Vapaus

Angela Merkel on minua yksitoista päivää vanhempi, olemme 1954-vuosikertaa. Hän eli 35 ensimmäistä elinvuottaan DDR:ssä ja sen jälkeen muurin kaaduttua nousi Saksan kristillisdemokraattisen unionin CDU:n puheenjohtajaksi ja Saksan liittokansleriksi vuosiksi 2005-2021. Hänen muistelmiensa seuraaminen on siksi kiinnostavaa monessakin mielessä. Kirja on hieno perus- ja kertauskurssi 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alkuvuosikymmenien poliittiseen historiaan. Merkel kuvaa kuvaa tarkkaan oman toimintansa perustoja, syntyneiden ratkaisujen perusteita olipa kyseessä kansainväliset kriisit, maahanmuuttopolitiikka, ympäristökysymykset tai koronan vastainen toiminta. Tuota hän teki tuolloin, ajatteli ja toimi näin siinä ja siinä tilanteessa.

Kirja ei ole kirjallisesti erityisen ansiokas, mutta selkeälukuinen ja huolella kirjoitettu kyllä. Merkelin elämässä tapahtui paljon ja osin kirjassakin on joudutta paikoin turvautumaan luettelomaiseen esitykseen. Kiinnostavaa on varsinkin kirjan alkupuoli, lapsuuden ja nuoruuden kuvaus, maailmankatsomuksen muototuminen ja elämänolojen pakottama kyky (?) kompromisseihin. Angela M. antaa itsestään varsin sympaattisen kuvan eteenpäinpyrkivänä nuorena, joka on kuitenkin tarvittaessa valmis venyttämään sietokykyään, jotta pääsee tavoitteisiinsa. 

Kiinnostavaa on politiikan käänteiden kuvaus Saksojen yhdistymisprosessissa ja vielä silloinkin, kun Merkel on itse keskeisesti vallan kahvassa. Loppua kohden omahyväinen oikeassa oleminen jo alkaa tympiä, vaikka epäilemättä AM uskoi, uskoo ja todennäköisesti tulee aina uskomaan, että hän teki aina parhaansa ja useimmiten oli myös oikeassa, vaikka historia näyttää nyt tuomitsevan monet hänen tekemänsä ratkaisut. Mutta kyseessä on klassinen filosofinen kysymys: onko huominen meritaistelu totta jo tänään? Mielestäni Merkel pyrki vilpittömästi moniin hyviin päämääriin, vaikka nyt näyttää, että "historia" kääntää hänelle selkänsä. Minervan pöllö on aloittanut lentonsa myös Saksan viime vuosikymmenien menneisyyden hämärään. Merkeliä se ei vielä ole tavoittanut, hän jatkaa omavaloisesti edelleen vakuuttuneena siitä, että näin sen oli oltava.

Merkelin työtä on kyllä syytä arvostaa.  Kun nyt tuuleet puhaltavat Saksassakin oikealta ja Merkelin aiemmin tieltään syrjäyttämä Friedrich Merz hioo sapeleitaan vallankäyttöön, on helppo nähdä, että kristillisdemokraattinen laupeusajattelu ei enää ohjaa CDU:n toimia. Merkel kertoo, että AfD:n synty oli suoraa seurausta hänen (väitetystä) vaihtoehdottomuudestaan erityisesti finanssikriisin hoidossa. Aluksi hän puhui siitä, että ei ole muuta vaihtoehtoa, sitten hän pehmensi vähän ja sanoi, ettei ole muuta järkevää vaihtoehtoa. Samaan aikaan niin Valdimir Putin idässä kuin Donald Trump lännessä vetoaa kristillisiin arvoihin. "Länsimaisen perikadon" vastaiset voimat herättävät hämmennystä ja syystä. Merkelin "Vapaus" ei oikein maistu, sen parasta ennen päiväys on jo ohi.

Merkel, Angela ja Baumann Beate, Vapaus. Muistelmat 1954-2021.Suom. Tähti Schmidt, Kari Koski ja Kirsimarja Tielinen. Tammi, Helsinki 2024. ISBN 978-952-04-5691-7

Kirje Esa Saariselle

 Parahinin Esa

Kuuntelin uusimman kirjasi E.Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta.

