Kirje Esa Saariselle

 Parahinin Esa

Kuuntelin uusimman kirjasi E.Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta.

Kirja on kiinnostava, se herätti ajattelemaan monia filosofian, yhteiskunnan ja oman elämäni yhtymäkohtia ja eroavuuksia omaasi. Se herätti myös paljon muistoja, tunteita ja tuntemuksia. Mitkä tilanteet ja olot vaikuttivat, minkälaisia perusteita ja vaikuttumia sinulla ja itselläni mahtoi olla nuoruudessa ja miksei nykyisinkin. Olen ikäisesi, vain vuotta nuorempi, koulutukseltani myös filosofi ja yhteiskuntatieteilijä, vaikka pääasiassa kuvailen itseäni filosofisesti oppineeksi paremminkin kuin uutta luovaksi filosofiksi. 

Kirjoitat hyvin ja sujuvasti, äänikirjassa luet omaa tekstiäsi miellyttävän rauhallisesti; sitä on ilo kuunnella. Tyylisi on omaperäinen, kielikuvasi usein piristäviä, usein myös rasittavia. Yltiöpositiivinen asenteesi on usein kannustava, joskus taas melkoisen ärsyttävä. Tyylilajisi on itselleni kovin vieras ja outo. Kenen tahansa muun esittämänä, näin uskon, se olisi täysin vastenmielinen. On hienoa, että meillä täällä Suomessa on julkisuuden hahmo ja ihminen Esa Saarinen, jonka ääni kuuluu kaiken poseerauksen läpi. Mutta onneksi heitä on vain tasan yksi ja ainoa. 

Olemme tavanneet muutaman kerran. Kutsuin sinut Oriveden Opistoon luennoimaan joskus 1980-luvulla. Olit silloin nouseva tähti, punk-tohtori. Kirjoittelusi ja haastattelusi olivat minulle arvoitus. Miten modaalilogiikasta väitellyt nuori filosofisankari kirjoittaa eksistentialismista ja poseeraa lehtien sivuilla? Miten nämä kaksi filosofista suuntausta, analyyttinen ja eksistentialistinen, voivat asettua samaan persoonaan? Onko kyseessä huijaus vai aito pyrkimys yhdistää tai kaapata eksistentialistinen perinne sivistyneen akateemisen perinteen huomaan?

Oriveden Opiston luennostasi en muista juuri mitään, valitettavasti. Mutta muistan, että syödesämme opiston ruokalassa, aterioit käyttäen vain haarukkaa, et tapojen mukaan veitsellä ja haarukalla. Rentoa ja radikaalia, ehkä amerikasta opittua, ajattelin. Teit kyllä vaikutuksen miellyttävällä suhtautumisella ja myöhemminkin, kun satunnaisesti näimme joissain filosofien tapaamisissa, tervehdit ystävällisesti ja välittömästi, kuin olisimme parempiakin tuttuja. Ihmettelin, miten saatat muistaa, vai esitätkö vain muistavasi.

Kirjassasi viehätti muutama kohta erityisesti. Päätit soittaa Pipsalle, kun et muutakaan voinut. Viittaat myös asioihin, joita et enää pidä kunniakkaina. Sykähdyttävä kokemus, jonka tunnevoima tavoitti jotain omassa elämismaailmassani. Kiipeäminen Pipsan kanssa tunturille ja Hegel-jakson kirjoitussolmun avautuminen Huipulta huipulle -kirjaan. Kirjoitin oman filosofian sivulaudatur-tutkielmani ja lisensiaattityöni Hegelin filosofiasta. Viimemainitun uljaalla otsikolla "Totuuden historia". Väitöskirjassani tutkin analyyttisen ja historiallisen suhdetta Ernst Cassirerin tuotannossa. 

Olet minua vuotta vanhempi, mutta tunnistan lukiovuosiesi tunnelman Hyvinkään kirjastossa. Itselleni Harjavallan kirjaston filosofian osasto oli samoilta ajoilta tuttu, myös mainitsemasi Sartren Esseitä. Lukemistoon kuului kuitenkin myös mieleenjäävästi Franz Fanon, Regis Debray ja Albert Camus. Suomalaisista teoreetikoista erityisesti Yrjö Ahmavaaran Yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia ja postivismin kritiikki (ap.1969 täydennetty 1970) teki suuren vaikutuksen lukiolaispoikaan ja kirjoitin aikoinaan aineenkin, jossa ennustin, Ahmavaaraa mukaellen, että yhteiskuntasysteemi saattaa joutua takaisinsyötteeseen vaikutuksesta virhetilaan, jossa järjestelmä korjaa itsensä, mahdollisesti verisestikin, saavuttaakseen uuden tasapainon.

