Elämää koronan katveessa

Elizabeth Stroutin romaanihenkilö Lucy Barton siirtyy ex-miehensä kanssa koronaa pakoon New Yorkista Mainen maaseudulle. Paikalliset karsastavat newyorkilaisia tulokkaita, korona uhkaa ja tappaa ihmisiä, Lucyn tyttärillä on vaikeuksia avioliitoissaan ja Lucyn siskokin tulee uskoon kun sekä korona että trumpilaisuus ovat upottamassa liberaalin amerikkalaisen elämänideaalin menneen maailman maankamaraan.

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa. Tuohon tiivistyy kirjan melankolisen positiivinen henki. Lucy päätyy myös ajattelemaan, että se minkä hän, he ja me koimme korona- karanteenin aikoina, toi esiin aiemman: Me elämme kaikki karanteenissa, kaiken aikaa. Emme vain tiedä sitä.

Stroutilla on erinomainen taito kirjoittaa yksinkertaisesti ja selkeästi. Hän punoo hienolla tavalla henkilöidensä elämän solmukohtia aikamme tapahtumiin, pistää arkisen elämänkeitoksen joukkoon hienoja mausteita ympärillä tapahtuvista muutoksista. Lucy huomaa omassa alemmuudentunteessaan ja epävarmuudessaan samoja piirteitä kuin Trumpin kannattajien pettymyksessä ja katkeruudessa. Hän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka menivät Capitolin kukkalalle ja rikkoivat ikkunoita. Mutta pian hän huomaa oman ymmärryksensä loppuvan. Capitolin vallanneet olivat natseja ja rasisteja.

Lucyn pohdinnat ovat hämmentävän helppoja siirtää muutettavat muuttaen Suomeen. Lucy ei käytä sanoja natsi ja rasisti varmaan klasissella tavalla, mutta merkitys on helppo ymmärtää. Monia asioita voi yrittää ymmärtää ja ehkä ymmärtääkin, vaikka ei niitä hyväksyisikään. On ymmärrettävää, että koraanin tai raamatun polttaminen loukkaa monia tai on helppoa kohdistaa vihaa erilaisiin ihmisiin ja muihin elänlajeihin (kissoihin, koiriin, susiin tms.). On ymmärrettävää, että on vaikeaa nähdä, missä rasismin rajat kulkevat ja milloin ns. terve ennakkoluulo on paikallaan. Tapahtumat omassa lähipiirissä kytkeytyvät maailman menoon, mutta mihin raja on vedettävä. Oman kuplan laajuuteen tai karanteenin piiriin voi vaikuttaa. Älä mene hukkaan - näin minuakin on viisaasti neuvottu. Ja hukkaa paetessa, voi karhu tulla vastaan.

Stroutia on joissain yhteyksissä verrattu Hemingwayhin. Se ei kuitenkaan ole mielestäni kovin osuvaa. Molemmat ovat toki kertojina mestareita. Vaikka Hemingwayn kirjat ovat tasoltaan epätasaisia, niin parhaimmillaan hän on kyllä ylivertainen. Strout on tasaisen varma (ainakin näissä suomennoksissa joita olen lukenut). Hemingway on viiltävän viileä ja traaginen melankolia huokuu ja tihkuu lauseista ja sanoista ja uuttuu lukijan mieleen. Stroutin teksti puolestaan hehkuu lämpöä. Tarkkanäköisyydestään huolimatta Strout myötäelää henkilöidensä kanssa. Teksti ei silti muutu nyyhkytykseksi tai siirapiksi kuten helposti käy. 

Korona-epidemia puhdisti ilmaa ja sen jälkeen taivas on jälleen sinisempi ja kirkkaampi. Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta uutta ja tuntematonta kohti, rohkeasti, on ilo kulkea.

Kevään valoa

Karl Ove Knausgårdin Kevät kirja kertoo ajasta hänen neljännen lapsensa syntymän vaiheilta. Epilogi on päivätty lapsen täyttäessä kaksi vuotta. Karl Oven vaimo on masennuksesta sairaalassa, hän hoitaa neljää lastaan ja kertoo nuorimmaiselle tilanteesta, mistä on tultu, missä ollaan ja myös mihin ollaan menossa. Ja millä tavalla hän sen tekeekään! Yksinkertaisesti kertomalla asioita, arjen yksityiskohtien merkitystä esiin nostamalla, liittämällä niitä olemassaolomme peruskysymyksiin, joissain kohdin kevyesti teoretisoimalla ensimmäisen ja toisen asteen todellisuuden luonteesta ja niiden keskinäisestä suhteesta ja olemalla läsnä tekstissä.