Kirja on kiinnostava, se herätti ajattelemaan monia filosofian, yhteiskunnan ja oman elämäni yhtymäkohtia ja eroavuuksia omaasi. Se herätti myös paljon muistoja, tunteita ja tuntemuksia. Mitkä tilanteet ja olot vaikuttivat, minkälaisia perusteita ja vaikuttumia sinulla ja itselläni mahtoi olla nuoruudessa ja miksei nykyisinkin. Olen ikäisesi, vain vuotta nuorempi, koulutukseltani myös filosofi ja yhteiskuntatieteilijä, vaikka pääasiassa kuvailen itseäni filosofisesti oppineeksi paremminkin kuin uutta luovaksi filosofiksi. 

Kirjoitat hyvin ja sujuvasti, äänikirjassa luet omaa tekstiäsi miellyttävän rauhallisesti; sitä on ilo kuunnella. Tyylisi on omaperäinen, kielikuvasi usein piristäviä, usein myös rasittavia. Yltiöpositiivinen asenteesi on usein kannustava, joskus taas melkoisen ärsyttävä. Tyylilajisi on itselleni kovin vieras ja outo. Kenen tahansa muun esittämänä, näin uskon, se olisi täysin vastenmielinen. On hienoa, että meillä täällä Suomessa on julkisuuden hahmo ja ihminen Esa Saarinen, jonka ääni kuuluu kaiken poseerauksen läpi. Mutta onneksi heitä on vain tasan yksi ja ainoa. 

Olemme tavanneet muutaman kerran. Kutsuin sinut Oriveden Opistoon luennoimaan joskus 1980-luvulla. Olit silloin nouseva tähti, punk-tohtori. Kirjoittelusi ja haastattelusi olivat minulle arvoitus. Miten modaalilogiikasta väitellyt nuori filosofisankari kirjoittaa eksistentialismista ja poseeraa lehtien sivuilla? Miten nämä kaksi filosofista suuntausta, analyyttinen ja eksistentialistinen, voivat asettua samaan persoonaan? Onko kyseessä huijaus vai aito pyrkimys yhdistää tai kaapata eksistentialistinen perinne sivistyneen akateemisen perinteen huomaan?

Oriveden Opiston luennostasi en muista juuri mitään, valitettavasti. Mutta muistan, että syödesämme opiston ruokalassa, aterioit käyttäen vain haarukkaa, et tapojen mukaan veitsellä ja haarukalla. Rentoa ja radikaalia, ehkä amerikasta opittua, ajattelin. Teit kyllä vaikutuksen miellyttävällä suhtautumisella ja myöhemminkin, kun satunnaisesti näimme joissain filosofien tapaamisissa, tervehdit ystävällisesti ja välittömästi, kuin olisimme parempiakin tuttuja. Ihmettelin, miten saatat muistaa, vai esitätkö vain muistavasi.

Kirjassasi viehätti muutama kohta erityisesti. Päätit soittaa Pipsalle, kun et muutakaan voinut. Viittaat myös asioihin, joita et enää pidä kunniakkaina. Sykähdyttävä kokemus, jonka tunnevoima tavoitti jotain omassa elämismaailmassani. Kiipeäminen Pipsan kanssa tunturille ja Hegel-jakson kirjoitussolmun avautuminen Huipulta huipulle -kirjaan. Kirjoitin oman filosofian sivulaudatur-tutkielmani ja lisensiaattityöni Hegelin filosofiasta. Viimemainitun uljaalla otsikolla "Totuuden historia". Väitöskirjassani tutkin analyyttisen ja historiallisen suhdetta Ernst Cassirerin tuotannossa. 

Olet minua vuotta vanhempi, mutta tunnistan lukiovuosiesi tunnelman Hyvinkään kirjastossa. Itselleni Harjavallan kirjaston filosofian osasto oli samoilta ajoilta tuttu, myös mainitsemasi Sartren Esseitä. Lukemistoon kuului kuitenkin myös mieleenjäävästi Franz Fanon, Regis Debray ja Albert Camus. Suomalaisista teoreetikoista erityisesti Yrjö Ahmavaaran Yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia ja postivismin kritiikki (ap.1969 täydennetty 1970) teki suuren vaikutuksen lukiolaispoikaan ja kirjoitin aikoinaan aineenkin, jossa ennustin, Ahmavaaraa mukaellen, että yhteiskuntasysteemi saattaa joutua takaisinsyötteeseen vaikutuksesta virhetilaan, jossa järjestelmä korjaa itsensä, mahdollisesti verisestikin, saavuttaakseen uuden tasapainon.

