Tuesday, December 23, 2008

Sattumuksia Brooklynissa


Kirjojen voimaa ei pidä koskaan aliarvioida kirjoittaa Paul Auster kirjansa toiseksi viimeisessä luvussa (s.361). Mutta hän päättää teoksensa kuitenkin siihen, miten päähenkilö kokee olevansa onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt. Onnellinen loppu siis.

Austerin kirja on jälleen hienosti kirjoitettu tarina. Luin sen ennen kuin Rothin Haamu poistuu. Liekö sattumaa, mutta myös Austerin päähenkilö on Nathan, vanheneva ja jo kuolemaan kääntyvä mies, joka kirjan kulussa löytää elämänlangan uudestaan. Auster on Rothia nuorempi, mutta molempia kiinnostaa vanhenevat miehet, kirjallisuus, Amerikka. Roth on yhteiskunnallisuudessaan kriittisempi ja tiukempi, Auster taas punoo juontaan kerroksisemmin ja monihaaraisemmin. Yhtäkaikki, molemmat "suuria amerikkalaisia kertojia".

Saturday, November 29, 2008

Rothin Haamu


Olen pitänyt tapana lukea Philip Rothin (tai joskus joidenkin hänen amerikanjuutalaisten kollegoidensa Malamud, Bradbury) teoksia noin yhden vuodessa, mutta nyt tuntuu siltä, että tahti on kiihtynyt: Roth on julkaissut tasaiseen tahtiin uusia kiinnostavia kirjoja ja aikaisempaa tuotantoa on ollut kasautuneena varastoksi, josta on voinut tarvittaessa hakea sopivaa luettavaa. Ja osa on jo niin kaukaisessa muistossa, että uudelleenlukeminenkin voisi tulla kysymykseen.

Rothin tuotannossa on kiinnostavaa ajallinen jatkuvauus: kirjailija vanhenee, Rothin usean kirjan päähenkilö Nathan Zuckerman vanhenee, ja lukijana itse vanhenen. Jos Nathan Zuckermanin elämän ongelmat nuorempana tuntuivat kovin kaukaisilta, niin nyt vanhenevan kirjailijan vanhuudenvaivat luovat synkähkön ja ironisen tulevaisuudennäkymän.

Rothin Zuckerman -kirjat ovat hyvin kirjallisia: kirjoittamisen taidonnäytteitä, joissa Rothin kerronta ja Zuckermanin kuvitteellinen kerronta pitää lukijan valppaana.

Rothin kirjan yhtenä teemana on biografisen kirjallisuus"kritiikin" asema ja merkitys. Auttaako vai haittaako kirjan ja kirjailijan ymmärtämistä se tunteeko kirjoittajan henkilöhistorian tai kirjoittajan tavoitteet? Tutkimuksellisestihan on osoitettu miten paljon vaikuttaa tulkintaan jos tiedämme (tai meitä harhaanjohdetaan) kirjoittajasta - tekstiä ei kuitenkaan ole olemassa ilman kontekstia. Mutta missä kontekstissa luemme, haluamme lukea tai joudumme lukemaan (kauno)kirjallista tekstiä? Mutta ehkä tässä kuitenkin pätee vanha sanonta: kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

Oksanen: Puhdistus


Oksasen "Puhdistuksen" sain luetuksi juuri sopivasti kun kirjoittaja sai tunnustuksensa Finlandia-palkintona. Kirja on kiistatta hienosti kirjoitettu, kypsää tekstiä ja havahduttavaa kuvausta. Sen aihe on tärkeä ja vaikeakin. Osa on historiallisesti sidoksissa tosiasioihin, osa taas yleisinhimillistä (ja epäinhimillistä) ihmisen heikkoutta, petturuutta, selviytymistä oloissa, jossa oikean ja väärä asettuvat rakkauden ja kuoleman maastoon väijymään. Mustasta tulee valkoinen ja värit hämärtyvät harmaaseen.

Oksasen kuvaus on kirkasta ja selkeää - samalla kantaaottavaa ja viileästi tarkkailevaa.

