Joudu ilta kaunis

 Jos Karl Ove Knausgårdin Aamutähti (2021) ei olisi loistava kirja olisi helppo kritisoida sitä. Kirjan rakenne on katkelmallinen, juonta ei ole juuri nimeksikään, kirjan henkilöiden elämäntarinat katkeilevat ja heidän tarinansa eksyvät filosofis-teologisiin pohdintoihin kesken kaiken, raamatun ja muiden lähteiden suoria lainauksia on melko paljon. Kirjan päättävä essee "Kuolemasta ja kuolleista" puolestaan ei ole essee, vaan siinä kirjan fiktiivinen henkilö, Egil Stray,  eksyy esseestään takaisin oman elämänsä tarinaan.

Kirjalla on siis teema: kuolevaisten ihmisten arkinen raadollinen elämä tässä ja nyt ja mahdollinen kuoleman jälkeinen elämä rajan tuolla puolen. Arkinen aherrus, tuska ja taival jatkuu, vaikka kirjan maailmassa taivahalle syttyy uusi tähti, kenties Supernova tai jokin muu, ken tietää. Kirjan päähenkilöt, Arne, Kathrine, Emil, Iselin, Solveig, Jostein, Turid, Egi, Vibeke elävät omissa lokeroissaan. He pohtivat enemmän tai vähemmän tukalaa elämäntilannettaan, havaitsevat tähden taivaalla, jatkavat arkielämäänsä virheineen kaikkineen. Osalla on tavanomaisittain ajatellen harhanäkyjä vai eikö sittenkään. Olisko mahdollista, että kuolleet olisivat jollakin tavalla keskuudessamme? Ainakin joillekin meistä?

Aivan ihmeellisellä tavalla Knausgård onnistuu pitämään lukijan mukana keitoksessa, jossa huonomalla kirjoittajalla vain mensi puurot, vellit, viinat ja villasukat sekaisin. Samalla joutuu jatkuvasti pohtimaan kuka kirjassa on äänessä: ilman muuta kirjoittaja Karl Ove, mutta onko jokin kirjan henkilöistä, erityisesti hänen äänensä? Vai leikitteleekö kirjoittaja vain lukijan mielikuvituksella?

Knausgårdin Taisteluni 1-6 -sarja (2011-2016) oli ainutlaatuinen ja hieno kokonaisuus, autofiktiona sen viittauskohdat olivat selkeämmät (mutta eivät selkeät). Vuodenaikasarja Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä ei puolestaan vakuuttanut, kirjoittaja vaikutti väsyneeltä perheenisältä, jota Knausgård tuolloin olikin, hän ei pystynyt luomaan arjen kuvista lukijaa kiehtovaa kuvaa. Nyt Aamutähti on puhtaammin fiktiota, teksti kulkee, hengittää ja yskii henkilöidensä mukana. On aivan ihmeellistä huomata kuinka Knausgård onnistuu pääsemään luomiensa hahmojen pään sisään uskottavasti. Tunnetasolla hän kuljettaa sankarit konniksi ja konnat sankareiksi. Kukaan ei säästy, mutta miksi säästyisi? Pinnallinen ja syvällinen kietoutuvat toisiinsa vyyhdeksi, jossa hyvät aikomukset ja lupaukset sortuvat juuri ennen seuraavan normi päivän valkenemista. Vielä ennen käänteentekevää keskustelua, ratkaisua oman elämän suunnasta tai vaikean asian puheeksi ottoa, on syytä nauttia ystävien kanssa katkarapuja, taskurapuja ja kallistaa muutama lasillinen, ehkä useampikin, valkoviiniä, viinaa, olutta tai mitä sattuu löytymään.  Tai ajaa juovuspäissään kolari, jäädä ylitöihin, tehdä oman uran nousuun kääntävä skuuppi joukkomurhasta, tai muuta vastaavaa. Illan jälkeen tulee yö. Ja aamu. Tähti valaisee.

Lucia Berlin, kirjailija ja kirjoittaja

Lucia Berlinin teokset ovat Elizabeth Stroutin ohella olleet parasta lukemastani uudehkosta amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Nyt teoksessa Kotiinpaluu avautuu Berlinin oman elämän vaiheet keskeneräiseksi jääneen muistelman ja kirjeiden kautta. Ne osoittavat, kuten saattoi aiempia teoksia lukeneena olettaakin, että hänen kaunokirjalliset tekstinsä ovat hyvin omaelämänkerrallisia. Dramaattisia käänteitä on runsaasti ja usein ne ovat jyrkkiä, sosiaalista nousua ja laskua, kurjuutta ja loistoa, riippuvuuksien kanssa kamppailua ja pyrkimystä selvityä ja elää hyvää elämää. Kaiken aikaa mukana kulkee kirjoittaminen.

Berlin asui useassa paikassa Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Työpaikat vaihtuivat opettajasta siivoojaan, hammaslääkärin apulaiseen ja kotiäidin velvoitteisiin. Lopulta kirjoittamisesta ja sen opettamisesta tuli kuitenkin myös ammatti, menestystäkin, vaikka Berlin löydettiin maailmantähdeksi vasta kuolemansa jälkeen.

Koskettavaa tekstiä, taitavaa arjen kuvausta. Berlin on yksi niistä kirjoittajista, joka onnistuu kertomaan mistä tahansa asiasta yksinkertaisen kiehtovasti. Onni on, että tämä suoraan omaelämänkerrallinen kirja tuli luetuksi vasta nyt muiden tekstien jälkeen. Kaunokirjalliset teokset kantavata hyvin ilman autobiografista taustaansa, mutta toki tämä tuo teksteihin vielä lisää syvyyttä. Berlin ei kirjoita autofiktiota, kirjan naiset elävät omaa elämäänsä kirjallisuuden fiktiivisessä maailmassa, toisin kuin kirjailija omassaan.

Teksti, tuska ja nautinto

Lucia Berlinin teksteien lukeminen on vierailu tuskien temppeliin. Temppelin seinällä voi katsoa elämänkamppailuun naulittuja ihmisiä, arjen pyhimyksiä. Tekstiä mielessään toistaessaan lukee pitkän ripin ja rukouksen, myötäelää ja kokee tuskaa ja jos armahtaa itsensä, kokee puhdistautuvansa. Sieltä voi myös tulla ulos raikkaseen ilmaan, kulkea kirjallisen hautausmaan kautta ja kohottaa katseensa taivaalle, nähdä pääskyjen lentävän korkealla, sateen laskeutuvan tai myrskyn pauhaavan. Kokea kauneuden. Kaikesta huolimatta. Armottomasti, julmasti, rakastaen.

Berlinin yksi kertojaminä ymmärtää kanssakulkijaansa vasta kun huomaa olevansa hänen kaltaisensa. Kyseisessä tarinassa kertoja ymmärtää enonsa toimintaa vasta, kun on itse hänen laillaan alkoholisti. Itse Berlin, alkoholisti hänkin, kykeni irrottautumaan omasta alkoholismistaan, katsomaan sitä etäältä ja kirjoittamaan siitä. Näin hän teki monille muille kokemuksilleen. Kertoi ne punomalla ylivertaisen hienosti korkeaa ja matalaa, pinnallista ja syvällistä.  Elämänmakuista kirjallista taituruutta.

Lucia Berlinin Siivojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia, kertoo osittain samoja tarinoita, joita on ollut kahdessa aiemmin lukemassani kokoelmassa. Joissain tapauksissa sama tapahtumankulku kerrotaan tarinan toisen henkilön näkökulmasta. Karheutta ja kauheutta tarinoissa riittää, yksityiskohtaisia kuvauksia ja tragikoomisuutta. Tarinoiden ahdistava kauheus on kerrottu niin hyvin, että lukijan kokema tuska ylittyy tekstin ja kielen kauneuden lukemisen nautinnolla. Tarina ja kieli pitää otteessaan. Se on osoitus erinomaisesta kertomisen taidosta. Lukija jaksaa lukea tukehtumatta kirjoitettujen henkilöiden ahdistukseen. Lisähappea on tiedossa viimeistään jokaisen tarinan lopussa tai joskus myös yksinkertaisesti siinä, että tarina tai kohtaus päättyy, juuri ennen kuin lukija kääntää katseensa muualle.

Myönnettävä on, että nyt kolmatta Berlinin taidonnäytekokoelmaa lukiessa, paikoin on toiston tuntua. Se on helppo antaa anteeksi. Nämä kertomukset ansaitsevat tulla kuulluksi. Ne muistuttavat sekä ihmiselon ankeudesta ja toivottomuudesta, että osoittavat kirjallisen kuvauksen voimaa. Tekstit antavat toivoa niiden puolesta, joilla toivoa ei ole tai jotka eivät aina näe toivoa elämässään.

Berlin on myös siinä mielessä oiva kirjoittaja, että useisiin teksteihin sisältyy metatekstiä. Kertoja antaa vihjeitä siitä, miten tekstiä tulisi lukea tai miten tarina mahdollisesti päättyy. Mutta sepä päättyykin aina tavalla, jota ei voi ennakoida. Suoraakin kirjoittamisen oppia tekstissä on. Yhdessä tarinassa ollaan vankilan kirjoittajapiirissä, opettaja antaa ohjeita, vangit toteuttavat tai kiistävät ohjeet. Kirjoittajana Berlin tuntuu istuvan molemmilla puolilla - kokemusta kirjoittamisesta, sen opettamisesta ja kovista kokemuksista omassa elämässä on. Kun näistä punoo tarinan, syvällinen ja pinnallinen vuorottelevat - nautinto vaihtuu tuskaan ja kipuun, julmuus ja kärsimys nautintoon. Kirjan alku- ja jälkisanoissa kerrotaan tiiviisti kirjailija Berlinin elämäntarinaa, tuotannon syntyä ja autofiktiosta hänen tuotannossaan.