Graeber ja Wengrow haastavat perinteisen, länsimaisen ja evolutiivisen käsityksen ihmiskunnan historian välttämättömästä kehityksetä pienehköistä metsästäjä-keräilijä ryhmistä maatalouden vallankumouksen kautta nykyisiin kansallisvaltioiden muodostamaan hierarkiseen, epätasa-arvoiseen globaaliin systeemiin. Aineistoa, esimerkkejä ja kertausta kirjassa on tavalliselle ei-arkeologiaan tai ihmiskunnan historiaan syvällisesti perhetyneelle lukijalle pyörryksiin asti. Oman tietomääräni puitteissa on mahdoton arvioida teoksen tietosisällön kattavuuden tai valikoivuuden astetta riittävästi, jotta voisi siitä perustellusti sanoa juuta tai joota. Kirjan heikkous on siinä, että tieteenfilosofinen artikulaatio teoksen paradigmaattisista lähtökohdista ja sen arkeologisen aineiston ja aineiston politologisen lukemistavan välillä on vähintäänkin pinnallinen. Retoriset keinot ovat kuitenkin vahvasti käytössä ja monin paikoin kirjoittavat tuntuvat voimakkain keinoin väheksyvän aiempaa tieteellistä tutkimusta ja vetoavat (populistisesti?) kirjassaan akateemisen tutkimuksen vastaiseen mielialaan ikään kuin itse eivät tuohon yhteisöön kuuluisi. He viittaavat usein tarinallisuuden harhoihin, mutta eivät kuitenkaan reflektoi luotettavan tuntuisesti oman tarinansa tieteenfilosofisia, poliittisia ja retorisia ennakkoehtoja ja seurauksia. Vaarana on, että tämän tarinan voi heittää tarinoiden laatikkoon muiden tarinoiden joukkoon. Historia ja tarina ovat perimmiltään samaa juurta - maailmasta on tuhat tarinaa, tämä on niistä yksi. Tuomas Nevanlinna lukee tarinan varsin oivallisesti, mutta lisää tuota retorista ulottuvuutta omilla äänenpainoillaan entisestään.
Graeber ja Wengrow eivät aina tunnu erottavan ideaalityyppisiä ja empiirisiä tai historiatieteellisiä kuvauksia toisistaan. Näin he voivat aina tarpeen tullen polttaa kulloinkin rakentamansa olkipukin ja tanssia sen liekkien lämmössä ja korostaa oman näkemyksen loistavuutta. Päähyökkäyksen kohteena on strukturalistinen ja evolutiivinen käsitys yhteiskuntien kehityksestä. Sen tilalle he tukevat käsitystä, jossa ihmiset yhteisössään valitsevat minkälaisen yhteisön he haluavat. Graeber ja Wengrow saavat esihistorian kuulostamaan siltä, että kauan sitten, ajassa noin 5000 vuotta sitten, ihmiset istahtivat rinkiin tai mutkikkaiden riittien ja rituaalien avuilla kysyivät, että mitenkäs sitten eletään: viljelläänkö nyt hetki leikkimielellä viljaa, keräillään sitten puoli vuotta marjoja, jyviä, tammenterhoja ja muuta vapaata luonnontuotetta, ollaan välillä hierarkisia ja välillä taas tasa-arvoisia ja sitten taas jotain muuta, vapaasti ja luovasti. Ja kyllä löytyy myös muodikkaasti viittauksia feministiseen historiaan sekä patriarkaattisen historian kritiikkiä.
Pari kolme Muttaa liittyy myös siihen, minkälaisin käsitteellisten välinein aineistoon tartutaan. Tuntuu, että tekijät eivät tee hyödyllistä erottelua sivilisaation ja kultuurin välille ja Horkheimerin ja Adornon valistuksen dialektiikkakin tuntuu olevan heille outo kehitelmä. Historian ja aatehistoriankin solmukohdan he asettavat valistukseen ja Jean-Jaques Rousseaun filosofiaan, vaikka se luontevammin asettuisi renessanssiin ja niin sanotun uuden ajan alkuun, eikä vasta Ranskan valistukseen. Melko keveästi he heittävät vakiintuneita luokituksia romukoppaan ja samalla luovat omia ensimmäisen, toisen ja kolmannen asteen järjestelmiä tilalle itse luomiensa kriteerien perusteella. Tuntuu siis, että he pyrkivät paradigmaattiseen muutokseen eli tieteelliseen vallankumoukseen eivät niinkään kehittämään jotakin olemassaolevaa tutkimuslinjaa edelleen.
Yuval Noah Harari on yksi kirjassa kritisoitu tunnettu historian popularisoija. Hararin kirjan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia luin aiemmin ja muutaman sanan siitä kirjoitinkin. Näyttää siis siltä, että kamppailu ihmiskunnasta ja sen historiasta kiihtyy. Alussa oli ... kirja on hyvää ajatuksellista pöyhintää ja pitää kyllä mielen vireällä seuraavia tarinoita odotellessa.
