Paluu Reimisiin (ja Harjavaltaan)

 

Tärkeää ei ole se, mitä muut tekevät meistä, vaan se, mitä me itse teemme siitä, mitä muut ovat tehneet meille. (Jean Paul Sartre)

Didier Eribonin kirja on mieltä pöyhivä ravistus. Eribon on vain  vuotta itseäni vanhempi ( s.1953 ), kotoisin pienestä kaupungista, lähtenyt suurin piirtein samanikäisenä kotoaan, hän on saanut filosofisen ja sosiologisen koulutuksen yhtenä sukunsa ensimmäisistä akateemisesti koulututetuista. Yhtymäkohtia on siis paljon. Erojakin on toki: Didier on taustaltaan työväenluokkainen, homo ja ranskalainen. Yhteistä on, ettei tunnu kuuluvansa joukkoon ja pyrkimys myös siihen, ettei haluakkaan kuulua joukkoon. Myös ihmetys siitä, että huomaakin kuuluvansa joukkoon, joka hyväksyy jäsenekseen. (En halua kuulua joukkoon, joka hyväksyy minunkaltaiseni jäsenekseen.  (Groucho Marx).

Eribonin kirja on erikoinen sekoitus sosiologis-filosofista tutkimusta, omien henkilökohtaisten kokemusten erittelyä ja pohdintaa. Hän haluaa kiinnittää oman elämänsä kulun yhteiskunnan luokkarakenteisiin, työväenluokan aseman muutokseen ja siihen, minkälaisin keinoin hän joutui ja onnistui irrottautumaan sekä hylkäämään oman taustansa päästäkseen mukaan ranskalaiseen akateemiseen maailmaan ja elämään homona, omana itsenään. Ja lopulta myös siihen, minkälainen paluu kotiin, Reimsiin, on ollut vuosia tämän irrottautumisen jälkeen. Eribon onnistuu nivomaan nämä kudokset hyvin yhteen, vaikkakin kaunokirjallisesti teos, jos sitä sellaisena tarkastelee, ei ole yhtenäinen. Välillä tuntuu, että lukijana hänen elämäntarinansa keskeytyy pitkähköjen sosiologisten analyysien ja teoreettisten pohdintojen alle, väliin taas, että itse analyysit johdetaan liian suoraan omista kokemuksista. Ehkäpä oman tarinansa kertoja idealisoi itsensä osaksi jotain suurempaa, eikä osaa elää omaa, ainutkertaista elämäänsä teoriasta ja teorioista huolimatta?

[Seuraavassa ei ole vain Eribonin kirjan arviointia, vaan myös omien kokemusten muistelua.]

Monissa asioissa Eribonin arkikokemukset ovat kovin tuttuja. En tosin voi sanoa vihanneeni tai vihaavani isääni, mutta lähes samanlaisia "keskusteluja" käytiin. Isäni ei lyönyt nyrkkiä pöytään sanoessaan Menet heti leikkaamaan tukkasi! (Eribon  2024, 70) Muistan kyllä sen hetken edelleen, mielestäni aika tarkkaan, kun hän näin sanoi, sanatarkasti. Samalla se oli kuitenkin myös hetki, jolloin irrottauduin tästä vallasta. Ollessani 14-vuotias, siis "hulluna vuonna" 1968, hän sanoi noin. Kieltäydyin tottelemasta ja sanoin lähteväni koiramme Terrin (kettuterrieri) kanssa lenkille. 

Asia ei jäänyt aivan siihen. Isäni aikoi kieltäytyä istumasta samaan pöytään pitkätukan kanssa.  Kahdeksan vuotta vanhempi isoveljeni asettui tuekseni ja sanoi lähtevänsä myös, jos isä minut kotoa ulos heittää. Kerran juovuspäissään isäni yritti myös huitaista minua, mutta ei osunut. Pääsin pois tilanteesta. Kysymys pitkästä tukasta, politiikasta ja muista vaikeista aiheista painui puhumattomuuden hiljaisuuteen. Itsenäinen elämä alkoi.

