Olemmeko kaikki natseja?

Vihassa ja rakkaudessa on voimaa. Isaac Bashevis Singer osaa kertoa tarinaa sujuvan särmikkäästi.  Eipä ihme, että kirja herätti ilmestymisaikanaan (1972) närkästystä juutalaisyhteisössä. Entä miten nyt, kun keskustelu juutalaisuudesta, natsien keskitysleireistä, Israelin valtion politiikasta sekä flirttailusta oikeistoradikalismin kanssa ei ota laantuakseen vaan käy kovilla kierroksilla? Saako, pitääkö ja voiko natsismista tai juutalaisuudesta vitsailla ja kertoa komediallisesti?

Yleistä ja yksiselitteistä vastausta tuskin voi antaa ja sekös itsessään on kiusallista. Kyse on kontekstista. Singer, juutalaisyhteisön jäsenenä (?) tekee sen joka tapauksessa tyylikkäästi. Hänen kirjansa newyorkilaistuneet päähenkilöt eivät ole puhtaita pulmusia, heidän traaginen taustansa ei oikeuta heidän toimintaansa vaikkakin antaa sille uskottavan perustan. 

Ironisesti yksi kirjan henkilöistä vertaa kylmässä amerikkalaisasunnossa palellessaan oloja keskitysleiriin. Siellä oli paremmin, koska oli edes toivo paremmasta. 

Kirjan keskushenkilö, puolanjuutalainen Herman Broder on menettänyt vaimonsa ja lapsensa natsivallan aikana. Hän on paennut Yhdysvaltoihin ja mennyt naimisiin entisen palvelijansa, Jadwigan kanssa. Hermanilla on myös rakastajatar Masha.  Tamara, kuolleeksi luultu vaimo, onkin elossa ja tulee New Yorkiin, samanaikaisesti Jedwiga on ensikertaa raskaana ja rakastajatar Masha ottaa eron omasta puolisostaan ja vaatii Hermania kanssaan naimisiin. Hermannilla on vaativa kolmio- tai oikeastaan neliödraama omalta osaltaan ratkottavana.

Miten elää juutalaisen perinteen, maallistuneen juutalaisuuden, amerikkalaisuuden, kristinuskon ja historiallisen taakan ristipaineessa? Herman on tuuliajolla vaikkakin monessa mielessä myös onnekas kolmen naisen auttaessa häntä kaikesta huolimatta. Komediallisessa kontekstissa Singer heittää hyvin vakavia väitteitä ihmisestä, niin juutalaisista kuin kaikista muistakin Hermanin äänellä: käyttäytymisessään eläimiä kohtaan kaikki ihmiset ovat natseja. Ihmiset kykenevät kohtelemaan toisia lajeja niin omahyväisen piittaamattomasti, että se kävi esimerkkistä rotuoppien äärimuodosta, periaatteesta jonka mukaan valta antaa oikeuden. (s. 258-259)

Antaako valta oikeuden? Onko valta oikeassa, jos se vaikka tulee demokratian kautta äänestyksen tuloksena? Voiko "kansan äänen" delegoida puolueille, hallitukselle, presidentille? Seurauksia valinnoista tuleee "kansalle". Herman, Jedwiga, Masha ja jokaisen meistä kantaa taakkaa, mutta olemmeko vastuussa ja kannammeko syyllisyyttä ja vastuuta noista valinnoista? Ja entä sitten? Olemmeko kaikki natseja jos emme ryhdy kasvissyöjiksi ja päättäväisiksi antinatseiksi? Vai onko niin, että kaikissa meissä elää mahdollisuus pahaan, siksi se on huomattava, tunnistettava ja kesytettävä monin keinoin. Antti Eskola totesi aikoinaan pisteliäästi: ihmisiä on tutkittava ikään kuin he olisivat inhimillisiä olentoja. Entäpä jos he ovatkin sitä?

Radikaalin humanismin lupaus

 Humanistinen ihmiskäsitys on koetuksella. Ukrainan siirtymä länsiliittoutuneisiin ja Venäjän hyökkäys maahan toisaalla ja samalla äärioikeiston nousu niin länsieuroopassa kuin Suomessa pakottavat muotoilemaan omia käsityksiä joko uusiksi tai ratkaisemaan, miten vanhat käsitykset soveltavat nykyiseen tilanteeseen. Joskus uudet analyysit onnistuvat, joskus mennään pieleen. Janne Saarikiven 25.7.2023 julkaisema HS:n kolumni "Purraan mustaan säkkiä ja ehtoolisleipää" on saanut viimepäivinä ansaittua kritiikkiä. Tasapainoilu, jossa äärilaidat torjutaan ja ajatellaan kultaisen keskitien aina löytyvän jostain sopivasta kohtaa katsantojen janaa ei toimi silloin, kun on selkeästi torjuttava virheellinen tai vaarallinen vaihtoehto. Itsekriittinen on oltava ja malka on on otettava ensin omasta silmästä, toki. Ennen Ukrainan sotaa vältin ottamasta kantaa Ukraina - Venäjä - Nato -kysymykseen, koska ei ollut mielestäni perusteltua asettua suinpäin Naton puolelle kiistassa, jossa vaihtoehtona oli sodan syttyminen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei kuitenkaan ollut eikä ole oikeutettu, vaikka Ukrainan omat valinnat johtivat osaltaan syntyneeseen konfliktiin, jossa Nato ja sen liittolaisjäsenet toimivat neuvonantajina. Olinko siis väärässä tuolloin? En mielestäni ollut, vaikka nyt tarkasteltuna olenkin ( vrt. Aristoteleen klassikkokysymys: onko huominen meritaistelu tosi jo tänään?).