Kaunokirjallisuuden vaikutus oli myös suurta: John Steinbeck, William Faulkner, Ernst Hemingway, Henry Miller, Mika Waltari ja muita. Miller varmaan kytki kriittisen asenteen Yhdysvaltoihin ja kapitalismiin, kulutusyhteiskuntaan, ilmastoituun painajaiseen. Siitä tie Herbert Marcusen, Erich Frommin ja myöhemmin Jürgen Habermasin ja koko Frankfurin koulun kriittisen teoriaan oli helppo kulkea.Venäläiset klassikot, erityisesti Dostojevski, johon viittaat useasti tekstissäsi, tulivat tutuiksi pääasiassa vasta yliopistovuosien alukuaikoina 1970-luvun alkupuolella. Musiikin maailmaan tulin mukaan hippi-aallossa 1960-luvun lopulla, ensimmäinen oma LP oli Bob Dylanin Nashville Skyline (1969), levy jota edelleen kuuntelen aika ajoin. Sittemmin, yhteiskunnallisen heräämisen voimistamana, kuulin kyllä kritiikin levyn rakkaus-lyriikan lepsuudesta, mutta en muista sen koskaan häirinneen elämäni kulkua, siis tuon kritiikin. All You Need is Love ei ehkä riitä, mutta rakkaus on toki yksi elinehto ja rikkaus jota ei pidä väheksyä. Sille on luotava tilaa ja siksi kuulen sen mitä pyrit sanomaan.

Tähän asetelmaan liittyykin myös suurin ihmetykseni, Esa. Miten on mahdollista, ettet ajattelussasi ajattele tai ainakaan kerro ajattelevasi tai ajatelleesi, lainkaan rientojesi yhteiskunnallista kontekstia? Missä olit ja mitä ajattelit Biafran, Algerian, Vietnamin tai Tšekkoslovakian tapahtumien aikaan?  Entä myöhemmin, kun muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi, Tšernobil ravisutti maaperää ja tietoisuutta, ilmaston lämpeneminen nousi keskeiseksi huolenaiheeksi? Tai kun oppilaasi Pekka Himanen kirjoitti Jyrki Kataisen hallitukselle "kukoistuksen” käsikirjaa? Saatoitko tosiaan sivuuttaa nämä ajattelematta elämää, rakkautta ja ajattelun ajattelua ilman sen rakenteellisia ja yhteiskunnallisia ehtoja? Vai supistuivatko nuo ehdot vain työpaikkojesi ihmisilmapiirin mukaan: Helsingin metsätalon filosofit, Teknillinen korkeakoulu, Aalto-yliopisto, Nokian ja muiden suuryritysten johtajat, suomen kulttuurinen eliitti ja mediajulkisuuden ladyt ja leijonat? Ja miten samalla asetuit ja asetut arvelematta teollisuuden ja markkinatalouden kritiikittömäksi palvelijaksi, ilman pienintäkään viittausta epätasa-arvon lisääntymiseen, tuloeroihin tai heikossa asemassa olevien ajattelun, voimautumisen ja aseman muuttamista elämää rikastuttavaksi. Puhumattakaan radikaaleimmista rakenteellisista muutoksista ja niiden mahdollisuuksista meillä ja muualla.

On jopa liikuttavaa miten kerrot seikkaperäisesti kuinka Matti Alahuhta ja myöhemmin Jorma Ollila lohduttavat ja ottavat sinut huomaansa, kun julkisuuden kriittinen nuolisade osuu kohdallesi. En usko, että saatat olla aivan noin naiivi. Siksi kaipaan tukevampaa yhteiskuntafilosofista perustelua tekemillesi valinnoille, ajattelun ajattelua, tarkemmin. Vaikka verkostoituminen on hieno asia, en jaksa ymmärtää, miten saatoit päätyä niin monen itselleni (julkisuuskuvan perusteella, suurinta osaa en tunne henkilökohtaisesti) suhteellisen vastenmielisen henkilön läheiseksi ystäväksi ja annoit oman lahjakkuutesi heidän ja heidän yritystensä käyttöön. Ehkä vain siksi, että he ymmärsivät pyytää? Missä määrin hakeudut juuri kulttuuri- ja teollisuuseliitin palvelukseen vapauden ja riippumattomuuden nimissä? Ehkä myös aineellisen hyvän houkuttamana? Raha, varakkuus ja kuuluisuus tuo toki myös omanlaistaan vapautta, sitä en kiistä.

