Puhdas viiruinen elämä

 Hieno kirja. Alku aina hankala. En heti päässyt kiinni Jalosen tekstiin. Oli vaikeuksia ymmärtää lauseita, piti lukea kahteen kertaan. Vaihdoin luettuun äänikirjaan ja huomasin, että puhuttuna toimii paremmin. Näin ihmiset puhuvat, tai ovat ehkä puhuneet reilut sata vuotta sitten. Tällaisen kierroksen jälkeen kirjoitettukin teksti alkoi sujua.

Puhdas viiruinen elämä rakentuu fragmenteista, eri kertojat näkevät vuoden 1918 tapahtumia ja myöhempää elämänmenoa oman elämänsä vaiheiden kautta Hämeenlinnan Rinkelimäeltä. Luokkasota repii yhteisöä kahtaalle, vauriot ovat monenlaisia ja niiden kanssa eläminen korventaa pitkään, niin kirjassa, kuin nyt kirjaa lukiessakin. Jalosen käyttämä kieli etäännyttää tarinaa menneisyyteen, historiaan, joka on ollut. Mutta mennettä se ei ole, vaan elää kulttuurisessa muistissa ja toisintaa itseään eri muodoissa.

Kirja on oivallisen niin kielensä kuin tarinan tasolla. Vaikea on tänään käsittää sitä syvää juopaa, josta Suomi aikoinaan nousi ja lopulta rakentui nykyiselleen. Tärkeä kirja myös siksi, että saattaisimme oppia jotain ja osaisimme toimia viisaasti siten, että sama ei muutettavat muuttaen pääse toteutumaan.

Jalonen, Olli, Puhdas viiruinen elämä. Otava, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-53170-8

Jalosen Stalker

Kuulun vuoden 1954 kohorttiin ja siksikin Olli Jalosen Stalker vuodet on kiinnostavaa luettavaa. Päähenkilön elämänvaiheilla on muutoinkin yhtymäkohtia omaan elämään. Varsinkin kirjan alun tapahtumat, kun x aloittaa opintonsa Tampereen yliopistossa, ovat täynnä tuttuja henkilöitä ja paikkoja. Kiillon kiinteistössä kävin Seppo Randellin sosiologian approbatur-kurssilla, alakuppilassa istuin ja kerrosta ylempänä, yläkuppilassa, tuli jokusiakin kertoja einehdittyä. Kuvaus lähtee siis vakuuttavan tuntuisesti liikkeelle. Mutta päähenkilön naiivi suhtautuminen maailmanmenoon ja ihmisiin ei vakuuta. Ei ole helppoa uskoa, että tiedotusoppia tuona aikana opiskellut voisi kulkea osin kuin unessa urkkimisprojektiin ja toimia siinä lähes viattomin mielin viiden vuoden ajan. Varsinkin, kun oikein mainitaan Antti Eskolan sosiologia tutkimusmenetelmät kirjat ja Hemanuksen&Nordestrengin opetukset. Indoktrinaatio, hegemonia, ideologia ja manipulaatio olivat kyllä varmaan tuttuja tuon ajan opiskelijalle. Vai eivätkö sittenkään? 

Kirjan päähenkilö on liudentuja, kameleontti ja yksinäinen kulkija. Hänellä on ambitio tulla tutkijaksi, mutta kyvykkyyttä itsenäiseen ja aloitteelliseen ajatteluun ja toimintaan ei ole. Onhan kirjassa kuvattu psykologisesti toki mahdollista, ainakin näin fiktiivisessä kuvauksessa.

Kimmo Rentola osoittaa tämänpäiväisessä (25.10.2022) HS:n kolumnissaan, Jalosen kirjan olevan yhteiskunnalliselta tarinaltaan epätosi, mutta fiktiivisesti silti vaikuttava. Se ei Rentolan mukaan kuvaa Kekkosen ajan Suomea uskottavasti, mutta onnistuu kyllä kuvaamaan ajan eräitä ahdistavia piirteitä.

Olli Jalonen on onnistunut oivallisesti sitomaan ja näkemään monia yhtäläisyyksiä totalitarismin, väkivallan ja historian eri puolien välillä aina Suomen 1918 tapahtumien ja sen jälkiseurausten, Indonesian veristen vuosien ja nykypäivän maailman yksinvaltaisten toimien välillä. Hienosti on myös piirretty seurannan (urkinnan) ja sen raportoinnin siirtymä konekirjoituksesta ja kalkkeeripaperin ajasta nykyiseen digitaaliseen ja kaikkialle ulottuvaan seurantaan ja valvontaan. 

Kielellisesti Jalonen on kovin niukkailmeinen, vaikka se tässä tukeekin päähenkilön luonteenkuvaa jälleen kerran hyvin. Toisaalta päähenkilö tulee aika luontevasti juttuun hyvin erilaisten ihmisten kanssa, mutta kuvaus pysyy asteikollaan melko kapea-alaisesti. Nais- ja parisuhteisiinkin mies sujahtaa luontevasti, vaikka luistaa niistä myös pois. Päähenkilön pitkähkö suhde selkeästi itseään fiksumman KU:n toimittaja Hannen kanssa ei sekään vakuuta psykologisella tarkuudellaan - poliittisen juonen kannalta se on oiva ratkaisu, mutta muutoin ei niinkään.

Kirjassa miellytti myös se, että vältettiin kovin dramaattiset ratkaisut. Elämä jatkuu, petturit ja urkkijatkin elävät keskuudessamme nyt ja edelleen. On vain oltava huolellinen, ettei tartu syöttiin, vaikka nykyisin siihen lähes yllytetään. Tarkkaile, ilmoita, rankaise. Tule rangaistuksi.

