Kirjailijan persoona?

 

Haruki Murakami on varsin suosittu ja taitava kirjailija. Hänen teoksiaan olen lukenut aina sitä mukaa kuin niitä on suomennettu. Nyt käsillä oleva Ensimmäinen persoona kiinnosti; lupauksena oli, että teos on Murakamin henkilökohtaisin. Lupaus ehkä täyttyi tai sitten ei. Vain niminovelli Ensimmäinen persoona oli hyvin taitava pieni helmi, mutta juuri se osoitti, totuudellisesti tai kierrellen, että Murakamin kirjojen alter egot ovat vieraita myös hänelle itselleen. 

Haruki Murakami tuntuu katsovan tekstin peilistä itseään, eikä tunnista, vaikka henkilön päällä on Paul Smithin tummansinininen puku, Ermenegildo Zegnan solmio ja jalassa cordovan-nahkakengät, kuka oikeastaan on kyseessä. Tuo henkilö kysyy, kuten kai useat meistä jossakin vaiheessa tai useamminkin: Ehkä olen jossakin elämäni risteyksessä kääntynyt väärään suuntaan. Vain häpeä on yhteistä kirjan henkilöiden ja hänen itsensä välillä.

Murakamin kirjat ovat usein hienoja kuvauksia kulutus-kapitalismiin syvälle uponneista, menestyvistä, mutta oman tilanteensa tiedostaneista, vierautuneista ihmisistä, joille avoimuus, itsetutkiskelu ja autenttisuuskin ovat vain naamioita, joiden taakse kätkeytyä.

Osa kirjan teksteistä ei innostanut. Murakamin kiinnostus baseballista ei ottanut tuulta alleen ja nuoruuden kirjoitukset, vaikkakin lyhennettyinä ja kriittisin kommentein varustettuina, olivat oikeasti aika vaatimattomia. Toden ja mielikuvituksen sekoittelu on kirjoittajalta sujunut varhaisista ajoista sujuvasti ja ilman tunnontuskia. Pohdinnnat "rumista" ja "kauniista" naisista, eivät nekään oikein napanneet.

Onneksi monet kirjat ovat kiinnostavampia kuin niiden kirjoittajat. Näin ainakin tällä kertaa. 

Lukutaidon monet muodot

 

Matematiikan ja erityisesti lukuteorian filosofia on kiinnostavaa pohdittavaa. Japanilainen kirjailija Yoko Ogawa on pukenut eräitä lukuteorian haasteita romaanimuotoon kirjassaan Professori ja taloudenhoitaja.

Keskushenkilönä on onnettomuudessa muistinsa vammauttanut matematiikan professori. Hän muistaa vain 80 minuuttia taaksepäin, mutta kylläkin aiemmat tapahtumat ennen vuotta 1975 sekä matematiikan teorian. Professori on siis toistaitoinen elämän arjessa, mutta kykenee edelleen ratkomaan matemaattisia pulmia. Kertojana on hänen taloudenhoitajansa, joka poikansa kanssa auttaa professoria selviämään arjesta. Professori puolestaan haastaa heidät oppimaan lukuteorian visaisia probleemoja. Vähitellen heidän välilleen kehittyy erityinen ystävyyden side. Matematiikan lisäksi yhdistäjänä on baseball ja harsonohut menneisyyden arvoitus.