Jälleen kerran huomaa, että suomalaista kirjallisuutta kannattaa lukea. Eikä vähiten kielen takia - alkuperäinen kieli voittaa käännetyn. Oksasen kirjassa on paljon oudohkoja sanoja ja myös sellaisia jotka eivät avaudu kerralla. Virkistävää.

Brink: Suurlähettiläs


Brink on kestosuosikkini: hyvin kirjoitettua, selkeästi etenevää tarinankerrontaa usein yhden henkilön kokemana taustalla (ja perustana) yhteiskunnalliset muutokset ja murrokset. Suurlähettiläs kokee eksistentiaalista kriisiään diplomaatin vaativassa työssä. Ratkaisua ei löydy, mutta entiseen ei ole paluuta.

Nainen ja apina

Nainen ja apina on mukaansatempaava tarina naisesta, miehestä ja apinasta. Tai ihmisestä, luonnonvaltiaasta ja eläimestä. Jonkin kriitikon mukaan kirja on krijoittajansa julkaistuista heikoin - mielenkiinnolla odotan seuraavia lukukokemuksia hänen kirjoistaan.

Scifi tai tulevaisuuteen sijoittuvat fantasiatarinat eivät ole mieleilukemistoani, mutta tämä kyllä kannatti lukea. Siitäkin huolimatta että tarina on naiivi, yksinkertainen ja kaavamainenkin.

Tuesday, August 12, 2008

Kesän loppuun




Kesä on mennyt, siltä ainakin tuntuu. Luin melko niukasti: Paul Austerin Orakkeliyön, Christien ja Thompsonin toimittaman Scorsese on Scorsese, Mankellin Kadonnien miesten metsä.
Auster oli oivallinen tarinan kerronnassaan, jälleen kerran, Mankell ihan hyvää kesälukemista ja Scorsesen ajatukset innostivat hankkimaan hänen elokuviaan DVD-versioina (Sudenpesä, Kuin raivohärkä, Casino, Cape Fear, Lentäjä, Kristuksen viimeiset kärsimykset), Taksikuski vielä puuttuu, ja muutakin.
Yön ritarikin tuli nähdyksi elokuvateatterissa, Jokerin esitys oli vakuuttava (samoin kuin Juudaksen rooli JVK:ssä).

Thursday, June 26, 2008

Laineen lumoissa


Lasse J. Laine on julkaisuut lintu-, luonto-, eläin- ja vähän kulttuuriretkistäänkin hienon kirjan, Luonnon lumoissa ( Otava, Helsinki 2008). Ensimmäiset retkikuvaukset ovat vuodelta 1970 ja viimeisimmät vuodelta 2007.

Yli 5000 lintua nähnyt mies matkustaa milloin perheensä milloin muussa seurassa ympäri maailmaa ja mantereita. Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja uskottavaa, kuvat hienoja ja itsekehukin pysyy siedettävissä rajoissa (sillä Laineen ansiot ovat varmaan kiistattomia omalla alallaan).

Ylivertainen maailmanmatkaaja, ei edes kateeksi käy. Mutta lukukokemuksena suositeltava.

Monday, May 19, 2008

Kennedyn aivot


Hennig Mankellin Kennedyn aivot on hyvin vaikuttava kuvaus maailman raadollisesta, rahan pyörittämästä ihmiskaupasta, aidsista ja ruotsalaisesta/länsimaisesta hengenmaisemasta. Mankell kertoo tarinaansa jälleen taitavasti. Maailmalla liikutaan, Kreikassa, Ruotsissa, Espanjassa, Australiassa ja Mosambikissa. Ehkä menoa on liikaakin, globaalisuus taitaa nykyää olla paremmin aistittavissa pysymällä paikallaan.

Hieno kirja, vaikka Syvyys on edelleen hienoin Mankellin kirjoista. En kutsuisi kirjaa dekkariksi, vaikka siinä on jännitystä ja etsintää. Kyse on kuitenkin samasta ihmiselosta mistä arkemmekin on rakennettu. Emme vain uskalla katsoa niin syvälle kuin on tarpeen - mutta kuka varasti Kennedyn aivot?

Toiset kengät


Hannu Väisänen parantaa kerrontaansa edelleen Vanikan paloista jatkavassa kirjassaan Toiset kengät (Otava, Helsinki 2007).