Jarno Hietalahden & Mika Pekkolan Terapiaa mielipuoliselle maailmalle - Erich Fromm ja radikaalin humanismin lupaus (Vastapaino, Tampere 2019) antaa hyviä aineksia myös ylläolevien ongelmien tarkasteluun, joskaan ei välttämättä ratkaise äärilaitojen ja vastakkaisuuksien ongelmaa ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Kirja ei ole erityisen vetävästi kirjoitettu, mutta lainaan siitä pitkähkön katkelman, koska koen, että siinä on yksilöllisen ajattelun kannalta keskeisiä aineksia, joiden avulla voi murtaa individualistisen häkin ja vapautua muukalaisvihan, rasismin, etnonationalismin ja nationalismin kuristusotteesta. Otteen jonka vangiksi olemme ajautumassa.  Vähä vähältä ja joskus aika reippaastikin olemme siirtyneet aikaan, jolloin koemme elävämme tai ainakin itse koen eläväni entistä vieraammassa maassa ja maailmassa, muukalaisena muukalaisten maassa. Sivullisuus on jo aiemmin tuttua, mutta muukalaisuus kulttuurissa, johon on syntynyt ja elänyt jo aika pitkään! Samalla yritän muistaa aristokraatti-anarkisti Nietzschen varoituksen: vastustaessasi hirviötä, sinusta tulee helposti hirviö. Toisaalta Jeesus kehotti kääntämään toisenkin posken, mutta osasi käyttää ruoskaakin tarvittaessa. Joka tapauksessa on pyrittävä ajattelemaan itse, ei vain etsittävä sopivaa opettajaa, ei Nietzscheä, Jeesusta sen paremmin kuin Frommiakaan (vaikka viimemainittu taitaa olla paras näistä tiennäyttäjänä).

Mutta nyt siis Erich Frommin opetuksiin Jarno Hietalahden tekstilainauksella:

Humanismin tärkein koetinkivi onkin siinä, kuinka yksilö tai yhteisö suhtautuu muukalaisiin eli siihen, mikä on vierasta. (...) Hän (Erich Fromm - kirj. lisäys) määrittelee muukalaisen ihmiseksi, jolla ei ole valtaa ja joka on erilainen kuin muut hänen ympärillään. Tällainen ihminen ei sovi kitkattomasti kulttuuriseen kuvastoon. (..) meidän on kuitenkin nähtävä pinnallisten erojen - kuten uskomusjärjestelmien ja sukupuolen - taakse ja ymmärrettävä, kuinka jokainen jakaa kaikille yhteisen ihmisyyden perusluonteen.

(...)

Muukalainen on tunnustettava ihmiseksi, joka ei ole mitään muuta kuin ihminen - eli häntä ei määritellä esimerkiksi tapojen tai ihonvärin perusteella. Tämä vaatii ymmärrystä siitä, että yksilö itsekin on muukalainen muiden silmissä. Kommunistit ovat vieraita talouskasvu-uskovaisille, uskovaiset ateisteille ja humanistiajattelijat diktaattoreille. Emme voi koskaan havainnoissamme tavoittaa ihmistä sinänsä, vaan aina vain ihmisyyden yksilöllisiä ilmenemispiirteitä. (s. 30)

Vierauden paradoksi on siinä, että olemme kaikki muukalaisia toisillemme ja meidän on löydettävä itsemme vieraana, jotta voimme nähdä toisemme lähimmäisinä erilaisuudesta huolimatta ja juuri sen tähden.

Ajatuksen iltarusko

 

Sue Prideauxin Niezsche-elämäkertaa En ole ihminen, olen dynamiittia on ylistetty monin sanoin ja hyvin perustein. Kirja on tasapainoinen, hyvin kirjoitettu, helppolukuinen ja kuitenkin myös valottaa Friedrich Nietzschen ajattelua ja sen historiallista kontekstia kiitettävän huolellisesti. Filosofianhistoriallisesti tekstiä ei ole rasitettu liikaa. Tavoitteena on ollut kuvata Nietzschen elämää, sen vaiheita ja eri puolia sekä sen vaikutusta ajattelijan tuotantoon. Samalla oioitaan edelleen eläviä virheellisiä ja yksipuolisia tulkintoja Nietzschen filosofiasta.

