vai onko niin, että kaikki kurkottaminen tuonpuoleiseen vie meidät kaltevalle pinnalle kohti tuhoa?