Kirjalla on siis kiinnostava asetelma perustanaan. Ogawa on Japanissa varsin suosittu kirjailija ja osaa kyllä tarinankerronnan hienosti ja hienovaraisesti. Se ei kuitenkaan herkullisista aineksista huolimatta antanut itselleni täyttymyksen tuntua. Lukuteoriaa kyllä selviteltiin ymmärrettäväsi ja paikoin laveastikin, mutta kuitenkin jollain tavalla naiivisti. Toki kirjan professori korostaakin sitä, että lukuihin ja niiden ihmeisiin tulee suhtautua lapsenomaisesti ja niiden arvoituksia tulee ratkoa, ainakin aluksi, intuitiivisesti. Matematiikka on lopulta ajattelua. Tuntuu kuitenkin, että jotkut ongelmat käsitellään kovin yksipuolisesti. Lukujen ontologinen status on filosofia historiassa hyvin haastava. Ja koska luvuissa on käsitykseni mukaan enemmän kysymys yhdestä erityisestä kielestä, tavasta puhua, kuvata ja jäsentää todellisuutta, lukuteoriassa usein kääntyvät nurinniskoin. Etsitään lukujen vastaavuutta reaalimaailman kanssa ja hämmennytään, kun positiivisilla kokonaisluvuilla kaikki näyttää helpolta (¨Numero 1 = kivi/sormi/tms."), mutta kun siirrytään kokonaisluvuista murto- ja desimaalilukuihin asia ei olekaan enää yhtä helppoa, puhumattakaan, kun siirrytään 0:n kaltaisiin ”omituisuuksiin”, negatiivisiin kokonaislukuihin tai pohditaan äärettömiä lukusarjoja, alkulukuja ja niin edelleen. Kielifilosofian ja yleisen ontologian ratkaisut tulevat näin ennen kuin päästään matematiikan ja lukuteoria kestäviin erityisyyteen ja niiden ontologisiin ratkaisuihin.

Mutta nyt onkin kysymys romaanista, tarinasta, jossa romaanihenkilöt ratkovat niin matemaattisia kuin elämän ongelmia. Kelpo kirja ja aihepiiriltään piristävä.  Lukutaitoa tämäkin edistää.

Murakamin tarinaa

Haruki Mukarakamin Vieterilintukronikka on megalomaaninen tarina.  Sivuja on yhteensä 872, mutta sitä ei tarvitse pelästyä. Murakami on armottoman viihdyttävä kertoja. Vieterilintukronikalla on myyttinen maine ja sitä pidetään yhtenä Murakamin pääteoksista, eikä syyttä. Tulkintahorisontissa on monia mahdollisuuksia.

Juoni on selkeä, lyhytkin, mutta tarina polveilee, etenee kronologisesti alusta loppuun. Päähenkilö Toru Okadan vaimo on poissa tolaltaan, sillä heidän kissansa on kadonnut. Vaimo etääntyy Torusta päivä päivältä. Ehkä juuri siksi Toru päättää olla kertomatta saamistaan kummallisista puhelinsoitoista. Niiden soittaja tuntuu tietävän hänestä kaiken. Vähä vähältä Torun siisti, moitteeton ja arkisen harmaa elämä alkaa purkautua. Edessä on yliluonnollisesti sävyttynyt matka, jolla oppaina toimii vaihteleva joukko hahmoja, joista jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan.

Murakamin kirjassa arkinen ja yliluonnollinen, historiaan kiinnittyvä ja universaali pohdinta kietoo lukijan erikoisella tavalla mukaansa. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, tarina ei ole realistisessa mielessä uskottava. Kertomuksessa tehdään "tyylistä poiketen" pitkähköjä ekskursioita Japanin-Kiinan-Neuvostoliiton sotatapahtumiin ja yksittäisiin sotilaallisiin operaatioihin, poiketaan istumaan kaivonpohjalle, harrastetaan seksiä niin uni- kuin kirjan reaaliolentojen kanssa. Tuttuus ja outous vaihtelevat paikkoja varoittamatta, yllättävät niin päähenkilön kuin lukijan. Osa Kirjassa hahmoista on jatkanut "elämäänsä" Murakamin myöhemmissä teoksissa.

Kiehtovaa luettavaa, vaikka on vaikeaa sanoa oikeastaan miksi näin on. Ehkä juuri siksi.

"Elokuvassa" Murakamin kanssa

Haruki Murakamin aiemmissakin kirjoissa, erityisesti 1Q84:ssä, vaikutelma elokuvallisuudesta on ollut vahva. Nyt lukemassani Pimeän jälkeen teoksessa kuvaukseen on liitetty myös kamera-ajot ja kuten aiemminkin mukana on tapahtumien musiikkitaustat.

Murakami ohjaa lukijan katsetta omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Kaksoismaailman teema on mukana tässäkin tarinassa. Sisarukset Eri ja Mari ovat kuvauksen keskiössä, Eri tosin vain nukkuvana ja pääosin Marin kuvailemana henkilönä. Vai onko tasrina Erin unta?

Muutama muu henkilö, erikoinen jazzmuusikko ja tuntihotellin emäntä, ovat kuulijoina, toimijoina ja keskustelukumppaneina mukana, dekkarimaista ainestakin on rakennettu, jännitystä luodaan. 

Pääosassa on unenomainen ajan, muistojen, ihmisten välisten suhteiden kieppuva psykotodellisuus. Tarina kulkee ja etenee, mutta ei juuri minnekään. Jos tämä olisi musiikkia, soundi on kohdallaan, mutta rytmissä, iskevyydessä ja orkestraatiossa olisi parantamisen varaa.

Valju ja väljähtynyt vaikutelma tästä jäi. Kirja ei yltänyt lähellekään Murakamin parhaimistoa.

Murakami: Tanssi tanssi tanssi

Haruki Murakamin Tanssi tanssi tanssi on alunperin julkaistu japaniksi yli 30-vuotta sitten (1988), mutta ilmestyi vasta nyt Antti Valkaman kääntämänä suomeksi 2019. Kirja on taattua Murakamia - sujuvaa, realismin ja mystisen rajapinnoilla liikkuvaa, runsaasti tuotemerkkellä koristeltua ja musiikkikappaleilla säestettyä proosaa. Teos on jakoa aiemmalle, Suuri lammasseikkailu -teokselle.

Suuri lammaseikkailu oli hämmentävä lukukokemus (ks. blogikirjoitusta vuonna 2014). Nyt useita Murakameja myöhemmin tämä jatko-osa ei niinkään. Lukemisen kuluessa kyllä hiipi mieleen, miksi ylipäänsä luen Murakamia? Ehkä siksi, että se on helposti luettavaa, näennäisfilosofista vain siinä määrin, että joutuu hieman pohtimaan, onko pinnan alla sittenkin jokin syvempi taso. Leikitteleekö Murakami vain todellisen ja tuonpuoleisen suhteella ja kulkemimahdollisuuksilla niiden välillä vai tulisiko ymmärtää ne pelkästään päähenkilön, vähän yli kolmekymppisen nuorenmiehen, pään sisäiseksi liikkeeksi. Murakamin teksti on joskus "tosi pöljää", mutta myös usein yksinkertaisen selkeää havainnointia "kehittyneen kapitalismin" toimintatavoista ja järjettömyyksistä. Urbaani elämänmeno esittäytyy unelmineen ja  kauheuksineen kaupallisena oravanpyöränä, joka vieraannuttaa ihmisten luonnosta, toisista ihmisistä ja itsestään.

Murakami viljelee myös itse-ironiaa kuvailessaan kirjassaan kirjailija Makimura Hirakua ja hänen tuotantoaan: kolmen teoksen jälkeen kirjailijan luovuus on kokonaan kadonnut ja hänen uransa syöksyy edestakaisin pohjamudista avantgardistisiin kokeiluihin.

Monet asiat ovat tässä maailmassa ihan kivoja. Murakami kuuluu niihin. Oikeastaan on ihme, että häntä on veikkailtu nobelistiksin. Sitä hän ei kuitenkaan ansaitse, vaikka kelpo kirjoittaja onkin.

Komtuurin surma

Haruki Murakamin Komtuurin surma on kiinnostava kirja. Jälleen kerran Murakami onnistuu kertomaan tarinansa selkeästi, vailla kommervenkkejä. Tarinassa yhdistyy tarkka ja realistinen arkipäiväisen elämän kuvaus sekä mystiseen menneisyyteen että reaalimaailman poliittiseen historiaan, Euroopan natsiaikaan 1930-luvun lopulta nykypäivään. Kaikki tuodaan lukijan ulottuville monin eri säikein, mutta myös tavalla joka jättää paljon kysymyksiä. Tarinassa viitataan paljon kirjallisuuteen, metaforiin ja tuplametaforiin.

Päähenkilönä on juuri vaimostaan eronnut taidemaalari. Hän vetäytyy maaseudulle etsimään itseään uudessa elämäntilanteessa, mutta tulee vedetyksi mukaan monimutkaiseen perhedraamaan ja menneisyydestä kumpuavaan outojen asioiden vyyhteen. Kirja muuttuu loppua kohden jopa jännittäväksi ja antaa lukijan odottaa, miten kummassa tarinan kulussa esiin nousseet seikat saavat ratkaisunsa. Ratkaisu löytyykin, tavallaan, ja lopussa vielä kerrataan ja kootaan asioita ja edetään kirjan tapahtumien ajankohdasta viitisen vuotta eteenpäin ja katsahdetaan henkilöiden elämää nykyhetkessä vuonna 2011, Fukushiman ydinonnettomuuden ja tsunamin aikaan.

Murakamin kieli on selkeää, huumori on kuivaa ja runsaasti viljelyt vertaukset ovat osin jopa puujalkamaisia, mutta eivät, kumma kyllä ärsytä, vaan pikemminkin huvittavat. Musiikilla, nyt erityisesti klassisella, on merkittävä taustoittava ja tunnelmaa luova merkityksensä. Paikkojen ambient ja atmosfääri välittyvät hienosti, samoin tarkat tuotemerkkejä myöten kerrotut mielikuvat luovat maalaukselle pohjan, jolle selkeät lähikuvat sekä utuiset ja mystiset tapahtumat piirtyvät varmoin vedoin, kuten päähenkilön tauluissa.

Ei ehkä Murakamin paras, mutta yksi parhaista, hyvä lukuromaani, hallittu, seesteinen kokonaisuus.

Siperialainen hysteria

Kävelet päiväkaudet syömättä ja juomatta kuin jonkin ulkoisen voiman vallassa. Lopulta lysähdät maahan ja kuolet niille sijoillesi. Sitä kutsutaan hysteria siberianaksi. (Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen, s. 190)

Haruki Murakamin kirjoissa toistuu usein sama ikiaikainen teema - kadotetun rakkauden (ja rakkaan) etsintä.  Ja kun sen hetkellisesti löytää ja tunnistaa, se katoaa salaperäisellä tavalla. Näin myös vuonna 1992 japaniksi ilmestynyneessä ja nyt 2017 Juha Myllärin suomentamassa  Rajasta etelään, auringosta länteen. Kirja vilisee erilaisia viittauksia niin Shakespearen Romeoon ja Juliaan Duke Ellingtonin ja Billy Strayhornin sävellyksen Star Crossed Lovers välityksellä kuin muutaman muunkin jazz-kappaleen kautta. Kirja antaa hyvän perustan pohtia rakkauden olennaisuuksia ja myös Murakamin asettamia kysymyksiä. Kirja avaa mielestäni hienosti myös monien muiden Murakamin teosten peruskonseptia.

Kirjan päähenkilö Hajimen elämää seurataan hänen syntymästään (1951) keski-ikään 1980-luvun lopun Japaniin. Kuvaus on keskittyneesti päähenkilön oman havainto- ja tunnemaailman sisäistä. Ulkoisesti Hajimen elämä on tavallista - hän käy koulunsa ja yliopiston, on tylsässä työssä kustannustoimittajana koulukirjoja julkaisevassa firmassa, menee  ns. hyviin naimisiin, saa pari tytärtä  ja appiukon avustamana avaa menestyvän jazz-ravintolan ja toisenkin, ajelee BMW-autollaan ja menestyy siis kaikin puolin. Kaikki siis hyvin? Eipä tietenkään. Kirjassa on kysymys eksistentiaalisen kriisin vähittäisestä kypsymisestä ja puhkeamisesta. Hajime ei ole erityisen komea tai muutenkaan sankarillinen hahmo. Hänellä on kuitenkin menestystä myös naisten kanssa. Hän jakaa kohtaamansa naiset selvästi kolmeen ryhmään. Suurin niistä on melkein kaikki kauniit naiset ja myös vähemmän kauniit, mutta kiinnostavat naiset. Näiden kanssa Hajime keskustelee ja makaakin heidän kanssaan sopivan tilaisuuden sattuessa. Sitten on kauniit naiset, joita hän voi rakastaa, kuten vaimoaan Yukikoa. Mutta ylitse kaiken on Shimamoto, tyttö johon Hajime tutustuu ja tietämättään rakastuu jo kouluiässä, mutta kadottaa tämän 12-vuotiaana. Kun kaikki elämässä on asettunut kohdalleen Shimamoto palaa Hajimen elämään ja niin Hajime ajautuu siperialaisen hysterian polulle. Hän haluaa katsoa mitä on rajan takana (rajasta etelään) ja niin alkaa vaellus auringosta länteen. Rajasta etelään (South of the Border) on Nat King Colen kappale ja siinä tuon rajan takana on Meksiko ja uskomattoman kaunis ja vastustamaton juanita. Auringosta länteen taas viittaa tilanteeseen, jossa elämän yksitoikkoisuus ja toisteisuus pakottaa ihmisen liikkeelle katsomaan, mistä aurinko oikein nousee tai minne se laskee, mitä pimeällä puolella oikein on - onko siellä sanoin kuvaamaton valo ja rakkaus? Vai onko siellä pimeys, kadotus, pimeys ja kuolema?