Kaunokirjallisuuden vaikutus oli myös suurta: John Steinbeck, William Faulkner, Ernst Hemingway, Henry Miller, Mika Waltari ja muita. Miller varmaan kytki kriittisen asenteen Yhdysvaltoihin ja kapitalismiin, kulutusyhteiskuntaan, ilmastoituun painajaiseen. Siitä tie Herbert Marcusen, Erich Frommin ja myöhemmin Jürgen Habermasin ja koko Frankfurin koulun kriittisen teoriaan oli helppo kulkea.Venäläiset klassikot, erityisesti Dostojevski, johon viittaat useasti tekstissäsi, tulivat tutuiksi pääasiassa vasta yliopistovuosien alukuaikoina 1970-luvun alkupuolella. Musiikin maailmaan tulin mukaan hippi-aallossa 1960-luvun lopulla, ensimmäinen oma LP oli Bob Dylanin Nashville Skyline (1969), levy jota edelleen kuuntelen aika ajoin. Sittemmin, yhteiskunnallisen heräämisen voimistamana, kuulin kyllä kritiikin levyn rakkaus-lyriikan lepsuudesta, mutta en muista sen koskaan häirinneen elämäni kulkua, siis tuon kritiikin. All You Need is Love ei ehkä riitä, mutta rakkaus on toki yksi elinehto ja rikkaus jota ei pidä väheksyä. Sille on luotava tilaa ja siksi kuulen sen mitä pyrit sanomaan.

Tähän asetelmaan liittyykin myös suurin ihmetykseni, Esa. Miten on mahdollista, ettet ajattelussasi ajattele tai ainakaan kerro ajattelevasi tai ajatelleesi, lainkaan rientojesi yhteiskunnallista kontekstia? Missä olit ja mitä ajattelit Biafran, Algerian, Vietnamin tai Tšekkoslovakian tapahtumien aikaan?  Entä myöhemmin, kun muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi, Tšernobil ravisutti maaperää ja tietoisuutta, ilmaston lämpeneminen nousi keskeiseksi huolenaiheeksi? Tai kun oppilaasi Pekka Himanen kirjoitti Jyrki Kataisen hallitukselle "kukoistuksen” käsikirjaa? Saatoitko tosiaan sivuuttaa nämä ajattelematta elämää, rakkautta ja ajattelun ajattelua ilman sen rakenteellisia ja yhteiskunnallisia ehtoja? Vai supistuivatko nuo ehdot vain työpaikkojesi ihmisilmapiirin mukaan: Helsingin metsätalon filosofit, Teknillinen korkeakoulu, Aalto-yliopisto, Nokian ja muiden suuryritysten johtajat, suomen kulttuurinen eliitti ja mediajulkisuuden ladyt ja leijonat? Ja miten samalla asetuit ja asetut arvelematta teollisuuden ja markkinatalouden kritiikittömäksi palvelijaksi, ilman pienintäkään viittausta epätasa-arvon lisääntymiseen, tuloeroihin tai heikossa asemassa olevien ajattelun, voimautumisen ja aseman muuttamista elämää rikastuttavaksi. Puhumattakaan radikaaleimmista rakenteellisista muutoksista ja niiden mahdollisuuksista meillä ja muualla.

On jopa liikuttavaa miten kerrot seikkaperäisesti kuinka Matti Alahuhta ja myöhemmin Jorma Ollila lohduttavat ja ottavat sinut huomaansa, kun julkisuuden kriittinen nuolisade osuu kohdallesi. En usko, että saatat olla aivan noin naiivi. Siksi kaipaan tukevampaa yhteiskuntafilosofista perustelua tekemillesi valinnoille, ajattelun ajattelua, tarkemmin. Vaikka verkostoituminen on hieno asia, en jaksa ymmärtää, miten saatoit päätyä niin monen itselleni (julkisuuskuvan perusteella, suurinta osaa en tunne henkilökohtaisesti) suhteellisen vastenmielisen henkilön läheiseksi ystäväksi ja annoit oman lahjakkuutesi heidän ja heidän yritystensä käyttöön. Ehkä vain siksi, että he ymmärsivät pyytää? Missä määrin hakeudut juuri kulttuuri- ja teollisuuseliitin palvelukseen vapauden ja riippumattomuuden nimissä? Ehkä myös aineellisen hyvän houkuttamana? Raha, varakkuus ja kuuluisuus tuo toki myös omanlaistaan vapautta, sitä en kiistä.

