Matkalainen käännytetään rajalta

 

Tätä kirjoittaessani huominen on 12.7.2024. Tuolloin Suomen eduskunta äänestää niin kutsutusta käännytyslaista. On selvää, että esitys on kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden vastainen. Ennen äänestyspäätöksen tekemistä jokaisen edustajan olisi ollut hyvä lukea Ulrich Alexander Boschwitzin (1915-1942) kirja Matkalainen. 

Boschwitz on kirjoittanut kirjan alunperin 1930 luvun loppupuolella, kirjan ensimmäiset versiot ilmestyivät Englannissa 1939 ja Yhdysvalloissa 1940. Käsikirjoituksella on kiinnostavat vaiheet ja nyt Peter Grafin toimittava versio on ilmestynyt suomeksi 2024 Raija Nylanderin suomentamana. 

Kirja on todistusvoimainen kuvaus siitä, miten Saksa luisui 1930-luvulla vähä vähältä natsihallinnon syliin, juutalaisten ja muidenkin vähemmistöjen oikeudet poljettiin sekä lopulta suuri osa heistä tuhottiin keskitysleireillä. Sitä ennen oli kuitenkin vaiheita, joissa juutalaisten omaisuutta ryöstettiin, matkustusoikeuksia vaikeutettiin ja edes pakeneminen Saksasta ei ollut mahdollista. Boschwitz kuvaa taiturimaisesti kirjan päähenkilön, sotaveteraanin ja menestyneen liikemies Otto Silbermannin mielenliikkeitä ja toimia, kun hänelle vähä vähältä mutta vääjäämättömästi selkenee, että juutalaisvainot ja tuhoaminen ovat totisinta totta myös hänelle. Silbermannilla on arjalainen ulkonäkö, arjalainen vaimo ja arjalainen liikekumppani. Hänellä on myös arjalaisia liikekumppaneita, jotka osoittautuvat natsivallan myötäilijöiksi ja pyrkivät hyötymään talaoudellisesti "likaisista juutalaisista". Silbermannilta viedään hänen omaisuutensa, painostamalla ja huijaamalla, hänen kotinsa ryöstetään.

Kun Silbermann lähtee pakomatkalle, hän onnistuu pakenemaan Belgiaan, mutta sieltä hänet käännytetään takaisin Saksaan, kohti lopullista tuhoa. Hän reilaa junalla Saksaa ristiin rastiin eikä juuri tapaa kunnollisia tai oikeudentuntoisia saksalaisia saksalaisia  ja huomaa pian itsekin välttelevänsä muiden juutalaisten seuraa pelätessään paljastuvansa tai joutuvansa kiinni. Kirjan hienous piilee siinä, että sen henkilöt käyttäytyvät, toimivat ja ajattelevat vivahteikkaasti. Kirjassa pohditaan vastarinnan mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia Otto Silbermannin näkökulmasta.

Kirjan jälkisanoissa Peter Graf kertoo kirjoittajan Ulrich Alexander Boschwitzin elämänvaiheista ja hänen hukkumisestaan 27-vuotiaana saksalaisen sukellusveneen U-575 upotettua  torpeedolla matkustajalaiva M.V. Abossonin.  Matkalainen on hieno kirja riippumatta siitä, tunteeko käsikirjoituksen historian tai kirjoittajan traagiset elämänvaiheet. Mutta niiden tunteminen lisää kyllä ymmärrystä ja kunnioitusta tekstin tarkkanäköisyydestä. Toisin kuin Matkalaisen kirjoittaja, me tiedämme tai meidän pitäisi tietää, mitä tapahtui kirjailija Boschwitzin kuoleman (1942) jälkeen ja meidän pitää ymmärtää, että se ei ole vain unohdettavissa olevaa historiaa. Tämä tarina jatkuu ja näyttää siltä, että tänä vuonna 2024 Suomen hallitus ja suuri osa eduskunnan kansanedustajista ei osaa tai halua asettua oikeuden ja ihmisarvon puolelle muuttuneista oloista huolimatta.

Boschwitz, Ulrich Alexander, Matkalainen. Ap. Der Reisende 2018, suom. Raija Nylander. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-0-50306-5

Olemmeko kaikki natseja?

Vihassa ja rakkaudessa on voimaa. Isaac Bashevis Singer osaa kertoa tarinaa sujuvan särmikkäästi.  Eipä ihme, että kirja herätti ilmestymisaikanaan (1972) närkästystä juutalaisyhteisössä. Entä miten nyt, kun keskustelu juutalaisuudesta, natsien keskitysleireistä, Israelin valtion politiikasta sekä flirttailusta oikeistoradikalismin kanssa ei ota laantuakseen vaan käy kovilla kierroksilla? Saako, pitääkö ja voiko natsismista tai juutalaisuudesta vitsailla ja kertoa komediallisesti?