Jos ei olisi lukenut Knausgårdin Taisteluni teossarjaa, epäilemättä tätä kirjaa voisi kutsua vain kauniiksi ja hienoksi selviytymistarinaksi. Ehkä kiinnittäisi huomion joihinkin provosoiviin yksityiskohtiin vessakäynneistä ja ajattelisi niiden olevan jopa tyylirikkoja. Mutta kun Kevät tekstiä lukee jatkona aiempaan sen merkitys ja kauneus vain korostuu. Tässä Karl Ove Knausgård on inhimillisimmillään ja erityisestä tilanteestaan riippumatta nostaa esiin ihmisenä, miehenä ja vanhempana olemisesta universaaleja asioita. Vain äärimmäisen taitava kirjoittaja voi näin tehdä. Muutoin teksti olisi kärsimystä kirjoittajan kokemuksen lisäksi myös lukijalle.

Teoksen lopun Elämä on joskus rankkaa, mutta aina on jotain, minkä vuoksi elää. Yritä pitää se mielessä, jooko? on simppelin naiivi totuus, jonka tämän autofiktiivisen kirjan luettuaan tahtoo jopa uskoa.

Jos Taisteluni herätti ristiriitaisia ja osin negatiivisiakin tuntemuksia, niin Kevät luo kyllä valoa mieleen. Siksi sen voisi nähdä, ei vain jatkona, vaan myös johdantona ja alkulukemisena ennen Taisteluni teoksen massiivista raskaan sarjaan  egopsykoilua. Tämän lukemalla voi myös valaista reittiä Knausgårdin kirjallisen elämän tutkimusretkellä omaan sielunmaisemaansa. Kiinnostavaa tutustua myös kolmeen muuhun vuodenaikaan.

Yöjuna kultaiseen leikkaukseen

Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on vaikuttava matka ihmiseen - niin mieleen, olemiseen kuin historiaankin. Etsimättä kirjan nimi ja tarina vertautuu matkaan oman itsen syvimpii salaisuuksiin ja myös peitettyihin, petettyihin intohimoihin, mieltymyksen ja turvallisuuden tunteisiin. Viehtymys rautateihin toimii kieli- ja mielikuvana, jota yksi Mercierin kirjan henkilö kuvailee: junalla matkustaminen oli kuvittelukyvyn uoma, liike, jossa mielikuvitus alkaa virrata ja päästää pintaan kuvia sielun suljetuista kammioista (s. 517).

Päähenkilön, Raimon Gregoriuksen, elämänkulku saa äkillisen käänteen tavallisena päivänä matkalla työhön. Hän jättää työnsä, nousee yöjunaan ja matkaa Lissaboniin tutkiakseen Amadeu Pradon elämää ja ajatuksia Salazarin ajan Portugalissa. Gregorius katsoo maailmaa läheltä ja kaukaa, mikro- ja makrokosmoksena, vaihtaa rikkoutuneiden silmälasiensa tilalle uudet. Maailma näyttää kovin erilaiselta matkaan lähtevästä Raimonista kuin latinan, kreikan ja heprean "totisesti oppineesta" Munduksesta (oppilaiden hänelle antama lempinimi).

Gregoruksen kiinnostuksen kohde on hänkin kyllä kirjallinen hahmo.  Amadeu... oli ennen kaikkea kieltä. (s. 434), ja vastaavilla muilla kirjallisuuteen ja kieleen viittaavilla toteamuksilla,  Mercier  korostaa päähenkilönsä kirjallista luonnetta. Amadeu piirtyy kirjan sivuilla vain ja ainoastaan oman kirjansa ja kanssaihmistensä muistojen kautta. Näin päästään syvemmälle henkilön sisäiseen maailmaan, paremmin, kuin on koskaan mahdollista todellisessa elämässä päästä sisään toisen ihmisen elämään. Kirja luo henkilön, joka vakuuttaa fiktiivisyydestään huolimatta lukijan - hänessä ja koko kirjassa tapahtuu taiteellinen totuus.