Hajime ei muotoile asiaa itselleen näin. Hänen intohimonsa kohde on lapsuudenihastus Shimamoto joka palaa lapsuuden ja nuoruudenmuistoista, jopa korjattuna, kauniina, salaperäisenä ja ilmeisen suostuvaisena hänen näköpiiriinsä. Hajimen tapa kuvailla Shimamotoa viittaa siihen, että kyseessä on hänen oman mielensä tuottama rakkauden illuusio. Hajime sanoo: Shimamoto, en tiedä sinusta mitään.(...) Huomaan saman asian joka kerran kun katson sinua silmiin. Shimamoto myös ei myöskään voi kertoa itsestään mitää ja kysyy näkyykö tuo tunnistamattomuus hänen silmistään. Hijamoto vastaa: Ei sinun silmissäsi lue mitään. (...) Se lukee minun silmissäni. Että en tiedä sinusta mitään. Se vain heijastuu sinun silmistäsi takaisin omiini. Shimamoton silmät, toisin kuin vaikkapa Madame Bovaryn, eivät siis säihky Hijamelle eri väreissä kiehtovina ja tavoittelemisen arvioisina vaan pakottavana tyhjyytenä, mustana aukkona jota kohti Hajime ei voi olla kulkematta.

Kun Hajime sitten saa Shimamoton ja rakkaus saa täyttymyksensä (kuten niin kauniisti varsinkin vanhemmassa kirjallisuudessa asia ilmaistaan), se merkitsee illuusion katoamista. Murakamin kirjoissa on usein aika suorasukaista ja yksityiskohtaistakin seksiaktien kuvausta, mutta erotiikka niistä on aika kaukana. Murakami onnistuu kuvaamaan tilanteet, niiden joistain erikoisista piirteistä huolimatta, jollakin tavalla banaalisti ja kliinisesti, tunnelma on "cool" ja kuvaus toteavaa.

Murakami tuntuu ottavan Platonin ajatuksen ideoiden maailmasta aika lailla vakavasti. Puhtaiden ajatusten ja tunteiden maailmaan katsominen sokaisee ja lopulta tuhoaa katseen kohteen katsojan sokeutuessa. Murakamin tekstien voisi ajatella kuvailevan myös ajattelumme kohteellisuuden (intentionaalisuuden) perimmäistä problematiikkaa: Jos Shimamoto on Hajimen rakkauden kohde, vaikka Hajime ei todellisuudessa tunne (eikä voi tuntea) Shimamotoa, niin ketä Hajime oikeastaan rakastaa? Omaa illuusiotaan rakkaudesta ja Shimamotosta? Ja kun Hajime lopulta heittäytyy rakkautensa ja rakkaansa käsiin ja syliin, samalla tuo kohde välttämättä häviää ja tuhoutuu. Shimamoto ei luultavasti palaa, ei nyt eikä hetkenkään kuluttua.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei välttämättä ole paras Murakamin tuotannossa, mutta se on omalla tavallaan yksi selkeimmistä. Tarinaan ei ole sisällytetty varsinaista mystistä ulottuvuutta ja kaksoismaailman teema ei ole esillä sananmukaisesti. Hajime ja Shimamoto tekevät kyllä matkan joelle ja pakenevat omaan maailmaansa Hajimen mökille, mutta näissä retkissä ei ole samaa myyttistä ulottuvutta kuin joissakin muissa Murakamin teoksissa.