Paljon on tuttua Anteron ja veljien kasvussa pojista nuoriksi miehiksi, vaikka itselleni vieraassa kaupungissa, Oulussa liikutaankin. Vaikuttavaa kuvausta, huumoria ja viiltävää perhe-elämää. Myös opettajien tärkeä rooli, niin hyvässä kuin pahassa, on läsnä.

Anteron eideettinen kyky tuodaan myös teoreettisesti taitavalla tavalla esiin psykolgian oppituntien kuvauksissa. En vain tiedä voitetaanko tuolla eidoksen näkemisellä paljonkaan suhtessa mielikuvituksen, luovuuden ja tarinankerronan taitojen lisänä. Ehkäpä tuo visuaalisointi on kuitenkin samaa mitä valokuvauksessa haetaan, kykyä nähdä ennalta asioiden mahdollinen tila ja kulku. Kun siihen liittyy tekninen taito kuvat asia, joko sanoin tai kuvin, ollaan taidon ja taiteen äärellä. Väisänen on sekä näkijä että kertoja.

Wednesday, February 06, 2008


Martti Lintunen on vaikuttava persoona. Hänen puheensa, kirjoituksensa ja myös kuvansa ovat ensivaikutelmaltaan rahvaanomaisia, suorasukaisia, ei-esteettisiä tai provosoivia. Kirjan Baabelin kuvat lukija kuitenkin huomaa Lintusen kokeneisuuden ja lukeneisuudenkin. Tosin esitystavan jutusteleva muoto pitää lukijan hereillä - onkohan asiat nyt aivan näin vai liverteleekö Martti omiaan. Mutta samalla kannustaa ottamaan kantaa.

Lintunen pyrkii palauttamaan kuvan siihen itseensä, ei-kieleen, ei-luonnontieteellisesti ymmärrettyyn todellisuuteen. Lintusen kuvakäsitys on "sosiaalista konstruktivisimia" - kuvan merkitys rakentuu katsomisen ja katsojan kontekstissa, ei abstraktisti katsojan silmässä, vaan kultuuriin kiinnikasvaneen ihmisen merkitysmaailmassa.

Lintusen ohjeet kuvaajalle ovat myös rohkaisevia - kehitä intuitiivista otetta kuvaamiseen; päinvastoin kuin monissa muissa oppaissa. Mutta katso silti tarkasti ja käytä nykytekniikkaa hyväksesi.

Saturday, January 12, 2008

Vanikan paloja


Hannu Väisäsen Vanikan palat on hieno kirja. Alku on hämmentävä. Olin jo lopettaa lukemisen ennen kuin pääsin tekstiin kiinni. Mutta kun on alkuun päässyt, loppu onkin juhlaa - dokumentaarisen tuntuista fantasiaa - kovaa ja samalla mustan huumorin kyllästämää, visuaalisesti vahvaa ja erikoisilla kielikuvilla liikkuvaa tekstiä.

Tuesday, January 01, 2008

Italialaiset kengät


Joulun kirjalahjoissa oli Henning Mankellin Italialaiset kengät ja Vuoden Luontokuva 2007. Vaimon kontissa lisäksi Hannu Väisäsen Vanikan palat.
Mankellin Italialaiset kengät jatkaa Syvyys-kirjan teemoja, mutta ei kaikilta osin tyyliä. Vanhahko mies kohtaa menneisyytensä vuosien takaa ja pyrkii löytämään sovitusta. Saariston kuvaus, arjen yksityiskohdat yhdistyvät Syvyyden sävähenkisyyteen, muttamuutoin kirjassa on jopa karnevalistisia käänteitä. Luettavaa, sujuvaa. Pidin enemmän realistisesta alusta kuin epäuskottavista käänteistä myöhemmässä tekstissä. Kirja on pohjoismainen. Se tuo hyvin esille myös suomalaisuuden -on melko helppo kuvitella suomalainen kesäsade, mutta minkälainen on kirjassa ihaillen kuvatt ruotsalainen kesäsade?

Kirja innostaa hankkimaan tekijän Kennedyn aivot - teoksen. Se on jostain syystä jäänyt väliin.