Kirja on myös vaikuttava kuvaus isän ja pojan suhteesta. Amadeun isä on tuomari, joka lopulta tuomitsee myös itsensä. Toiset ovat sinun tuomioistuimesi -lauseeseen keskittyy monet kirjan kysymykset. Me tuomitsemme ja tulemme tuomituiksi. Hyväksymme tuomiomme tai kapinoimme sitä vastaan. Joka tapauksessa olemme syyllisiä - joko omasta tai toisten miestä, usein molempien. Mercierin kirjan rakenne on varsin taitava. Eri kertojaääniä ja aikatasoja yhdistämällä hän kykenee kertomaan varsin kafkamaisen tarinan realistisessa kontekstissa. Amadeun kaipuu keskustella isänsä kanssa kilpistyy isän mykkään kärsimykseen. Asetelma antaa lukijalle aiheen itsetutkisteluun. En esimerkiksi tunnista samanlaista kaipuuta suhteessa isääni, mutta tunnistan kyllä tuon mykkyyden eräiden asioiden suhteen itsessäni, enkä osaa sitä edes pitää puutteena. En arvosta erityisesti sankaruutta, mutta tietynlainen pidättyvyys, niukkuus, karuus, pelkistyneisyys on kyllä ihanteeni. Karu yksinkertaisuus, asketismi herättää myötätuntoa ja on tavoiteltavampi ihanteena kuin välimerellinen nautiskelu - ainakin ajatuksena, vaikka tosielämässä taidan tässä asettua kultaiseen leikkaukseen - vasemalle.

Mercier välittää ankaraa käsitystä vanhemmuuden julmuudesta lapsien kasvun kannalta. Vanhempien tahdon ja pelon ääriviivat piirtyvät pienten sieluihin kuin hehkuvalla rihvelillä kirjoitettuna. Nämä ovat täysin voimattomia ja täysin tietämättömiä siitä, mitä heille tapahtuu. Meiltä menee koko elämä syöpyneen tekstin löytämiseen ja sen tulkitsemiseen, emmekä voi milloinkaan olla varmoja, että olemme ymmärtäneet sen. (s. 485) Ehkä näinkin, mutta tämä ajattelutapa kätkee itseensä lukuisia (perusteettomia) oletuksia. Vain siinä tapauksessa, että ajattelemme nykyisyyden olevan kausaalisessa suhteessa menneisyyteen ja vielä siten, että tuon menneisyyden tulkinta jollakin merkillisellä tavalla purkaa tuon syysuhteen, elämä näyttäisi tulkinnalta.  Vai onko paremminkin niin, että itse tulkinta peittää taakseen olemisen "suuren salaisuuden". Olennaista ei olekaan menneisyyden tulkitseminen vaan sen löytäminen mitä olemme tänään ja tulevaisuudessa - ihminen on tulevaisesti, kuten Martin H. taitaa asian oivasti ilmaista. Ja nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä.

Mercierin kirja on täynnä hienoja yksittäisiä aforisminkaltaisia lausahduksia. Mieleen toki tuli, että jos kirjan olisi tiivistänyt vaikkapa kolmannekseen laajuudestaan, siitä olisi voinut tulla vielä kauniimpi kokonaisuus. Nyt toisteisuutta tekstissä ja ajatuksen kulussa on melko paljon ja joitakin asioita auotaan lukijalle liikaakin. Mutta lavea muoto mahdollistaa sekä sanojen pyhyyden että diktatuurin julmuuksien vastustamisen kuvauksen ja yhteenkietomisen. Me olemme levittäytyneet kauas menneisyyteen, ... (s. 543). 

Muutamasta lauseesta yhdistellen voi muotoilla Mercierin ilmaiseman kirjoittamisen idean:

(M)inussa on väkevä teksti... (s. 384). (K)un ilmaisee jonkun asian säilyttää sen voiman ja tuhoaa sen kauheuden... (s. 361) Mutta lopulta, yksityisyys on meidän viimeinen aarteemme ... (s. 449). 

JK. Katso myös Pascal Mercierin kirja:  Sanojen paino