Näin asiat ovat tässä hetkessä ja luultavasti. Hetki  on odottavalle osapuolelle ajan yksikkö, jota ei voi mitata ja  luultavasti on (...) sana, jonka painoa on mahdoton mitata (s.179). Tällaisia sanoja kuitenkin tarvitaan joissain tilanteissa, varsinkin kun liikutaan rajoilla ja niiden yli. Pyritään pääsemaan auringosta länteen - valon ja pimeyden tuollepuolen.

Hiljaisuus ja vaitiolo

Martin Scorsesen Hiljaisuus (Silence) johdatti minut lukemaan elokuvan perustana olevan Shusaku Endon kirjan Vaitiolo (Chinmoku, suom. 1980). Jo elokuvan ja kirjan nimien erilainen käännös virittää herkäksi. Minkälaisesta hiljaisuudesta puhutaan, mistä asioista vaietaan? Kuka puhuu, kuka vaikenee ja miksi? Ajankohtaisia aiheita aina vain.

Endon kirjan tarina kertoo kristittyjen vainoista 1600-luvun Japanissa. Samalla se kertoo  kristillisestä kulttuuri-imperialismismista, joka pyrkii kuiskimaan japanilaisten korviin länsimaiden viestiä. Viestin viejinä pääasiassa Portugali, Espanja, Hollanti ja Englanti. Lähetystyö Japanissa on tuona aikana kiellettyä, mutta siitä huolimatta, tässä tapauksessa portugalilainen jesuiittajärjestö, pyrkii viemään omaa ainoaksi oikeaksi kokemaansa totuutta maahan. Kristillisten pappien rankaiseminen, kidutus ja vangitseminen, oman uskon kielto ei tuota tulosta, vaan joillekin se yllyke oman uskon koetteluun. Pyrkimys auttaa uskonveljiä johtaa murhenäytelmään tai Jeesuksen kärsimysnäytelmään vertautuvaan kohtaloon. Tämän seurauksena japanilaiset, jotka on jo ennätetty käännyttää kristinuskoon, joutuvat vainotuksi, kidutetuiksi ja tapetuiksikin sekä oman uskonsa, että jesuiittojen toiminnan lopettamiseksi. Tai yksinkertaisesti laittoman toiminnan harjoittamisen vuoksi.

En tuntenut sympatiaa kirjaa lukiessani sen paremmin kirjan kristillisiä saarnaajia kuin heidän buddhalaisia vainoajiakaan kohtaan. Kirjan ydinkysymys on, miten toimia, jos toiminnan perustana  on uskomus omasta oikeassa olemisesta tai transsendentaalisessa uskossa, uskossa tuonpuoleiseen. Kirjan yksi keskushenkilö, Christovão Ferreira, toteaa: "Japanilaisilla ei ole kykyä ajatella Jumalaa täysin ihmisestä erillään. Heillä ei ole kykyä ajatella Jumalaa, jonka olemus ylittää ihmisen olemuksen." (s.156)

Tässä historiallisessa kontekstissa esitetyssä kysymyksessä on ainesta hyvin perustaviin kysymyksiin, vaikka itse kysymys on johdattelevasti asetettu. Tuhon siemenhän on kylvetty juuri ajatukseen erillisestä jumalasta. Olen itse tuon "kyvyn" menettänyt, jos sitä juuri on ollutkaan,  jo vuosikymmeniä sitten. Ja soisin toki kaikille muillekin ihmisille saman vapautuksen. On myös eri asia kyetä ajattelamaan jokin asia ja uskoa siihen.

En myöskään usko ihmisolemukseen, jonakin meille annettuna, aina ja saman pysyvänä. Vain muutos on tässäkin pysyvää. Ihminen rakentuu yhteisössään ja tässä merkityksessä ihmisen olemus voidaan määrittää funktionaalisesti suhteessa omaan historiaansa. Mutta entä jääkö mitään uskoa, jos hylkäämme tuonpuoleisen? Jääkö ihmisestä jäljelle vain kuori tai ulkoa ohjautuva "jokamies" jos hylkäämme olemusajettelun?

Uskon (sic!), että meillä on elämässä paljonkin asioita, jotka ovat uskonvaraisia. Filosofiassa viljeltyä ajatusta metodisesta epäilystä kaiken ajattelun lähtökohtana, ei tule sekoittaa ajatukseen kaiken epäilystä kaiken aikaa. Panteisimi tai usko kaikkeuden ylivaltaan suhteessa yksittäiseen ihmiseen on aika mukava lähtökohta. Jos Jumala kerran on kaikki, niin hän on samalla ei-mikään. Olevan ja ei-olevan dialektiikkaa voi sitten lähteä harjoittamaan vaikka Hegelin fenomenologian ja logiikan tieteen ajatuskulkuja seuraten, kääntäen Hengen kulttuuriksi ja kulttuurin ihmisten yhteiskunnaksi. Vaikka Hegel joutaa jäädä historiaansa niin nykypäivään kantava fenomenologinen analyysi yhdistettynä aikalaiskritiikiin antaa kyllä riittävästi uskon aineksia elämään. Aivan ilman transsendenttia jumalaa, puhumattakaan uskonnosta.

Endon kirja on on kyllä virikkeellinen. En epäile sanoa, että uskonto näissä eri muodoissaan on kansan filosofiaa. Filosofia syntyi kriittisestä positiosta antiikin jumaluustaruja vastaan, kontaminoitui niistä osittain ja eri ajatusmuodot palmikoituvat edelleen monin tavoin nykyajattelussa. Puhtaus ajattelussa on toki helpompaa, kuin puhtaus elämässä, mutta usein ajattelun puhtaus tai sen vaatimus on juuri lähtökohtana erilaisille hirmuteoille. Olipa tuo ajattelun puhtaus sitten uskonnollista tai filosofista fundamentalismia.

Endon kirjan pohjalta on tehty ainakin kaksi elokuvaa. Uusin niistä on alussa mainitsemani Martin Scorsesen hieno Silence. Elokuva noudattaa kirjaa uskollisesti ja kirjaa lukiessa saattoi nähdä elokuvan kohtaus kohtaukselta uudestaan. Petturuuden teemaa on käsitelty vaikuttavasti ja lopulta sankaruus, vaikeneminen, kieltäminen, nöyrtyminen, periksiantaminen ja armollisuus kanssaihmisiä ja itseä kohtaan nousee kirjassa hienosti esiin kaikessa monimuotoisuudessaan. Mutta Jumala on vaiti. Myös suuri osa ihmisistä vaikenee ja tämän oikeus heille on. Mutta sanomisen vapautta, epäilyä ja erilaisuuden sietoa kuulutan. Väkivalloin uskoa ja ajattelua ei voi eikä saa kitkeä. Väkivalta synnyttää väkivaltaa, kidutus kostoa tai järjetöntä uskoa.

Sputnik, rakkaus ja Platon

Murakamin tarina Sputnik-rakastettuni -teoksessa (ap. 199, siuom. 2003) on tutun oloinen hänen muista teoksistaan ja eräiltä osin jo Platonin Symposio/Pidot kirjoituksen tarinoista. Toisistaan irroitetut ihmisen puolikkaat etsivät itseään ja itseään täydentävää puolisoaan siinä erityisemmin onnistumatta. Tämä maailma ei riitä ja siksi matka jatkuu rajan yli tuonpuoleiseen, josta ei ehkä ole paluuta.

Romaanin kertoja K. on rakastunut opiskelutoveriinsa Sumireen. Sumire on opettaja K:n paras ystävä, mutta hän puolestaan rakastuu, aiemmassa elämässään pahoin rikkoutuneeseen, itseään seitsemäntoista vuotta vanhempaan naiseen nimeltään Miu. Hänestä tulee Miun Sputnik, kanssakulkija ja K. puolestaan kiertää Sumiren ympärillä omaa kiertorataansa.

Tarinaa kuljetetaan ensin Japanissa ja välillä Euroopassa. Miu ja Sumire päätyvät Rodoksen kautta pienelle Kreikan rannikon saarelle. Siellä Sumire katoaa palatakseen takaisin aivan kirjan lopussa.