Myöhemmin, kun jätin lukion kesken 1973 keväällä, isäni kyllä auttoi saamaan työtä. Jos ei koulu maita, niin sitten töihin. Näin tipahdin suoraan työväenluokkaan, mutta vain hetkeksi. Harjavallan Valimon karusellisorvaajana liityin ammattiliittoon, Metalli 49 jäseneksi. Teoreettisesti tunsin jo työväenluokan varsin hyvin, paremmin, kuin se itse itsensä. Ja hieman myöhemmin sain pettyä työväenluokan luokkatietoisuuden heikkouteen, kun kävin marxismin perusteita heille opettamaan. SKDL:n Merstolan osaston kokouksessa äidit pohtivat minkälaisia rippivaatteita lapsilleen hankkivat. Olin tyrmistynyt moisesta kristillisestä hapatuksesta; itse olin irrottautunut kirkon johdatuksesta jo rippileirillä jo edellä mainitun vuoden kesällä, siis vuonna 1968.

Idealisoitu työväenluokka ei vastannut Karl Marxin, saati V.I.Leninin kuvauksia.  (ks. Eribon 2024, 68) Mutta vika ei tietenkään ollut, silloisen itsetietoisuuteni kuvitelmissa,  teoriassa, vaan työväenluokan luokkatietoisuuden heikkoudessa ja tietämättömyydessä. Tie etujoukkoon oli avautunut ja hyvät perustukset kyynis-teoreettiselle marxilaisuudelle oli valettu. Jo lukiossa aiemmin olin tutustunut trotsikilaisiin ajatuksiin ja maolaisuuden karikot vältellen löytänyt Yrjö Ahmavaaran kyberneettiset pohdinnat siitä, miten yhteiskunnan systeemiin voi tulla väärinkytkentöjä, jotka purkautuvat vallankumouksessa, joskus verisestikin, kuten silloin uumoilin ja lukion ainekirjoituksessani uhosin. Samaan aikaa kuitenkin elin myöhäisteinin elämää, jossa hippivaikutteet olivat vahvoina. Musiikkina oli psykedeelinen rock (Jefferson Airplane, Moody Blues, Greatful Dead) ja blues John Mayall Bluesbreakers ja edelleen sen kautta reitti mustan musiikin juurille.  Kirjallisuudessa Steinbeck ja muut yhteiskunnallisen realismin kirjaililijat innostivat etsimään uutta tapaa nähdä maailman meno. Teiniliiton radikalisoituminen, Yrjö Engeströmin Koulutus luokkayhteiskunnassa: seuraavien vuosien tiekartta oli käsillä.

Eribonin ja oma taipaleeni erkani akateemisiin opintohin lähtiessä. Siinä missä Eribon ei onnistunut pääsemään opettajaksi, tieni suoraan Tampereen yliopiston alakuppilasta johti heti maisteriopinnoista Oriveden opistoon kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sitten ammattikorkeakouluun yliopettajaksi.  Eribonin tie akateemiseen maailmaan oli mutkikkaampi ja kulki toimittajan työn kautta. Liekö tässä se ero hänen työväenluokkaisen ja oman keskiluokkaisen taustani antamien mahdollisuuksien välillä?

