Kirjan keskushenkilö Whitey siis selviytyy elämästään siirtymällä rajan tuolle puolen äkkiä ja yllättäen. Mutta miten selviää leski, Jessalyn, jota aviomies on kohdellut kuin prinsessaa, lasta tai invalidia, näkökulmasta riippuen? Auttaen, ansaiten, tukien, hoitaen kaikkia asioita ja jättäen lasten ja kodinhoidon vaimolleen. Entä lapset? Kunnianhimoinen perheen bisnestä jatkava vanhin poika Thom tai nuorimmainen, itseään etsivä taiteilija ja musta lammas Virgil? Entä tyttäret? Avioeroa haikaileva perheenemäntä, vanhin sisar Beverly, tutkijanurasta luopuva biologi Sophia tai koulun tiukkapipoinen rehtori Lorene?
Yhdysvaltain yhteiskunnan rakenteet, omaisuus, perhe, mieli- ja väkivaltainen poliisi, oikeusjärjestelmä, luokka- ja rotuerot, sukupuolten roolit ja niihin liittyvät odotukset, terapia ja omankädenoikeutus, eläintensuojelu ja luontokato, kaiken tämän kaiken Joyce Carol Oates onnistuu nivomaan perheen tarinaan luontevasti. Juonen käänteitä on vaikea aluksi ennustaa, mutta loppua kohti huomaa, miten JCO pyrkii välttämään monet aavistettavissa olevat käänteet.
On siis kyseessä tragedia, jossa amerikkalaisen elämänmuodon kipukohdat viilletään esiin kuin kiitospäivän kalkkuna. Varakkaan perheen patriootin hallitsema dynastia hajoaa rytisten, kun johtaja on poissa. Perheen jäsenet joutuvat identiteettikriisiin, jonka ratkaiseminen on viedä hengen tai ainakin mielenterveyden. Ahtaat ja joustamattomat roolit ovat vanteen tavoin pakottaneet päätä ja kun vanne otetaan pois, se ei helpota tai vapauta. Pää tuntuu hajoavan, elämän suunta on hukassa.
Tarina on siis omalla tavallaan amerikkalaisen familismin kritiikkiä, mutta myös sitä vahvistava. Paikoin myös ei oikein tiedä onko kirjan jotkut jaksot ironisoivaa kioskikirjallisuuden jäljittelyä vai melodramaattista romantiikan ajan modernisointia. Oatesin freskossa auringonlaskut ja uudet nousut rauhoittavat lopun tilanteen, ihmisten uudet valinnat osoittautuvat (pääasiassa) vanhaa paremmiksi, terapia auttaa selviytymään, ammatillisen uran suunnanvaihdot ja oman heikkouden sekä ominaislaadun tunnistaminen ja tunnustaminen vievät ihmisten elämää eteenpäin. Onko siis kyseessä onnellinen loppu vai kliseinen illuusio kaiken kauneudesta?
Kirjan nimi on yksi hienoimmista. Se perustuu Walt Whitmanin runooon (suom. Arvo Turtiainen, 1965):
Kirkas keskiyö
Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi
sanattomuuteen,
pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,
sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä
miettimään aiheita, joita eniten rakastat,
yötä,unta, kuolemaa ja tähtiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti