Wednesday, May 27, 2020

Ihmisen kaksoiselämää

Paljon kiitosta saanut, syystäkin, televisiosarja Le Bureau - Vakoojaverkosto innosti lukemaan tuoreen tositarinan vakoilusta. Vakoojan erityisammattitaitoa on soluttautua peiterooliinsa kokopäiväisesti, elää käsikirjoittetua elämää. Komennuksen päätyttyä heidän pitää jättää omaksumansa identiteetti ja elämäntilanne taakseen. Koulutuksesta huolimatta on vaikeaa tai mahdotonta unohtaa kokemansa ja hylätä tärkeiksi muuttuneet ihmiset. He ovat siis omalla tavallaan näyttelijöitä tai tosielämän kirjan hahmoja.

Tästä Le Bureau -sarja ja nyt käsillä oleva kirja kertoo. Ne ovat molemmat hyviä kuvauksia ihmisten välisistä suhteista yleensä ja erityisesti myös työyhteisöjen toiminnasta, vaikka edustavatkin äärimuotoa epäilyksen, juonittelun ja petturuuden kulttuurista.

Ben Macintyre kertoo Vakooja ja petturi. Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio (Atena 2020) kirjassaan lopulta KGB:n everstiksi kohonneen Oleg Antonovitš Gordijevskin tarinan. Gordijevski syntyi ja eli koko elämänsä vakoilun, urkinnan ja salaisten operaatioiden parissa. Ensin KGB:n palveluksessa ja sitten kaksoisagenttina siirtymällä Britannian ulkomaantiedustelu M16:n vakoojaksi peitenimellä NOCTON. Hän paljasti KGB:n ja Neuvostoliiton vakoilun ja politiikan saloja länsimaille kylmän sodan kuumina vuosina ja kirjan mukaan oli yksi niistä henkilöistä, jonka tietojen avulla kyettiin välttämään kylmän sodan aikaisen ydinsodan vaaran puhkeaminen. Osaltaan Gordijevškin toiminta nakersi Neuvostoliiton hallinnon uskottavuutta ja edisti näin Neuvostoliiton hajoamisprosessia. Lopulta Gordijevški jäi kiinni CIA:n petturin tietojen perusteella, pakeni  Moskovasta Suomeen  Sierran takakontissa brittitiedustelun salakuljettamana ja jatkoi Norjan kautta Britanniaan kesällä 1985. Tämän jälkeen hän toimi Brittien ja Yhdysvaltalaisten neuvonantajana ja elää eläkevuosiaan edelleen tiettävästi Britanniassa.

Macintyren kirja on vakuuttavasti ja kirjallisessa miellessä hyvin kirjoitettu. Jännittäviä tilanteita, aikaikkunoita, rinnakkaisia tapahtumakulkuja, henkilöiden välisiä vuorovaikutusuhteiden kuvauksia ja pikkutarkkoja yksityiskohtia riittää. Jonkin verran tekstissä on toisteisuutta, mutta toisaalta se auttaa lukijaa pysymään mukana monimutkaisissa operaatioissa. Macintyre on saman ongelman edessä kuin länsimainen tiedustelu oli KGB:n kanssa: toisaalta välillä organisaatio ja sen ihmiset kuvataan tehottomaksi, omaa etuaan ajavien "idioottien" koostumaksi, jossa vain muutamilla on inhimillisesti postiivisia ja kulttuurisia piirteitä, toisaalta KGB on murskaavan tehokas ja pystyy valvomaan kaikkia, ainakin Neuvostovenäjällä, mutta myös muualla. Melko luotettavasti Macintyre kuitenkin selviää, vaikka brittitiedustelun inhimillisyys, kunniallisuus ja sanasta kiinnipitäminen kuvataankin paikoin epäuskottavan ihanteellisesti rukoushetkineen ja kyynelten tirahduksineen. Draaman lakeja noudatetaan, narratiivi toimii.

Kirjaa - samoin kuin Vakoojaverkko-sarjaa (josta alkaa uusi 5.kausi 1.7.2020 Ylellä) - on kiinnostavaa lukea, koska sen käsittelemät asiat ovat tapahtuneet, jos ei aivan kokonaan niin pääosin, aikana jonka itse muistaa enemmän tai vähemmän tarkasti. Gordijevskin tapaus oli itseltäni pimennossa niin 1980-luvulla kuin vielä kauan sen jälkeenkin. Tässä lajityypissä todellisuuden, narratiivin ja kirjallisuuden suhteet asettuvat erityisen kiinnostavaan suhteeseen. Lukija ja katsoja pakotetaan arvioimaan omia tietojaan ja arvostuksiaan suhteessa kerrottuun. Macintyren retoriikka vetoaa "tämä on totta" lukutapaan, Le Bureau -sarjan alkutejksteissä muistutetaan siitä, että sarjan tapahtumat ovat fiktiota. Niin tai näin, kosketus todellisuuteen säilyy. Toisin kuin Faustilla, elävällä ihmisellä, olipa hän agentti tai ei, on rinnassaan vain yksi sydän.