Eriboni tarina on itsessään kiinnostava. Kirja tarjoaa myös oivaa pohdintaa ja teoreettista kehittelyä siitä, miten aiempi työväenluokan luontainen vasemmistolaisuus ja kommunistisen puolueen kannattaminen 1950-luvulta nykypäivään taittuu ja Ranskan äärioikeisto onnistuu saamaan tukea myös vanhasta työväenluokasta. Ilmiö lienee samankaltainen, kun Suomessa aiemmin korpikommunismiksi kutsuttu. Työväestö ei ole teoreettisesti marinoinut tietoisuuttaan solidaarisuudesta, internationalismista ja kansojen veljeydestä, vaan suuntaa poliittisen kapinansa vallanpitäjiä ja eliittiä vastaan. Lakoissa, mielenosoituksissa tämä mobilisaatio synnyttää joukkovoiman ja tunteen kuulumisesta samankaltaisten joukkoon. Järjestäytyneenä tätä edustaa ammattiliitto, vasemmisto ja kommunistinen puolue. Kun muutosta ei tule, oma asema horjuu, konservatiivinen muukalaisviha, siirtolaisuuden vastustustus ja kaiken kaikkiaan eri vähemmistöjen väheksyntä, vieroksunta ja pilkka nousee pintaan. Liberaali ja moderni, urbaani ja suvaitsevainen marxilaisuus on tästä kovin kaukana. Populistinen äärioikeisto tarjoaa  "rappiolle" ja korruptoituneelle systeemille vaihtoehdon.

Eribon erittelee kyllä tätä ilmiötä taitavasti, mutta työväestön ja työväenluokan aseman todellisen taloudellisen ja sosiaalisen aseman muutos jää vähälle huomiolle. Eribon tarkastelee luokka-asemaa lähes puhtaasti mentaalisella, tuntemusten tasolla. Talouden, niin makro- kuin mikrotalouden sosiologinen arviointi jää ohueksi.  Vaikka Eribonin ja samanhenkisten Bourdieaun ja  Foucaultin analyysit rakenteellisista yhteiskunnallisista ilmiöistä olivat aikanaan ja edelleen hyvin perusteltuja ja raikkaita, tietty sokeus nähdä yhteiskunnan taloudellisten muutosten merkitys näille vallan muodoille jää varjoon. Kulttuurinen- ja sosiaalinen pääoma ovat toki tärkeitä, mutta taloudellinen valta - rahan valta - on läpikapitalisoituneen yhteiskunnan ydintä.

Eribonin tekstin suomeksi on kääntänyt varsin taitavasti Timo Torikka. Hän on ollut myös sovittamassa teoksen pohjalta näytelmää, joka nähtiin Tampereen työväenteatterissa keväällä 2026. Näytelmä on virittänyt paljon keskustelua luokkataustan merkityksestä ihmisten mahdollisuuksiin.  Mahdollisuuksien vapauden puolestapuhujat eivät usein ota huomioon mahdollisuuksien horisonttia, joka eri yhteiskunnallisista asemista on hyvin erilainen. Mutta aina on yksilöitä, jotka onnistuvat ylittämään rajoja. Monet horisonttia kohti kulkevat putoavat kuitenkin reunan yli, luvattua maata ei löydy tai se on liian kaukana. Siitä, mikä pätee joukkoon, ei voi päätellä yksilöön. Eikös se ole niin, että työn orjat sorron yöstä nouskaa, mutta yksi kerrallaan, please!

Kaksi Annaa

Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.

Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.

Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.

Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet. 

Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.

Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.

Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa.  Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.

Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.

W.G. Sebald

Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. 

( Rax Rinnekangas 2013,  W.G. Sebaldista)

Walter Benjamin väittää, että jokainen suuri kirjailija luo uuden genren.  W.G.Sebald (1944-2001) on oiva esimerkki tästä. Hänen kirjojaan on vaikea luokitella romaaneiksi, matkakirjoiksi, historiateoksiksi tai elämäkerroiksi.  Hänen luovuutensa on kyvyssä yhdistää erilaisia tapoja intensiivisiksi koosteiksi, jossa lukijalle jää paljon täytettävää. Sebald itse on kuvannut tekstejään "dokumentaariseksi fiktioksi" (O´Connell 2011). Teksti on kuin musiikkia, jossa tauot, kestot ja dynamiikka piano pianissimosta forte fortissimoon ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kuultavat soinnut ja sävelet. Sanonta on lakonista ja sävyt hienovaraisia, poljento varmaa ja rauhallista. Teksti on sopusoinnussa sen lomassa olevien huolella valittujen harmaasävykuvien kanssa.

