Kevään valoa

Karl Ove Knausgårdin Kevät kirja kertoo ajasta hänen neljännen lapsensa syntymän vaiheilta. Epilogi on päivätty lapsen täyttäessä kaksi vuotta. Karl Oven vaimo on masennuksesta sairaalassa, hän hoitaa neljää lastaan ja kertoo nuorimmaiselle tilanteesta, mistä on tultu, missä ollaan ja myös mihin ollaan menossa. Ja millä tavalla hän sen tekeekään! Yksinkertaisesti kertomalla asioita, arjen yksityiskohtien merkitystä esiin nostamalla, liittämällä niitä olemassaolomme peruskysymyksiin, joissain kohdin kevyesti teoretisoimalla ensimmäisen ja toisen asteen todellisuuden luonteesta ja niiden keskinäisestä suhteesta ja olemalla läsnä tekstissä.

Jos ei olisi lukenut Knausgårdin Taisteluni teossarjaa, epäilemättä tätä kirjaa voisi kutsua vain kauniiksi ja hienoksi selviytymistarinaksi. Ehkä kiinnittäisi huomion joihinkin provosoiviin yksityiskohtiin vessakäynneistä ja ajattelisi niiden olevan jopa tyylirikkoja. Mutta kun Kevät tekstiä lukee jatkona aiempaan sen merkitys ja kauneus vain korostuu. Tässä Karl Ove Knausgård on inhimillisimmillään ja erityisestä tilanteestaan riippumatta nostaa esiin ihmisenä, miehenä ja vanhempana olemisesta universaaleja asioita. Vain äärimmäisen taitava kirjoittaja voi näin tehdä. Muutoin teksti olisi kärsimystä kirjoittajan kokemuksen lisäksi myös lukijalle.

Teoksen lopun Elämä on joskus rankkaa, mutta aina on jotain, minkä vuoksi elää. Yritä pitää se mielessä, jooko? on simppelin naiivi totuus, jonka tämän autofiktiivisen kirjan luettuaan tahtoo jopa uskoa.

Jos Taisteluni herätti ristiriitaisia ja osin negatiivisiakin tuntemuksia, niin Kevät luo kyllä valoa mieleen. Siksi sen voisi nähdä, ei vain jatkona, vaan myös johdantona ja alkulukemisena ennen Taisteluni teoksen massiivista raskaan sarjaan  egopsykoilua. Tämän lukemalla voi myös valaista reittiä Knausgårdin kirjallisen elämän tutkimusretkellä omaan sielunmaisemaansa. Kiinnostavaa tutustua myös kolmeen muuhun vuodenaikaan.