Tuesday, May 26, 2020

Muistin muistolle

..., ja asetin ensimmäistä kertaa elämässäni maiseman muotokuvan edelle. (s. 436)

Miksi oikeastaan haluamme muistaa menneen? Katsoa valokuvia, kirjoittaa historiaa, penkoa sukumme varhaisia vaiheita? Uskoa, että tämä tässä on tallentamisen arvoista, jos ei nyt, niin vuosien kuluttua?

Mari Stepanova on kirjoittanut oivaltavan kirjan Muistin muistolle. Galja-täti on kuollut, jäljelle on jäänyt huoneisto täynnä vanhoja esineitä, pepereita, merkillisiä kapineita, valokuvia.

Mutta valokuvan mekanismi ei pyri olevaisen säilyttämiseen. Sen logiikka muistuttaa enemmän näytteiden keräämistä jälkimaailmalle tai avaruusolennoille: todisteita ihmiskunnasta, kaikkein parhaimman antologiaa ... Mona Lisa, Shakespeare, sikari tai iPhone, Kalašnikov, penisiliini. Tämä kaikki muistuttaa egyptiläisiä hautauksia, jotka ovat kuin tilavat matkalaukut pakattuna täyteen kaikkea välttämätöntä.

Stepanova päättää kirjoittaa sukunsa historian, mutta monet asiat jäävät vaille vastausta. Valokuvissa katse kohtaa tuntemattomattoman. Tai tunnettun, mutta kuvat eivät kerro mitään, katsoja ja kirjoittaja kertoo, luo näiden näytteiden pohjalta tarinaa, kuva jää mykäksi. Katsottuaan kuvia tarpeeksi, voi päätyä ajatukseen, että unohtaminen on olemisen alku. Miksi ihmeessä emme jätä isoisiä ja isomummoja  albumin sivulle laatikon lepoon? Monasti he eivät edes elinaikanaan halunneet muistaa kaikkea tapahtunutta.

Stepanova kirjoittaa suvun historiaa, juutalaisten asettumista Venäjälle,  vainoa ja eristyneisyyttä, aikaa ennen Neuvostoliitoa, sen aikaan ja sen jälkeen. Samalla metakertomus avaa tarinan syntyä, sen edellytyksistä, viittaa oppineesti niin kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, Venäjän poliittiseen historiaan kuin feministiseen teoriaan ja käytäntöön. Kirja on melkoinen keitos ja runsaudensarvi, paikoin hieman puuduttavakin yksityiskohtineen, mutta kaikkinensa säihkyvä ja säteilevä, ajattelua herättävä, koskettava kuvaus aikamme venäläisen älymystön pyrkimyksestä kehittää ymmärrettävä kuva historian pimeästä negatiivista tai saada kuvien pikselit sellaiseen järjestykseen, että suunnistaminen tulevaisuuteen olisi mahdollista.

Menneestä jää, kaikesta tallentamisesta huolimatta ja nykyään entistä enemmän sen vuoksi, pirstaleinen kuva. Jos emme näe kauneutta ihmisen katseessa, jäljelle jää vielä maisema. Tarinan kauneus on katsojan silmässä.

Saturday, May 02, 2020

Giordano tarttuu tartuntaan

Italialaisen kirjailija Paolo Giordanon haastattelu HS:ssa 17.4.2020 oli kiinnostava. Hän oli tarttunut ajan haasteeseen ja kirjoittanut meneillään olevasta pandemiasta kirjan, samantien suomennetun Tartunnan aikaan. Kirja oli kuitenkin pettymys, vaikkakin puolustaa toki paikkaansa dokumenttina tästä ajasta.

Olen lukenut Giordanon suomennetun esikoiskirjan Numeroiden yksinäisyys. Siinä samoin kuin nyt julkaistussa kirjassa ilmenee hyvin hänen koulutuksnsa fyysikkona. Giordano on mieltynyt lukuihin ja korona-raportissaankin hän malttaa huolella aluksi tarkastella koronaviruksen tarttumisen matemaattisia malleja, tilastoja ja niiden pätevyyttä. Pääasiassa kirjassa toistetaan anti-koronatoimien vaatimia pidättyväisyyksiä ja kärsivällisyyttä, mikä on kyllä perusteltua. Tärkeää on myös varoittaa tulevasta ja siitä, miten tämä ja tulevat kriisit vaarantavat globalisoituvan maailman perusrakenteet ja kulttuurisen kehityksen. Paikoin hienosti hän kuvaa myös ajan sykkeen rytmihäiriöitä. Kuva tulevaisuudesta on synkkä ja mahdollisesti tosi.

Kiinnostavinta kirjassa on kuitenkin kuvaukset italialaisten reaktioista koronaan ja myös eräisiin muihin aiemmin ilmenneisiin haasteisiin (mm. oliivipuiden taudit). Tästä olisi lukenut enemmänkin. Jostain syystä pientä ärtymystä herätti Giordanon saarnaava tyyli, pyrkimys osallistua koronakriisistä selviytymisen sielunmessuun, järkevään tiedepohjaiseen diskurssiin vastakohtana ”kansan” tunnepohjaiseen reagointiin. Tästä huolimatta kunnioitettava pyrkimys antaa panos haastavaan tilanteeseen.