Siperialainen hysteria

Kävelet päiväkaudet syömättä ja juomatta kuin jonkin ulkoisen voiman vallassa. Lopulta lysähdät maahan ja kuolet niille sijoillesi. Sitä kutsutaan hysteria siberianaksi. (Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen, s. 190)

Haruki Murakamin kirjoissa toistuu usein sama ikiaikainen teema - kadotetun rakkauden (ja rakkaan) etsintä.  Ja kun sen hetkellisesti löytää ja tunnistaa, se katoaa salaperäisellä tavalla. Näin myös vuonna 1992 japaniksi ilmestynyneessä ja nyt 2017 Juha Myllärin suomentamassa  Rajasta etelään, auringosta länteen. Kirja vilisee erilaisia viittauksia niin Shakespearen Romeoon ja Juliaan Duke Ellingtonin ja Billy Strayhornin sävellyksen Star Crossed Lovers välityksellä kuin muutaman muunkin jazz-kappaleen kautta. Kirja antaa hyvän perustan pohtia rakkauden olennaisuuksia ja myös Murakamin asettamia kysymyksiä. Kirja avaa mielestäni hienosti myös monien muiden Murakamin teosten peruskonseptia.

Kirjan päähenkilö Hajimen elämää seurataan hänen syntymästään (1951) keski-ikään 1980-luvun lopun Japaniin. Kuvaus on keskittyneesti päähenkilön oman havainto- ja tunnemaailman sisäistä. Ulkoisesti Hajimen elämä on tavallista - hän käy koulunsa ja yliopiston, on tylsässä työssä kustannustoimittajana koulukirjoja julkaisevassa firmassa, menee  ns. hyviin naimisiin, saa pari tytärtä  ja appiukon avustamana avaa menestyvän jazz-ravintolan ja toisenkin, ajelee BMW-autollaan ja menestyy siis kaikin puolin. Kaikki siis hyvin? Eipä tietenkään. Kirjassa on kysymys eksistentiaalisen kriisin vähittäisestä kypsymisestä ja puhkeamisesta. Hajime ei ole erityisen komea tai muutenkaan sankarillinen hahmo. Hänellä on kuitenkin menestystä myös naisten kanssa. Hän jakaa kohtaamansa naiset selvästi kolmeen ryhmään. Suurin niistä on melkein kaikki kauniit naiset ja myös vähemmän kauniit, mutta kiinnostavat naiset. Näiden kanssa Hajime keskustelee ja makaakin heidän kanssaan sopivan tilaisuuden sattuessa. Sitten on kauniit naiset, joita hän voi rakastaa, kuten vaimoaan Yukikoa. Mutta ylitse kaiken on Shimamoto, tyttö johon Hajime tutustuu ja tietämättään rakastuu jo kouluiässä, mutta kadottaa tämän 12-vuotiaana. Kun kaikki elämässä on asettunut kohdalleen Shimamoto palaa Hajimen elämään ja niin Hajime ajautuu siperialaisen hysterian polulle. Hän haluaa katsoa mitä on rajan takana (rajasta etelään) ja niin alkaa vaellus auringosta länteen. Rajasta etelään (South of the Border) on Nat King Colen kappale ja siinä tuon rajan takana on Meksiko ja uskomattoman kaunis ja vastustamaton juanita. Auringosta länteen taas viittaa tilanteeseen, jossa elämän yksitoikkoisuus ja toisteisuus pakottaa ihmisen liikkeelle katsomaan, mistä aurinko oikein nousee tai minne se laskee, mitä pimeällä puolella oikein on - onko siellä sanoin kuvaamaton valo ja rakkaus? Vai onko siellä pimeys, kadotus, pimeys ja kuolema?

Hajime ei muotoile asiaa itselleen näin. Hänen intohimonsa kohde on lapsuudenihastus Shimamoto joka palaa lapsuuden ja nuoruudenmuistoista, jopa korjattuna, kauniina, salaperäisenä ja ilmeisen suostuvaisena hänen näköpiiriinsä. Hajimen tapa kuvailla Shimamotoa viittaa siihen, että kyseessä on hänen oman mielensä tuottama rakkauden illuusio. Hajime sanoo: Shimamoto, en tiedä sinusta mitään.(...) Huomaan saman asian joka kerran kun katson sinua silmiin. Shimamoto myös ei myöskään voi kertoa itsestään mitää ja kysyy näkyykö tuo tunnistamattomuus hänen silmistään. Hijamoto vastaa: Ei sinun silmissäsi lue mitään. (...) Se lukee minun silmissäni. Että en tiedä sinusta mitään. Se vain heijastuu sinun silmistäsi takaisin omiini. Shimamoton silmät, toisin kuin vaikkapa Madame Bovaryn, eivät siis säihky Hijamelle eri väreissä kiehtovina ja tavoittelemisen arvioisina vaan pakottavana tyhjyytenä, mustana aukkona jota kohti Hajime ei voi olla kulkematta.

Kun Hajime sitten saa Shimamoton ja rakkaus saa täyttymyksensä (kuten niin kauniisti varsinkin vanhemmassa kirjallisuudessa asia ilmaistaan), se merkitsee illuusion katoamista. Murakamin kirjoissa on usein aika suorasukaista ja yksityiskohtaistakin seksiaktien kuvausta, mutta erotiikka niistä on aika kaukana. Murakami onnistuu kuvaamaan tilanteet, niiden joistain erikoisista piirteistä huolimatta, jollakin tavalla banaalisti ja kliinisesti, tunnelma on "cool" ja kuvaus toteavaa.

Murakami tuntuu ottavan Platonin ajatuksen ideoiden maailmasta aika lailla vakavasti. Puhtaiden ajatusten ja tunteiden maailmaan katsominen sokaisee ja lopulta tuhoaa katseen kohteen katsojan sokeutuessa. Murakamin tekstien voisi ajatella kuvailevan myös ajattelumme kohteellisuuden (intentionaalisuuden) perimmäistä problematiikkaa: Jos Shimamoto on Hajimen rakkauden kohde, vaikka Hajime ei todellisuudessa tunne (eikä voi tuntea) Shimamotoa, niin ketä Hajime oikeastaan rakastaa? Omaa illuusiotaan rakkaudesta ja Shimamotosta? Ja kun Hajime lopulta heittäytyy rakkautensa ja rakkaansa käsiin ja syliin, samalla tuo kohde välttämättä häviää ja tuhoutuu. Shimamoto ei luultavasti palaa, ei nyt eikä hetkenkään kuluttua.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei välttämättä ole paras Murakamin tuotannossa, mutta se on omalla tavallaan yksi selkeimmistä. Tarinaan ei ole sisällytetty varsinaista mystistä ulottuvuutta ja kaksoismaailman teema ei ole esillä sananmukaisesti. Hajime ja Shimamoto tekevät kyllä matkan joelle ja pakenevat omaan maailmaansa Hajimen mökille, mutta näissä retkissä ei ole samaa myyttistä ulottuvutta kuin joissakin muissa Murakamin teoksissa.

Näin asiat ovat tässä hetkessä ja luultavasti. Hetki  on odottavalle osapuolelle ajan yksikkö, jota ei voi mitata ja  luultavasti on (...) sana, jonka painoa on mahdoton mitata (s.179). Tällaisia sanoja kuitenkin tarvitaan joissain tilanteissa, varsinkin kun liikutaan rajoilla ja niiden yli. Pyritään pääsemaan auringosta länteen - valon ja pimeyden tuollepuolen.