Tutkija Marja Saarenheimo tiivistää Sebaldin ydinajatuksen: kysymys on menneisyyden kipujäljistä. (Saarenheimo 2012, 110-142). Juutalaisuus, maanpako ja holokausti leimaavat Sebaldin henkilöiden elämää kauan sen jälkeen, kun keskitysleirien polttouunit kylmenivät. Kipujäljet ovat polttomerkkanneet niin kirjoittaja Sebaldin, hänen kirjojensa päähenkilöt, rakennetun ympäristön, muistomerkit ja historian. 

Austerliz (Sebald 2002) teoksessa kirjoittaja, päähenkilö ja yksintein myös lukija altistuu aluksi tarkastelemaan näitä jälkiä ja samalla repimään niitä auki. Lukijana kysyn, miksi minä, jolla ei muistaakseni ole kovinkaan traumaattisia lapsuuskokemuksia, olen kiinnostunut ja erikoisella tavalla viehättynyt Sebaldin tekstistä. Olenko torjunut joitain muistoja tai peräti kieltänyt itseäni näkemästä sitä mikä on ilmeistä historiassa, ympäristössäni ja itsessäni? Jacques Austerlitz, kirjan päähenkilö, on maaninen valokuvaaja. Asetanko hänen tavallaan kameran kilveksi ja suodattimeksi itseni ja ympäristöni välille. Miksi en ole tai halua koskaan olla osa ympäristöäni?

Ehkä häivähdys oikeaan suuntaan löytyy Aristoteleelta. Hän neuvoo tarkastelmaan asioita asiaankuuluvissa mitoissa. Kärpästä ei tule ampua, mikäli se ylipäänsä on mielekästä puuhaa, tykillä. Tai sitten on kysymys toivon prinsiipistä, jonka mukaan toivo on annettu meille niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Maailman menoa on syytä tarkkailla sopivalta etäisyydeltä ja näkemäänsä on syytä puuttua epikuroolaisella tyyneydellä. Muutoin voi astua hämärän rajamailla kulkiessaan upottavaan ja synkään suonsilmään.

Kaikkea maailman melskettä ei yksinkertaisesti kestä. Georg Eliot sanoo sen hienosti:

If we have keen vision and feelings of all ordinary human life, it would be like hearing the grass grow and the squirrel´s heart beat, and we should die of that roar which lies on the other side of silence.

(Georg Elliot, Middlemarch, lainaus Angler 2021, 71)

Vaikka ei uskoisi kohtaloon ennalta annettuna, niin jälkikäteinen ahdistus ihmisen kokemasta elämänpolusta on epäilemättä jokaisen ihmisen kohtalo. Elettyä elämää ei muuksi saa, mutta menneisyytensä muistaa monin eri tavoin. Ihminen unohtaa sen mitä ei kykene, voi tai halua muistaa. Unohdus ei ole muistamisen vastakohta, vaan osa sitä. Ehkä on syytä armahtaa myös oma menneisyytensä viemällä kukkia sen haudalle?

Carole Angler (Anger 2021) on kirjoittanut seikkaperäisen tutkielman W.G.Sebaldista ja hänen tuotannostaan. On hämmentävää miten Sebald tarinoi häikäilemättä asioista, jotka sijoittuvat muistetun, väärin muistetun ja sepitettyjen ihmisten sekä reaalimaailman ihmisille tapahtuneisiin asioihin. Sebald käyttää kirjoisaan myös oikeita valokuvia, mutta tekstissä nimetyt henkilöt ovat kuvitteellisia. Tarinasta se tekee vakuuttavan, mutta vaarana on, että kaikki kuvat ja itse tekstit muuntuvat mielessä pelkäksi fabuloinniksi. Ehkä koko tarina juutalaisista ja heidän historiastaan onkin pääosin keksitty tai vahvasti liioiteltu? Näinhän varsinkin fasismiin taipuvilla äärioikeistolaisilla salaliittoteorioilla on taipumus väittää.

