Jos Karl Ove Knausgårdin Aamutähti (2021) ei olisi loistava kirja olisi helppo kritisoida sitä. Kirjan rakenne on katkelmallinen, juonta ei ole juuri nimeksikään, kirjan henkilöiden elämäntarinat katkeilevat ja heidän tarinansa eksyvät filosofis-teologisiin pohdintoihin kesken kaiken, raamatun ja muiden lähteiden suoria lainauksia on melko paljon. Kirjan päättävä essee "Kuolemasta ja kuolleista" puolestaan ei ole essee, vaan siinä kirjan fiktiivinen henkilö, Egil Stray, eksyy esseestään takaisin oman elämänsä tarinaan.
Kirjalla on siis teema: kuolevaisten ihmisten arkinen raadollinen elämä tässä ja nyt ja mahdollinen kuoleman jälkeinen elämä rajan tuolla puolen. Arkinen aherrus, tuska ja taival jatkuu, vaikka kirjan maailmassa taivahalle syttyy uusi tähti, kenties Supernova tai jokin muu, ken tietää. Kirjan päähenkilöt, Arne, Kathrine, Emil, Iselin, Solveig, Jostein, Turid, Egi, Vibeke elävät omissa lokeroissaan. He pohtivat enemmän tai vähemmän tukalaa elämäntilannettaan, havaitsevat tähden taivaalla, jatkavat arkielämäänsä virheineen kaikkineen. Osalla on tavanomaisittain ajatellen harhanäkyjä vai eikö sittenkään. Olisko mahdollista, että kuolleet olisivat jollakin tavalla keskuudessamme? Ainakin joillekin meistä?
Aivan ihmeellisellä tavalla Knausgård onnistuu pitämään lukijan mukana keitoksessa, jossa huonomalla kirjoittajalla vain mensi puurot, vellit, viinat ja villasukat sekaisin. Samalla joutuu jatkuvasti pohtimaan kuka kirjassa on äänessä: ilman muuta kirjoittaja Karl Ove, mutta onko jokin kirjan henkilöistä, erityisesti hänen äänensä? Vai leikitteleekö kirjoittaja vain lukijan mielikuvituksella?
Knausgårdin Taisteluni 1-6 -sarja (2011-2016) oli ainutlaatuinen ja hieno kokonaisuus, autofiktiona sen viittauskohdat olivat selkeämmät (mutta eivät selkeät). Vuodenaikasarja Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä ei puolestaan vakuuttanut, kirjoittaja vaikutti väsyneeltä perheenisältä, jota Knausgård tuolloin olikin, hän ei pystynyt luomaan arjen kuvista lukijaa kiehtovaa kuvaa. Nyt Aamutähti on puhtaammin fiktiota, teksti kulkee, hengittää ja yskii henkilöidensä mukana. On aivan ihmeellistä huomata kuinka Knausgård onnistuu pääsemään luomiensa hahmojen pään sisään uskottavasti. Tunnetasolla hän kuljettaa sankarit konniksi ja konnat sankareiksi. Kukaan ei säästy, mutta miksi säästyisi? Pinnallinen ja syvällinen kietoutuvat toisiinsa vyyhdeksi, jossa hyvät aikomukset ja lupaukset sortuvat juuri ennen seuraavan normi päivän valkenemista. Vielä ennen käänteentekevää keskustelua, ratkaisua oman elämän suunnasta tai vaikean asian puheeksi ottoa, on syytä nauttia ystävien kanssa katkarapuja, taskurapuja ja kallistaa muutama lasillinen, ehkä useampikin, valkoviiniä, viinaa, olutta tai mitä sattuu löytymään. Tai ajaa juovuspäissään kolari, jäädä ylitöihin, tehdä oman uran nousuun kääntävä skuuppi joukkomurhasta, tai muuta vastaavaa. Illan jälkeen tulee yö. Ja aamu. Tähti valaisee.
No comments:
Post a Comment