Tunnistan kyllä ajattelutavan itsellänikin. On hyvä edistää kaikkien ihmisten ajattelutaitoja, niin vallassa olijoiden kuin vallan alla kamppaileville, niin köyhien, keskituloisten kuin rikkaidenkin.”Järjen kansanrintama”  voi joissain oloissa ylittää luokka- ja puoluerajat, se voi toimia myös vastalääkkeenä antirationalistisia, mystisiä ja uskonkiihkoisia ajattelusuuntia vastaan. Kulttuurin arvokkaan perinteen säilyttämisen ja taiteen arvokkuuden ymmärtäminen onnistuu niin arvokonservatiivilta kuin radikaalilta vasemmistolaiselta, jos perinteistä poliittista jakoa käyttää. Soveltunee myös liberaalien ja arvokonservatiivien jakolinjojen ylitykseen, ainakin paikka paikoin. Kansainvälinen, ahtaan kansallisen ajattelutavan ylittävä kulttuuri, tiede ja taide on myös este nationalistisen syövän etenemiselle.

Simo Knuuttila, josta kerrot kauniisti ja arvostavasti, oli minullekin nuorena opiskelijana ja myöhemmin myös tuttuna, innoituksen lähteenä. Aristoteleen  runsauden periaatteen kautta hän avasi ajatteluani siihen suuntaan, että kulttuurimme rikastuu aitojen potentiaalien aktualisoitumisen myötä. Mahdollisuuksille kannattaa antaa mahdollisuus. Elämän rikkauteen kuuluu liike pinnallisen ja syvällisen välillä. Elämä on aikaa synkkää ja pimeää syvyyksissä ja sokeuttavan häikäisevää, jos olisi vain pinnalla. M.A.Numminen on tämän omassa persoonassaan ja toiminnassaan tuonut hienosti kaikkien koettavaksi - baarien miehet, rock ja sinfoniat, pedantti ja tarkka kielenkäyttö, ne eivät ole hillittömyyden vaihtoehto, vaan osa elämän kirjoa. Tuomari Nurmio on myös tästä oiva esimerkki.

Kirjasi ja ajattelusi kirjautuu ylärekisteriin, diskantit ja keskialueen äänet korostuvat, matalat bassot puuttuvat lähes tyystin ja riitasointuja et juuri käytä. Live-esityksessä vivahteikas ja hentosointuinen kamarimusiikkisi tavoittaa (valikoituineen) kuulijakuntasi, mutta stydinpään ja minimalistisempaan menoon virittyneessä kuulijassa kuorrutusta ja nuotteja soitetaan aivan liikaa, hiljaisuus ei tahdo mahtua sanojen väliin. Voi olla, että osalle tuokin on räjähdysvoimaista ja kyynelrajalle kuljettavaa, mutta en oikein osaa sitä ilmaista, missä tämä ajattelu ja puhetapa ei kohtaa ratkaisukeskeistä ajattelutapaa. Miten se menikään, Aulikki Oksasen sanoin, pitäkööt leijonat makeiskorinsa, hampaattomat humanistit korulauseensa …

Jossakin yhteydessä arvostamamme G.H. von Wright taisi  puhua taistelevan humanismin tarpeesta, siis edes kriittinen humanismi (joka sekään ei mielestäni kuulu puheessasi) ei riitä. Hän taisi myös arvella, ettei kykene yhdistämään omaa ammatillista filosofiaansa esseissään esittämiinsä humanistisiin kannanottoihin riittävällä siteellä.

Paljon muutakin olisi vielä mielessä, mutta olkoon tämä tällä kertaa.

Mutta vielä. Olen ymmärtänyt Wittgensteinin Tractatuksen mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava lauseen  viittaavan eksaktin ilmaisun rajoihin (matematiikka, logiikka, empiirinen luonnontiede). Tämän tälläpuolen on suurin osa kiinnostavasta, se joka ilmenee, johon Wittgensteinin myöhempi luonnollisen kielen filosofia tähtää, ne kielipelit, elämänmuodot, joihin tieteen ja matematiikan eksaktiuteen pyrkivä kieli ei yllä. Rakkauden tuntemattomaan maahan tieteellä ei ole pääsyä. Elämän nauru ja nyyhkytys, ehdottomuus ja pettymys  kuuluu vain kuiskauksina, varjoina ja ailahduksina runon koskettaessa sisintä.

Kiitos siis kirjasta, tekstiä oli riittävästi, enempää en olisi jaksanutkaan. Terveiset myös Pipsalle ja pojille (en heitä tunne muuten kuin kirjojesi ja lehtijuttujen kautta).