Vaikutus voi olla myös päinvastainen.  On syytä olla varuillaan ja hätkähtyä kysymään tekstien ja kuvien suhdetta todellisuuteen. Mikä on niiden referenssipohja ja millä tavalla ne toisaalta heijastavat tekstin/kuvan ulkopuolista todellisuutta ja missä määrin ja millä tavalla ne luovat todellisuutta. Sorsa/jänis-kuvion ekstrapolaatio. Merkityshorisonttien variaatiot.

Sebaldin käyttämät kuvat ovat oudolla tavalla myös ennalta tuttuja. Ikäiselleni ei olisi vaikea löytää omasta tai vanhempieni valokuvakansiosta kuvia, jotka vastaavat Sebaldin kirjoissa olevia  hää-, perhe-, koulu- ja hautajaiskuvia. Epäilys kuvien aitouteen hälvenee. Mikä tahansa (sopiva) kuva voi tuottaa halutun merkityksen ympärillä oleva kontekstin muuttuessa.

Sebaldin henkilö vie tunnetun Barthesin valokuvanäkemyksen askeleen pidemmälle. Barthesin ajatuksena on, että jokainen valokuva aina sisältää ...tulevan kuolemani väistämättömän merkin ( Barthes 1985, 103) Sebaldin minäkertoja Paul Bereyter -kertomuksessa  toteaa: ...albumin kuvia katsellessani minusta toden totta tuntui ja tuntuu yhä edelleen kuin vainajat palaisivat takaisin tai kuin me olisimme juuri liittymässä heidän joukkoonsa.  (Sebald 2004, 57-58)

Sebaldin kertojat ovat perheyhtäläisiä Walter Benjaminin flanöörin, todellisuutta etsivän ja sitä samalla pakenevan intellektuellin kanssa, Ludwig Wittgensteinin kirjallisia sisaruksia. Älä ajattele, katso! Yhtymäkohtia esseemäiseen elämäntapaan voi etsiä myös Robert Musilin suunnasta. Mutta siinä, missä Musilin teksti Mies vailla ominaisuuksia romantisoi mennen maailman, Sebald on armoton näkijä. Austerlitz -kirjan kertoja on Wittgensteinin tavoin onneton filosofi.  Hän on  omien loogisten pohdintojensa selkeyden ja tunteidensa sekasorron vanki.

Sebald kirjoitti myös, romaaniensa lisäksi, faktapohjaista aineistoa vakuuttavasti. Ilmasota ja kirjallisuus (Sebald 2014) on yksi vaikuttavimmista sotakuvauksista. Se on myös hyvää vastapainoa nykykulttuurimme natsien toimia popularisoiville kirjoille, elokuville ja sarjoille. Sebald kuvaa liittotuneiden pommitusten tuhoja ja sen aiheuttamia siviilien kärsimyksiä  II maailmansodan loppunäytöksissä. Kirja tuo mieleen Mihail Šiškinin kokoelmat kirjallisuudesta ja sen suhteesta sotaan ja autoritaarisiin hallintoihin (ks. Šiškinin 2023 ja 2024). Siviilien tappaminen, rikokset ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhat eivät ole saksalaisten erityisomaisuutta ja kohteeksi joutuvat juutalaisten lisäksi myös muut etniset tai muulla tavalla valikoituneet ryhmät, niin ukrainalaiset, palestiinalaiset, afganistanilaiset kuin vaikkapa sudanilaiset.

Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismieli ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (Sebald 2015,  47)

Sebald, W.G., ( Ap. ilmestymisvuoden mukaisessa järjestyksessä): 

Luonnon mukaan. Perusruno. Ap. 1988.  Suom. Kari Aronpuro. Palladium & ntamo, Siuro & Helsinki 2022. ISBN 978-952-725-639-8

Huimaus. Ap. 1990. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2011. ISBN 978-951-31-5804-0

Vieraalla maalla. Neljä kertomusta. Ap. 1992.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2004. ISBN 951-31-2679-X

Saturnuksen renkaat. Ap. 1995.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-5013-6 