Tunnistan kyllä ajattelutavan itsellänikin. On hyvä edistää kaikkien ihmisten ajattelutaitoja, niin vallassa olijoiden kuin vallan alla kamppaileville, niin köyhien, keskituloisten kuin rikkaidenkin.”Järjen kansanrintama”  voi joissain oloissa ylittää luokka- ja puoluerajat, se voi toimia myös vastalääkkeenä antirationalistisia, mystisiä ja uskonkiihkoisia ajattelusuuntia vastaan. Kulttuurin arvokkaan perinteen säilyttämisen ja taiteen arvokkuuden ymmärtäminen onnistuu niin arvokonservatiivilta kuin radikaalilta vasemmistolaiselta, jos perinteistä poliittista jakoa käyttää. Soveltunee myös liberaalien ja arvokonservatiivien jakolinjojen ylitykseen, ainakin paikka paikoin. Kansainvälinen, ahtaan kansallisen ajattelutavan ylittävä kulttuuri, tiede ja taide on myös este nationalistisen syövän etenemiselle.

Simo Knuuttila, josta kerrot kauniisti ja arvostavasti, oli minullekin nuorena opiskelijana ja myöhemmin myös tuttuna, innoituksen lähteenä. Aristoteleen  runsauden periaatteen kautta hän avasi ajatteluani siihen suuntaan, että kulttuurimme rikastuu aitojen potentiaalien aktualisoitumisen myötä. Mahdollisuuksille kannattaa antaa mahdollisuus. Elämän rikkauteen kuuluu liike pinnallisen ja syvällisen välillä. Elämä on aikaa synkkää ja pimeää syvyyksissä ja sokeuttavan häikäisevää, jos olisi vain pinnalla. M.A.Numminen on tämän omassa persoonassaan ja toiminnassaan tuonut hienosti kaikkien koettavaksi - baarien miehet, rock ja sinfoniat, pedantti ja tarkka kielenkäyttö, ne eivät ole hillittömyyden vaihtoehto, vaan osa elämän kirjoa. Tuomari Nurmio on myös tästä oiva esimerkki.

Kirjasi ja ajattelusi kirjautuu ylärekisteriin, diskantit ja keskialueen äänet korostuvat, matalat bassot puuttuvat lähes tyystin ja riitasointuja et juuri käytä. Live-esityksessä vivahteikas ja hentosointuinen kamarimusiikkisi tavoittaa (valikoituineen) kuulijakuntasi, mutta stydinpään ja minimalistisempaan menoon virittyneessä kuulijassa kuorrutusta ja nuotteja soitetaan aivan liikaa, hiljaisuus ei tahdo mahtua sanojen väliin. Voi olla, että osalle tuokin on räjähdysvoimaista ja kyynelrajalle kuljettavaa, mutta en oikein osaa sitä ilmaista, missä tämä ajattelu ja puhetapa ei kohtaa ratkaisukeskeistä ajattelutapaa. Miten se menikään, Aulikki Oksasen sanoin, pitäkööt leijonat makeiskorinsa, hampaattomat humanistit korulauseensa …

Jossakin yhteydessä arvostamamme G.H. von Wright taisi  puhua taistelevan humanismin tarpeesta, siis edes kriittinen humanismi (joka sekään ei mielestäni kuulu puheessasi) ei riitä. Hän taisi myös arvella, ettei kykene yhdistämään omaa ammatillista filosofiaansa esseissään esittämiinsä humanistisiin kannanottoihin riittävällä siteellä.

Paljon muutakin olisi vielä mielessä, mutta olkoon tämä tällä kertaa.

Mutta vielä. Olen ymmärtänyt Wittgensteinin Tractatuksen mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava lauseen  viittaavan eksaktin ilmaisun rajoihin (matematiikka, logiikka, empiirinen luonnontiede). Tämän tälläpuolen on suurin osa kiinnostavasta, se joka ilmenee, johon Wittgensteinin myöhempi luonnollisen kielen filosofia tähtää, ne kielipelit, elämänmuodot, joihin tieteen ja matematiikan eksaktiuteen pyrkivä kieli ei yllä. Rakkauden tuntemattomaan maahan tieteellä ei ole pääsyä. Elämän nauru ja nyyhkytys, ehdottomuus ja pettymys  kuuluu vain kuiskauksina, varjoina ja ailahduksina runon koskettaessa sisintä.

Kiitos siis kirjasta, tekstiä oli riittävästi, enempää en olisi jaksanutkaan. Terveiset myös Pipsalle ja pojille (en heitä tunne muuten kuin kirjojesi ja lehtijuttujen kautta).

