Wendersin elokuvan yhteydessä on viitattu zeniläisyyteen, mutta aivan hyvin myös silleen jättäminen, absurdius ja moniäänisyyden idea saa vastakaikua sekä Falknerin kirjoista että Wendersin elokuvasta. Siinä missä perinteisessä romaanissa lukija saattaa seurata kirjan henkilöiden erilaisia näkemyksiä tai keskenään risteäviä tapahtumaketjuja, Faulkner vie lukijan mukaan yhtenä kokijana. Hänen tekstistään puuttu usein paljon selittäviä tekijöitä, tapahtumat jäävät hämäriksi ja lukija joutuu tulkitsemaan ja arvaamaan mitä on tapahtunut tai tapahtumassa, aivan kuin olisi yksi, vaikkakin tarkkailija, tapahtumien virrassa.
Epämääräisyys synnyttää kiusallisen olon, ymmärsinkö mitä tapahtuu, mistä teksti oikeastaan kertoo ja mitä se jättää kertomatta. Lukija on jollain tavalla mukana, mutta samalla vieras tuntemattomassa maailmassa, jonka sääntöjä ja tapoja tai ihmisten reagointitapoja hän ei, ainakaan alussa, tiedä. On kuin olisi matkannut Mikä-Mikä -Maahan tai kulkisi TwinPeaksin henkilöiden kanssa unen maassa, todellisuudessa jota ei ole. Ja lopulta on oivallettava, että sitä mitä ei kerrota, sitä ei ole, koska teksti on tekstiä ja tämä erottaa kirjallisuuden fiktion elämän faktisuudesta.
Falkner yhdistää reaali- ja psykologisen todellisuuden shakespearemaisella varmuudella, selkeydellä ja hämäryydellä. Tuossa maailmassa ei ole vain jyrkkiä valoja ja varjoja, vaan myös sumua, usvaa, purppuraa ja epämääräisyyttä.
Villipalmun lukeminen oli hieno kokemus. Tuntui, että oli palannut oikean kirjallisuuden syliin. Siinä missä John Steinbeckin kirjat aikoinaan herättelivät sosiaalista omaatuntoa, Faulkner haastoi älyllisen ja havainnoivan minän. Elämän virta vie ja kantaa, kaikesta huolimatta.