Ilmasota ja kirjallisuus. Ap. 1999.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2014. ISBN 978-951-31-7128-5

Austerlitz.  Ap. 2001. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2002. ISBN 951-31-2423-1

Merkintöjä Korsikasta. Ap. 2003.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2015. ISBN 951-31-7129-2

Muu kirjallisuus ja aineisto:   

Angler, Carole, Speak, Silence. In Search of  W.G. Sebald. Great Britain 2021. ISBN 978-1-5266-3479-5 

Barthes, Roland, Valoisa huone. Suom.- Martti Lintunen, Kansankulttuuri/Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 1985. ISBN 951-615-365-8

O´Connell, Mark, Why You Should Read W. G. Sebald, New York Times 14.12.2011, luettu 21.4.2025 https://www.newyorker.com/books/page-turner/why-you-should-read-w-g-sebald

Rax Rinnekangas, Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013. ISBN 978-952-5850-32-1

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2012. ISBN 978-951-768-401-9

Šiškinin, Mihail, Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suom. Sirpa Hietanen. WSOY, Helsinki 2023. ISBN 978-951-0-49185-0

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. WSOY, Helsnki 2024

Klinge

Oliko professori Matti Klinge (1936-2023)  keikarimaisesti pukeutuva ja käyttäytyvä akateeminen friikki tomppeli vai originelli arrogantti, uusia näkökulmia historiaan luova toisinajattelija? Kuoleman jälkeen häntä sopii sekä nälviä että tölviä. Vai sopiiko? Itse asiassa häntä kyllä tölvittiin ja nälvittiin jo eläessään.

Klingeä en ole juuri lukenut. En häpeä lukemattomuuttani, kuten ei professori emeritus Arto Mustajokikaan omassa tunnustuksessaan kirjan sivuilla, mutta en sillä nyt erityisesti ylpeilekkään.*

Kai Ekholm haluaa kutsua teostaan "tutkivaksi henkilökuvaksi" (s. 475).  Kustantajalle ja kirjakaupoille se on kuitenkin elämäkerta. Kirja luo henkilökuvaa, mutta muokkaa myös näkymää Klingen historiatutkimukseen ja toimintaan intellektuellina. 

Ekholm rajaa teoksen statusta sopivasti monen tyyppisen krittiikin ulkopuolelle. Aiempi teos Jörn Donnerista oli varsin onnistunut ja niin tämä Klinge -kirjakin. Omassa ja osin itse luodussa sarjassaan, tietysti. Tasapainoilu (akateemisten) juorujen, faktan, tarinan ja anekdoottien keinuvalla nuoralla onnistuu viihdyttävästi ja lähteet on dokumentoitu vakuuttavasti. Monesti huomaa, että tekijä olisi halunnut tehdä enemmän, mutta aika, projektin rahoitus ja rahkeet eivät riitä. Ideoita jatkotutkimukselle, niin itselle kuin muille, on jaossa paljon. 

Teksti kulkee sujuvasti vaikka kokonaisuus on monipolvinen ja monet teemat ja lähteet esiintyvät ristiin ja rastiin. Perinteistä "kuivaa" elämäkertaa tuskin olisin jaksanut lukea ja Ekholmin mehevä tarkastelu kyllä viihdyttää, vaikka samalla nostattaa pintaan omia rajoja ja rajoituksiaan. Klingen kirja on näkymä tietynlaiseen akateemiseen kulttuuriin, jota olen aina vierastanut, en ihaillut. Toivottavasti kirja onnistuu purkamaan Klinge-myyttiä ja osoittaa, että Klingen kaltaiset mestari-toimijat ovat mennyttä maailmaa siitä huolimatta, että monissa asioissa Klinge puolustikin aidosti sivistystä ja historiallisen perinteen kunnioittamisen ja ymmärtämisen asiaa. Yksi Klinge, Donner tai Nykänen (Ekholm on kirjoittanut hänestäkin) kyllä mahtuu Suomeen hyvin, mutta henkilöinä heistä ei ole esikuviksi. Teokset ja tuotokset arvioitakoon erikseen ja myös se millä tavalla niihin on päästy.