Ernauxin Vuodet

 

Annie Ernauxin, kuluvan 2022 vuoden nobelistin, Vuodet, on epäilemättä kiinnostava ja haastava teos. Sitä on sanottu hänen pääteoksekseen (wikipediatietoa), itse hän luonnehtii kirjoittamisensa tapaa lajityyppejä vältteleväksi sosiologiseksi kirjallisuudeksi, ei varsinaiseksi kaunokirjallisuudeksi, romaaniksi, mutta ei myöskään sosiologiaksi.

Ernaux kirjoittaa itsestään "hän" muodossa ilmeisesti korostaakseen sitä, että pyrkii katsomaan omaa elämäänsä osana laajempaa kokonaisuutta ja painottaakseen "minän" jatkuvuuden ongelmaa. Vieraannummeko aiemmasta minästämme ajan kuluessa vai täydellistyykö tuo sama "minä" alati? Ernaux haluaa olla myös aikakautensa ja sukupolvensa ääni käyttämällä "me" muotoa yleistäessään omia kokemuksiaan. Hän on ranskalainen perspektiivissään ja virkistävällä tavalla suorasukainen esitellessään "heidän" asenteitaan Algeriaan, arabeihin, "muihin" ja oman aikansa kulutusyhteiskunnan läpimurtoon ja riemuvoittoon 1960-luvulta 2000-luvulle. Yllättävän paljon tuttua ja samankaltaista elämänmeno on näyttänyt Ranskan perspeltiivistä katsoen, vaikka painotuseroja on, sekä maantieteellisen eron, että iän vuoksi. Ernaux on syntynyt 1940. Opettajana toimiessaan ja omien lastensa välityksellä hän on kuitenkin seurannut ajan tapahtumia tiiviisti myös nuorempiensa näkökulmasta. 

Minua ärsytti tekstissä on tuo "hän" muodon käyttö, kun kyseessä on selvästi "minä". Tuntuu siltä, että Ernaux haluaa heittäytyä historian ja yhteiskunnan vietäväksi, olevansa vain struktuurin puhuva ja kirjoittava osa, meissä puhutaan, me emme puhu. Myös oman kokemuksen yleistäminen koko sukupolven ääneksi tuntuu paisuttelulta, snobismilta ja jonkinlaiseksi ajan ääneksi asettumiselta. Usein on niin, että se mikä on joskus tuntunut "meidän" ajattelulta onkin osoittautunut suureksi harhaksi ja illuusioksi. "Minä" on vain kuvitellut, uskonut ja halunnut uskoa, että jossain suhteessa samassa toiminnassa olevat ajattelevat ja toimivat myös jossakin muussa suhteessa samalla tavalla kuin "minä". Vaikka olen itsekin Pierre Bourdainini  lukenut, pätee myös hänen teoriaansa kulttuuripääomasta ja luokkien erottautumisesta toistaan pikemminkin maku-kysymysten perusteella, kuin objektiivisen luokka-aseman, tilastotieteellinen tosiasia: joukkoja ja ryhmiä koskevasta tosiasiasta ei voi päätellä yksilöön. Ernauxin sosiologismi maistuu siksi osin ummehtuneelta.

Ernaux tiivistää hienosti, myös omassa elämässään, feminismin dilemman: tuleeko naisten vaatia tasa-arvoa ja yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa vai pikemminkin vaatia erilaisia oikeuksia olla oman sukupuolensa (miehistä monin tavoin poikkeavia) naisia? Enemmän kuin asian ratkaisu, Ernauxia tuntuu nykypäivää lähestyttäessä huolestuttavan asian liudentuminen tai häviäminen nuoremman sukupolven keskustelussa.

Ehkä Ernaux ansaitsi Nobelinsa, mutta "aika" taisi ajaa hänen ohitseen.

M.A. Nummisen tapauksittainen elämä I

 

M.A. Numminen on julkaissut teoksen  Muistelmat I Kaukana väijyy ystäviä (2020). Se on ajallisesti suoraa jatkoa romaanimuotoiselle Helsinkiin teokselle. Nyt edetään vuosi vuodelta ajanjakso 1965-1989. Jatkoa on tulossa.

Näyttää siltä, että Numminen on ottanut todesta Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen lauseen. Nummiselle maailma on kaikkea, mitä se tapauksittain on. Maailma näyttäytyy fragmentaarisena, kieli sen kuvana. Elämän ja kielen leikillinen ja pelimäinen oleminen ei avaudu. Myöhemmän Wittgensteinin filosofia voisi olla tie jota kulkea - ehkä muistelmien II osa tuo sen tullessaan, mutta tuskin. Paradigman vaihdos olisi jo muuttanut näkymän myös aiempaan M.A. Nummiseen.