Jokusia Nietzschen elämäkertateoksia ja viittauksia Nietzscheen on tullut luetuksi aiemmin  Nietzschen omien teosten lisäksi.  Prideaux onnistuu tuomaan uutta tietoa ja näkemystä sekä auttaa kokoamaan aiempia palasia yhteen. Hän syventää tarinaa siitä, miten Nietzschen sisko Elisabeth onnistui vääristämään ja kaappaamaan Nietzschen ajattelun nationalismin ja natsisimin palvelukseen ja osoittaa vakuuttavasti, että Friedrich Nietzsche vastusti saksalaista nationalismia ja nationalismia yleensä, ei antanut tukea sisarensa rasistisille ajatuksille ja hankkeille ja individualistina suhtautui vihamielisesti kaikkiin massaliikkeisiin.

Mistä Nietzschen ajattelussa sitten oli kysymys? Tiivistetysti voi ajatella, että se oli ajatuksen iltaruskoa aikana, jolloin aristokraattinen ja kristillis-feodaalinen yhteiskunta oli maallistunut ja kääntynyt kohti teollista, kapitalistista massayhteiskuntaa. Jumala kuoli, kirkon uskonnollinen arvovalta rapistui ja siihenastisen moraalin perusta romahti. Mitä siis tilalle? Nietzschen radikaali aristokraattinen, yksilökeskeinen ja  anarkistinen kaikkien arvojen uudelleenarviointi ja nurinpäinkääntäminen oli yksi vaihtoehto tiellä modernia ja postmodernia ajattelua, jossa kaikki on sallittua ja ihmisen ja ihmisten yhdessä tulee asettaa omalle elolleen moraaliset ja yhteiskunnalliset puitteet. Orjamoraalista on irrottauduttava leijonan voimalla ja sen tehtyään leikki voi alkaa. Ihminen voi sanoa kyllä maailmalle sellaisena kuin se on ja tanssia tähtien kanssa.

Prideauxin kirja monipuolistaa aiempaa käsitystäni Nietzschen suhteesta lähipiiriinsä. Hänelle läheiset naiset - äiti, sisar, täti sekä ystävät ja rakkauden kohteet Cosima Wagner ja Lou Salome - eivät ole karikatyyreja, jotka eri tavoin rajoittavat tai raastavat Nietzschen hulluuteen, vaan he ovat  itsenäisiä toimijoita, jotka omilla toimillaan vetävät Nietzschen ristiriitojen raastamaa ajattelua, elämää ja käytännön ratkaisuja eri tavoin ja eri suuntiin. Suhde miespuolisiin ystäviin ja erityisesti Nietzshen ihailun kohteeseen ja isähahmoon Richard Wagneriin saa myös yksityiskohtaisen kuvauksen.

Loppuun Prideaux on koonnut omia lempisitaattejaan  Nietzschen aforismeista.  Oma suosikkini ei ole mukana, joten liitän sen tähän:

Drei Verwandlungen nenne ich euch des Geistes: wie der Geist zum Kamele wird, und zum Löwen das Kamel, und zum Kinde zuletzt der Löwe. (Also Sprach Zarathustra)

( Kerron teille  kolme hengen muutosta: kuinka hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja lopuksi leijonasta lapsi.) 

Torakat hallituspuuhissa

Ian McEwan taitaa satiirin. Näin Petteri Orpon hallituksen alkuviikkoja seuratessa on aika riemastuttavaa lukea 2019 ilmestynyttä fiktiota brittihallituksen touhusta ja tohinasta. Ian McEwan kuvailee herkullisesti ihmisen muodon saaneiden torakoiden pyrkimystä kääntää kaikki päälaelleen. Reversalismiksi kutsuttu hanke pyrkii kääntämään talouden rahavirran päinvastaiseksi. Työssäkäynnistä pitää maksaa, kaupassa ostaessa saa rahaa. Näin Britannia irrottautuu maailmantaloudesta omaksi saarekkeekseen ja alkaa uusi kukoistuksen kausi. Rinnastusta viimevuosien politiikan EU-brexitiin ei liene vaikea nähdä.

Ja kun pimeyden asujamistosta nyt puhutaan, niin on korostettava, että Petteri Orpon nykyhallituksen jäsenet eivät liene ihmismuodon ottaneita torakoita tai muitakaan eläimiä, vaikka toimet kovasti muistuttavat brittivirkaveljien toilailua Ian McEwanin kirjassa. Vakavasta asiasta on kysymys niin brittien kuin nykysuomalaisten kannalta. Pyrkimys kääntää kaikki nurin on ajatuskokeena hauskaa, vaikka todellisuudessa tapahtuvana tragediaa.

Suorat viittaukset McEwanin kirjalla on Kafkan Muodonmuutokseen. Myös Mihail Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan tulee mieleen. Torakka on kuitenkin suppea ja nokkela pitkähkö kommentaari brittipolitiikan sekoiluun.

McEwanin Torakka -kirjaa voi kyllä suosittaa. Se auttaa roolittamaan viimevuosien politiikkaa ja huomaamaan kuinka sanonta: he tekeveät sen itse pätee usein pelottavalla tarkuudella.