Yleistä ja yksiselitteistä vastausta tuskin voi antaa ja sekös itsessään on kiusallista. Kyse on kontekstista. Singer, juutalaisyhteisön jäsenenä (?) tekee sen joka tapauksessa tyylikkäästi. Hänen kirjansa newyorkilaistuneet päähenkilöt eivät ole puhtaita pulmusia, heidän traaginen taustansa ei oikeuta heidän toimintaansa vaikkakin antaa sille uskottavan perustan. 

Ironisesti yksi kirjan henkilöistä vertaa kylmässä amerikkalaisasunnossa palellessaan oloja keskitysleiriin. Siellä oli paremmin, koska oli edes toivo paremmasta. 

Kirjan keskushenkilö, puolanjuutalainen Herman Broder on menettänyt vaimonsa ja lapsensa natsivallan aikana. Hän on paennut Yhdysvaltoihin ja mennyt naimisiin entisen palvelijansa, Jadwigan kanssa. Hermanilla on myös rakastajatar Masha.  Tamara, kuolleeksi luultu vaimo, onkin elossa ja tulee New Yorkiin, samanaikaisesti Jedwiga on ensikertaa raskaana ja rakastajatar Masha ottaa eron omasta puolisostaan ja vaatii Hermania kanssaan naimisiin. Hermannilla on vaativa kolmio- tai oikeastaan neliödraama omalta osaltaan ratkottavana.

Miten elää juutalaisen perinteen, maallistuneen juutalaisuuden, amerikkalaisuuden, kristinuskon ja historiallisen taakan ristipaineessa? Herman on tuuliajolla vaikkakin monessa mielessä myös onnekas kolmen naisen auttaessa häntä kaikesta huolimatta. Komediallisessa kontekstissa Singer heittää hyvin vakavia väitteitä ihmisestä, niin juutalaisista kuin kaikista muistakin Hermanin äänellä: käyttäytymisessään eläimiä kohtaan kaikki ihmiset ovat natseja. Ihmiset kykenevät kohtelemaan toisia lajeja niin omahyväisen piittaamattomasti, että se kävi esimerkkistä rotuoppien äärimuodosta, periaatteesta jonka mukaan valta antaa oikeuden. (s. 258-259)

Antaako valta oikeuden? Onko valta oikeassa, jos se vaikka tulee demokratian kautta äänestyksen tuloksena? Voiko "kansan äänen" delegoida puolueille, hallitukselle, presidentille? Seurauksia valinnoista tuleee "kansalle". Herman, Jedwiga, Masha ja jokaisen meistä kantaa taakkaa, mutta olemmeko vastuussa ja kannammeko syyllisyyttä ja vastuuta noista valinnoista? Ja entä sitten? Olemmeko kaikki natseja jos emme ryhdy kasvissyöjiksi ja päättäväisiksi antinatseiksi? Vai onko niin, että kaikissa meissä elää mahdollisuus pahaan, siksi se on huomattava, tunnistettava ja kesytettävä monin keinoin. Antti Eskola totesi aikoinaan pisteliäästi: ihmisiä on tutkittava ikään kuin he olisivat inhimillisiä olentoja. Entäpä jos he ovatkin sitä?

Synkkiä aikoja

 

Wolfram Eilenberger onnistuu erinomaisesti Vapauden tuli-teoksessa kertomaan neljän filosofin reagoinnin ja luovan kehittelyn tarinan synkkinä vuosina 1933-1943.  Hanna Arendt, Simone Beauvoir, Simone Weil ja Ayn Rand pyrkivät kukin tahollaan selviämään elämän haasteista ja samalla kehittämään ajatteluaan monin ajoin uskomattoman vaikeissa oloissa.

Eilenberger on luonut hienon konseptin filosofian esittämisestä ajallisessa ja historiallisessa kontekstissaan. Hän hallitsee hyvin kirjoittamansa aineiston, ei eksy liialliseen pikkutarkuuteen tai sivupoluille, yhdistää sopivasti filosofista ja elämänkerrallista aineistoa ja kytkee näiden neljän filosofin ajatteluponnistukset maailmanpolitiikan asettamiin kysymyksiin. Hän ei myöskään arvota filosofeja keskenään, vaan antaa aineistopohjaisesti heidän äänensä kuulua. Rajaamisesta mestari tunnetaan.