Kirja oli minulla matkalukemisena Rodoksella ja oli aika hämmentävää tulla tuohon paikan kohtaamiseen: kirjan aika ja kirjallinen konteksti oli kovin erilainen, mutta kuvaukset saaristosta olivat kohdallisia (lukuunottamatta vuorovesikuvauksia, joita ei tietääksen kuvatulla tavalla ole välimerellä).

Murakamin tarkka, tuotemerkkejä myöten etenevä kuvaus on omanlaisensa. Unenomaisuus tuo tekstiin monitulkintaisuutta ja usein on kiinnostavaa pohtia liikutaanko kertojan pään sisäsiessä maailmassa, unessa, toiseuden ja vierauden kokemuksissa vai liikutaanko kirjan todellisuuden puitteissa aivan eri maailmoissa. Sujuvaa kerrontaa. Murakami on kertonut tätä tarinaa monissa kirjoissaan ja vuosien mittaan laajemmin (esimerkiksi 1Q84) ja sitoen tarinansa eri länsimaisiin ja japanilaisiin myytteihin. Parhaana pidän edelleem Kafka rannalla teosta.

Maailmanloppu ja ihmemaa

Philadelphia Inquiuerin luonnehtii Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa teosta seuraavasti: Mielikuvituksellista, mystistä ja hauskaa ... fantasiamaailma, joka olisi voinut olla Franz Kafkan käsialaa.  Esquire taas väittää kirjan olevan (y)hdistelmä amerikkalaista komediaa ja japanilaista kauhua.

Näiden luonnehdintojen pitäisi jo herättää vahvoja epäilyä - amerikkalaista, japanilaista, komediaa, kauhua, mystistä, hauskaa, fantasiamaailma. Ehkä nämä luonnehdinnat sopivat jollakin tavalla, mutta Franz Kafkan käsialaa se ei kyllä tule mieleen. Ei ennakkoon eikä varsinkaan kirjan lukemisen jälkeen.

Haruki Murakami on melkoinen tarinankertoja. Varhaisen tuotannon Maailmanloppu ja ihmemaa oli välillä puuduttavaa luettava ja olin jo heittää lukemisen kesken, kun taas jokin säie nosti tarinaan mukaan. Päähenkilönä on jälleen kerran keski-ikäistyvä mies, eronnut, osin erakoitunut puurtaja, joka johdattuu erikoisen tarinan kaksoismaailman kiemuroihin. Yllättävää kyllä, tässä teoksessa itse juoni ei jaksanut oikein vetää, mutta tarina muuttui kiinnostavammaksi, kun siinä käsiteltiin mahdollisia maailmoja, identiteetin rakentumista ja tietoisuuden luonnetta. Yksittäiset tarkkoja havainnekuvia sisältävät lauseet Murakamin teoksissa synnyttävät myös nautinnon tunteita: Kaunottaret eivät vietä sunnuntai-iltapäivää pesulassa naistenlehtiä lukien tai Mustat ruuvit näyttivät onnellisilta riveissä lautasilla. Kauhua en tarinasta löytänyt ja hauskuuskin oli lähes puujalkavitsien tasoista. Amerikkalaisen populaarikulttuurin, japanilaisen mystiikan ja modernin kulttuurin klassikoiden kudelma on kyllä jälleen näkyvissä. Mutta jotakin jää uupumaan, jotta siitä syntyisi tällä kertaa intensiivinen, koherennti ja kompleksinen kokonaisuus.

Tuntuu siltä, että Murakami kirjoittaa yhtä ja samaa teosta aina uudelleen ja uudelleen. Kehitystä on tapahtunut. Pidän edelleen parhaana Kafka rannalla -teosta ja massiivisuudessaan IQ84 on mestariteos. Mutta kyllä Kafka on näistä vielä kaukana, edessäpäin. Tai oikeastaa tällainen vertailu ei ole edes mielekäs. Kyse taitaa sittenkin olla kokonaan erilaisesta tyylistä tai elämäntunteesta. Kafkan maailma on absurdin todellinen, hyytävä ja sisäisesti eheän looginen. Siitä puuttuu Murakamin viljelemä leikittely ja flirttailu (laskelmointi?) modernin maailman populaarikulttuurin kanssa. Kafka ja Murakami ovat eri maailmoista - modernin ja postmodernin eron voisi piirtää vaikka heidän tuotantojensa väliin.