Hämmentävä opus. Kyseessä on ennemminkin muistelmia kuin muistelmat. Ja missä M.A. Nummisen ystävät väijyvät? Kirjan lähes 500 sivua jättävät tekijänsä aika kauas. Voisin olla yksi noista väijyjistä, mutta aika kauas jään, enkä kirjan luettuani ole varma, haluanko tulla väijytyksestäni pois. M.A. on syvällä punkkerissaan,  toimestaan ja touhustaan huolimatta hän vaikuttaa melko umpimieliseltä veikolta, omien ajatustensa lumoamalta jäärältä, mekaaniselta lelulta, joka etenee, törmäilee seiniin ja muuttaa liikerataansa aina sen verran, että pääsee taas uuteen suuntaan.

M.A. Numminen on epäilemättä monilahjakkuus ja erikoistapaus kaikinpuolin. Hänen kylvönsä vuosien mittaan niin musiikin, runouden, teatterin, radion kuin tapahtumataiteenkin sekä kaikkien näiden yhdistelmien saralla on tuottanut runsasta satoa. Hän on tullut tutuksi suomalaiselle, ruotsalaiselle, saksalaiselle ja osittain myös muillekin yleisölle provokatiivisista ja/tai muutoin piristävistä rajoja ylittävistä hankkeistaan. Ja on tietysti niinkin, että kyseessä on taiteilija M.A. Nummisen (brändi) muistelmia, ei henkilön "avautumiskirja".

M.A. siis vyöryttää toimintansa yksityiskohtaisesti ja kronologisesti lukijan tarkasteltavaksi. Kiinnostavaa luettavaa riittää, hänen ystävänsä ja työtoverinsa ovat pääasiassa julkisuuden estraadilta hyvinkin tuttuja musiikkoja, runoilijoita ja tieteenharjoittajia tai muita kulttuurin ja politiikan vaikuttajia. Yhdistelmä sosiologia, filosofia ja jazz-rock on itsellenikin kovin tuttu, elektroninen avantgarde ja ooppera ei niinkään. Yllättävää on, että M.A. ei ole kirjallisuusihminen, lukuunottamatta runoutta. Viittauksia kaunokirjallisuuteen, romaaneihin, on niukasti jos ollenkaan.

Tarmokkaasti M.A.N. on käyttänyt aikaansa tutustuakseen niihin ihmisiin, jotka ovat kiinnostavia, ihmisiin jotaka ovat jotain. Tosin hän kyllä keskustelee myös kansanihmisten kanssa, niin baareissa kuin omien esiintymistensä yhteydessä tapaamiensakin. Onko niin, että M.A.N. onkin itse väijyvä ystävä, joka kaukaisuudesta tekee itsensä tykö?

Numminen kirjoittaa kyllä selkeästi, mutta kirjassa ei ole juonta, rakennetta tai draaman kaarta. Kaikki vain tapahtuu M.A.N:n toimesta ja onnistuu pääasiassa valtavan hienosti. Uskomatonta, kuinka hän jaksaa tuoda itseään esiin, uskoo itseensä kuin härkä sarviinsa. Selkeyden lisäksi muita kirjallisia arvoja on kovin vähän. On harmi, että aineistoa ei ole kirjoitettu paremmin auki, karsittu epäollennaisuuksia ja asetettu tapahtumia ja niiden merkitystä oman aikansa ja nykyisyyden yhteyksiin. Monet asiat jäävät maininnan varaan, todistajana kaikessa on tekijä itse, luoja, arvioija ja vain niukasti itsekriittinen M.A. Numminen. Käsillä on kyllä hieno ja avoin aineisto, jonka pohjalta riittää selvitettävää kulttuurin monelta saralta, ennen kaikkea Suomen undergroundin historiasta etenkin 1960-1970-luvuilla. Ystävien kannattaa siis tulla esiin väijystä  ja ottaa aineisto haltuun temaattisesti. 

JK. Oikeastaan on myös piristävää, että M.A. Numminen ei tarinallista omaa elämäänsä sankarikertomukseksi.  Hän esittää itse valitsemansa tapaukset, lukijalle ja hänen teostensa tuntijalle jää arvottaminen ja tarinallistamisen taakka.