Itselleni eniten uutta oli Simone Weilin ja Ayn Randin ajatusten tarkastelussa. Tuntuukin, että Weil on kirjoittajalle läheisin ja Rand etäisin, ymmärrettävästi. He myös edustavat jyrkimmin toisilleen vastakkaisia kantoja ihmisenä olemisen peruskysymyksissä. Eilenberger onnistuu myös muuttamaan kuvaani kyseisistä filosofeista: myös käsitykseni Beauvoirin 1930-luvun vaiheista muuttui ja Arendtin arvostus kasvoi entisestään.

Eilenbergerin tapa käsitellä filosofian  historiaa on tässä, samoin kuin aiemmin suomennetussa Taikurien aika -teoksessa,  pedagogisesti oivalta. Usein filosofiaa opetetaan ja opiskellaan kovin yksilökeskeisesti ja yhteydet filosofin ja filosofian yhteyksistä aikaansa ja toisiin filosofeihin ja kulttuurin muihin vaikuttajiin jää kovin ohueksi. Vapauden tuli antaa myös hyviä eväitä kansallisen ja etnisen identiteetin suhteen pohdinnalle. Teema on edelleen hyvin ajankohtainen kansallisvaltioiden, muuttoliikkeen ja moni- ja ylikansallisten virtausten vyöryssä kohti tulevaa.

Pieni vastaanotin

 

Ulla Lenzen romaanin saksankielininen nimi Der Empfänger tiivistää kirjan hyvin. Josef Klein, kirjan keskushenkilö, on vastaanotin, melko heikko sellainen, joka ottaa vastaan viestejä historian eri lähetysasemilta. Saksasta 1930-luvun lopulla New Yorkin Harlemiin muuttanut Josef kuuntelee viestejä Saksasta ja lähiympäristöstään, tulee värvätyksi radioamatöörinä natsien sanomia välittäväksi vakoojaksi, internoidaan Yhdysvalloissa, palaa Saksaan ja pakenee sieltä sodan jälkeen Buenos Airesiin ja sieltä edelleen Costa Ricaan.

Josef ottaa vastaan sanomia, mutta viestien tulkitseminen on hänelle ilmeisen vaikeaa. Hän ei osaa asettua selkeästi millekään puolelle, kaikki hänen elämässään on puolinaista tai vajaata, eikä kukaan oikein kuule tai ymmärrä myöskään hänen sanomaansa. Ja miten voisi, kun hän ei näytä ymmärtävän itsekään itseään.

Ulla Lenzen tarinalla on esikuvansa, kirjoittajan isosetä. Tuore, alunperinkin  vuonna 2020 saksaksi ilmestynyt kirja on yksi lisä natsismin ajan tulkintaa. Aiempaa enemmän on viimeaikaisissa esityksissä noustettu esiin erilaisia "pienempiä" ihmisiä, heitä, jotka eivät ole intohimoisia Hitlerin aatteen kannattajia tai sen sankarillisia vastustajiakaan. Tämä on hyvä, sillä on erehdys demonisoida fasismia ja nationalistisia pyrkimyksiä. Ne eivät ole hirvittäviä demonisuuden vuoksi, vaan siksi, että ovat inhimillisesti ymmärrettäviä. Syytä näiden aatevirtausten tuhotyöstä, terrorismista, vastustajien murskaamisesta, rasismista ja etnisistä puhdistuksista ei voi vierittää diktaattorille, dikatatuurille tai autoritaariselle järjestelmälle. On kannettava huolta siitä, että demokratia on ja on ollut helposti haavoittuva, kykenemätön puolustamaan omaa toimivuuttaan. "Josef Kleinin" on vaikea olla ottamatta vastaan "pahuuden ja vihan viestejä" ja olla välittämättä niitä eteenpäin, jos niitä on runsaasti tarjolla.

Ulla Lenze on kirjoitanut kelpo kirjan. Sen tarina lomittui itsellä hyvin Yle Areenasta katsomani Julia Navarron romaaniin perustuvan sarjan Kerro kuka olen ajatusmaailmaan.  Sarjassa kerrotaan nuoresta Ameliasta, joka ajautuu kommunistien ja brittitiedustelun vakoojaksi Euroopan kuohuessa toisen maailmansodan alla. Lopulta Amelia päätyy lopulta DDR:n byrokratian toimistotöihin ja naimisiin entisen lähes inhimillisen natsiupseerin, aristokraatin ja lääkärin kanssa. 

Monta tarinaa on vielä kertomatta. Jokainen niistä tuo oman lisänsä ihmisen historiaan.