Merenpeitto

Olli Jalonen jatkaa Anguksen tarinaa Merenpeitto -romaanillaan. Ensimmäisestä osasta pidin, mutta toinen osa oli pieni pettymys.

Taivaanpallo kirjassa kertoja Angus vartuu 12-vuotiaaksi ja matkustaa Sain Helenan saarelta Lontooseen Edmond Halleyn, englantilaisen tähtitieteilijän, geofyysikon, matemaatikon, meteorologin ja fyysikon, apulaiseksi. Nyt Angus on 16-vuotias nuorimies ja varttumassa aikuiseksi, yhä vain samaisen Halleyn perheen palkattomana apupoikana.

Kirjan kiinnostavuus on aikakauden kuvaus päätapahtumien sivusta, alhaalta käsin, lukijan kannalta ymmärrettävällä tavalla. Päähenkilö lukee, selittää ja tulkitsee maailmaa ympärillään. Taivaan tähdet, tähtitiede, meren syvyydet, sukeltaminen sen syvyyksiin ja monet aikakauden tieteelliset keksinnöt muuttavat maailmankuvaa ja ovat ristiriidassa ajan uskonnollisten käsitysten kanssa. Ne luovat jännitteitä henkilöiden välille ja myös Edmond Halleyn uran etenemiselle. Nämä vaikeudet heijastuvat myös päähenkilön elämään. Säätyjako on selkeä ja sitä ei juuri aseteta kyseeseen, vaikka eriarvoisuus on ilmeistä.

Kerronnan lapsekas tapa oli luonteva ensimmäisesssä Taivaankansi teoksessa, mutta tässä osassa, kun Angus on jo mieheksi kasvamassa, se ei enää tunnu luontevalta. Angus on oppinut isännältään paljon ja omasta mielestäänkin joutaisi ja ansaitsisi päästä jo vaativimpiin tehtäviin, mutta kokee maailman edelleen kovin lapsenomaisesti. Tuntuu, kuin Jalonen ei haluaisi päästää päähenkilöään kasvamaan aikuiseksi kasaamalla tämän elämään vastoinkäymisiä, jotka estävät kasvun. Historiallisena ajankuvauksena tämä on varmaan perusteltua, mutta lukijalle se esittäytyy pysähtyneisyytenä ja tankaavana toistona. Kirjan tarina ei nytkään pääty. Halleyn purjehdukset maailman merillä jatkuvat ja Angus kelluu omassa maailmassaan näennäisen paikallaanpysyvänä. On siis odotettavissa jatkoa. Olli Jalosella on mietittävää, miten säilyttää kerronnallisen jatkuvuus päähenkilön varttuessa.

Taivaanpallo

Olli Jalosen  Taivaanpallo (Otava 2018) kertoo tarinan Angus-nimisestä pojasta, hänen varttumisestaan Saint Helenan saarella, paosta saarelta sekä tapahtumista Lontoosssa sen jälkeen. Angus tutustuu 8-vuotiaana Edmond Halleyhin kotisaarellaan ja päätyy tämän oppipojaksi ja apulaiseksi kirjan päättyessä viitisen vuotta myöhemmin.

Ajankohta on 1600-luvun loppu. Britti-imperiumi vakiinnuttaa asemaansa merentakaisilla alueilla, uskonnolliset suuntaukset kamppailevat keskenään, pakanoiden sieluista ja taikauskoa vastaan. Jumalan taivas avautuu ei vain raamatun ja pappien teologian vaan myös maallisen tieteen harjoittajien toimesta. Halleyn komeetta löydetään, taivaankannen tähdet lasketaan, linnut luokitellaan ja kirjoihin laitetaan. Angus-poika saa olla tässä kaikessa mukana terävine silmineen ja lopumattoman oppishaluisena.

Jalosen kyky käyttää kieltä on ilmiömäinen. Anguksen silmien ja korvien kautta lukijana voin nähdä kauas menneisyyteen, ihmismielen syvyyteen ja kokea kappaleen länsimaisen sivilisaation ja kulttuurin muutosta ja levittäytymistä. Kertomuksen kuljettaminen lapsen silmin, korvinja ajatuksin on lukijalle miellyttävää - asioita voidaan selvittää ja toistaa sopivasti, jotta käsitys sen ajan tieteen, uskonnon ja niiden välisen suhteen sidoksista ja ristiriidoista piirtyy selkeästi ja kiehtovasti.

Kirjassa on hienoja kuvauksia laskemisen ja lukemisen oppimisesta, ei ehkä nykytietämyksen viimeisimpien käsitysten mukaisesti, mutta tuon ajan hengelle vakuuttavasti uskollisena. Vaikka Jalosen tekstin rinnastuksia nykyiseen aikaan on helpohko nähdä, niin varsinaisia anakronismeja en huomannut. Ainoastaan laivojen romuttaminen 1600-luvulla ei kuulosta korvissa uskottavalta, vaikka termillä rautaromun romuttamisen lisäksi onkin symbolinen merkityksensä.

Kuuntelin kirjan ja selailin sen kirjanakin. Monia kiinnostavia kysymyksiä ajattelun, havaitsemisen, kokeiden ja muistamisen teemoista se herättää. Samoin kiinnostus lähteistä, joita Jalonen on käyttänyt työssään, niistä olisi kiinnostavaa kuulla tai lukea lisää. Hieno kirja.