Naisia ja natsihuoria

Tommi Kinnunen on jälleen onnistunut kuvaamaan naisia haastavissa oloissa tavalla, joka on hämmentävän hienovaraista ja yksinkertaisen onnistunutta. Kirjassa Ei kertonut katuvansa II maailmansodan loppuvaiheessa joukko saksalaisten paleveluksessa olleista naisista saa mahdollisuuden palata jalan Norjasta Suomeen entisille kotisijoilleen. Kaikki on kuitenkin muuttunut. Aiemmista asekumppaneista on tullut vihollisia, saksalaisten kanssaan eri tavoin yhteistyötä tehneet naiset leimataan natsihuoriksi, hiukset leikataan, pilkataan. Paluu on varsinainen via dolorosa, mutta pelastavaa loppua ei ole näkyvisää.

Kinnunen kirjoittaa kauniisti, eläytyy herkästi kuvattaviinsa ja historiallinen kuva ajan tapahtumista ja tavoista on uskottava. Kertomus on naisesta ja ihmistä väärillä poluilla. He eivät kuitenkaan ole väärinymmärrettyjä uhreja, vaikka sodan uhreja kuitenkin. Heidän on kannettava taakka omien valintojensa vuoksi ja he myös ymmärtävät sen.

Niemals wieder! -tätä toivoisi kaikille. Vaikeaahan ei ole tuomita natseja hirviöiksi, vaikeampaa on taltuttaa hirviö itsessä.

Tekstibulevardeja Modianolta

Patrick Modianon tekstin Kehäbulevardit lukeminen on kuin flandeeraus Pariisn kaduilla ja kujilla. Lukija haluaa eksyä sinne ja tuonne, ilman päämäärää ja tavoitetta ja pyrkii välttämään joutumasta pimeään tai umpikujaan. Illan hämärtyessä keinovalot eivät riitä varsinkaan vieraalle kulkijalle ja sumun laskeutuessa toden ja kuvitelman rajat sulautuvat toisikseen. Hetken levon ja ravintolassa nautitun viinilasillisen jälkeen jaksaa taas jatkaa ja pian huomaakin tulleensa kirkkaaseen ja selkeään kohtaan, ehkä aukiolle tai puiston vehreyteen.

Modiano on mestari kuljettamaan tarinaa, kehimään samoja asioita uudestaan hieman eri näkökulmasta ja liikkumaan uskottavuuden rajoilla. Tarkkailija on yksittäinen ihminen, mutta maisemana on muutaman ihmisen kautta koko Eurooppa ja sen synkkä historiallinen näyttämö Ranskan saksalaismiehityksen ajalta.

Komtuurin surma

Haruki Murakamin Komtuurin surma on kiinnostava kirja. Jälleen kerran Murakami onnistuu kertomaan tarinansa selkeästi, vailla kommervenkkejä. Tarinassa yhdistyy tarkka ja realistinen arkipäiväisen elämän kuvaus sekä mystiseen menneisyyteen että reaalimaailman poliittiseen historiaan, Euroopan natsiaikaan 1930-luvun lopulta nykypäivään. Kaikki tuodaan lukijan ulottuville monin eri säikein, mutta myös tavalla joka jättää paljon kysymyksiä. Tarinassa viitataan paljon kirjallisuuteen, metaforiin ja tuplametaforiin.

Päähenkilönä on juuri vaimostaan eronnut taidemaalari. Hän vetäytyy maaseudulle etsimään itseään uudessa elämäntilanteessa, mutta tulee vedetyksi mukaan monimutkaiseen perhedraamaan ja menneisyydestä kumpuavaan outojen asioiden vyyhteen. Kirja muuttuu loppua kohden jopa jännittäväksi ja antaa lukijan odottaa, miten kummassa tarinan kulussa esiin nousseet seikat saavat ratkaisunsa. Ratkaisu löytyykin, tavallaan, ja lopussa vielä kerrataan ja kootaan asioita ja edetään kirjan tapahtumien ajankohdasta viitisen vuotta eteenpäin ja katsahdetaan henkilöiden elämää nykyhetkessä vuonna 2011, Fukushiman ydinonnettomuuden ja tsunamin aikaan.

Murakamin kieli on selkeää, huumori on kuivaa ja runsaasti viljelyt vertaukset ovat osin jopa puujalkamaisia, mutta eivät, kumma kyllä ärsytä, vaan pikemminkin huvittavat. Musiikilla, nyt erityisesti klassisella, on merkittävä taustoittava ja tunnelmaa luova merkityksensä. Paikkojen ambient ja atmosfääri välittyvät hienosti, samoin tarkat tuotemerkkejä myöten kerrotut mielikuvat luovat maalaukselle pohjan, jolle selkeät lähikuvat sekä utuiset ja mystiset tapahtumat piirtyvät varmoin vedoin, kuten päähenkilön tauluissa.

Ei ehkä Murakamin paras, mutta yksi parhaista, hyvä lukuromaani, hallittu, seesteinen kokonaisuus.