Yhden miehen vetämänä projektilla on rajansa ja kirja on saatava tehdyksi jotta se olisi ensimmäinen post-Klinge henkilökuva tai elämäkerta. Yhdellä lukemalla kirjasta on vaikea löytää varsinaista juonta, rakenne on onnistuneesti kyllä kaleidoskooppimainen. Jonkinkinverran tekstissä on toistoja. Lukutuntuma on hyvin samankaltainen kuin Donner-kirjassa - milloin johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Lukijan vastuulle jätetään paljon. Kiusalliseksi olon tekee se, että Ekholm kutsuu lukijan kurkistelemaan sinne, mihin ei vakavasti otettava elämäkerta usein ei tähyä ja ruokkii pikkuilkeilyä, joka otetaan aika itsestäänselvästi Klingen akateemiseen ja intellektuaaliseen ympäristöön kuuluvaksi. Myytin rakentamisen ja purkamisen raja on häilyvä.

Klinge onnistuu nostamaan monia omista oppilaistaan akateemiseen eliittiin, mutta montako lupaavaa historijoitsijaa hän on onnistunut nujertamaan tai nöyryyttämään? Miten Klingen kukkoilu on tuonut arvostusta historiankirjoitukselle ja hänen edustamalleen akateemiselle yhteisölle? Kirjassa monet kollegat antavat kovin murskaavia lausuntoja osasta Klingen hengentuotteista. Useat Klingen suosioon päässeet oppilaat kyllä arvostavat häntä paneutuvana ja kannustavana opettajana. Näin varmaan onkin. Sen arvioiminen kuinka paljon jäi pimentoon tai painettiin sivuun on luonnollisesti vaikeaa, mutta ehkä tätä akateemisen kulttuurin mustaa pedagogiikkaa olisi syytä avata perusteellisemmin jossakin yhteydessä.

Kai Ekholmin painiotteessa on aiemmin ollut Donnerin lisäksi Matti Nykänen, Anselm Hollo ja Juha Nurminen (näitä en ole lukenut). Ovatko he kaikki suomalaisia suurmiehiä? Rankihierarkiassa kaikki ovat toki Ekholmia ylempänä, ainakin jollakin mittarilla mitattuna, Hollo taiteellisesti, Nurminen ainakin taloudellisesti. Matti Nykänen hyppäsi mäkeä pidemmälle, ja oli verbaalisestikin varsin taitava, samoin kuin heistä henkilökuvan kirjoittanut sanailija. Vaikea on olla näkemättä myös Ekholmin omaa kunnianhimoa ja pyrkimystä kansakunnan kaapinpäälle, vaikka omien sanojensa mukaan hän ei kaipaa julkisuutta. Akateeminen ja muukin eliitti tarvisee kuitenkin erilaisia kerrostumia, suurmestareita, tarinankertojia, narreja tai jengeistä tuttuja kilpimiehiä.

Klinge on epäilemättä henkilö, joka metsien mies, David Henry Thoreau, kuvasi  hyvin jo ennen hänen syntymäänsä; vaateripustin, oman tyylinsä vaalija, muita oppimestarimaisesti opettava ja ihmisiä tyypittelevä, kelvoton tärkeilijä. Sivistys on toki kykyä tehdä erotteluja ja arvovalintoja, mutta sivistymättömyyttä on on nostaa itseään polkemalla muita. Ekholm tuo kyllä tämän erittäin vastenmielisen piirteen Klingessä hyvin esille.

Ekholmin kirja vahvistaa aiempia käsityksiäni Klingestä, ei mullista, mutta tuo kyllä paljon lisää tietoa ja sattuvia anekdootteja akateemisen maailman kukkoilusta, julkisuuden ja arvostuksen hausta sekä ankarasta hierarkisesta kiipeilystä. Itsellenikin oli jo opiskeluaikojen loppuvaiheissa, siis 1970-luvulla, käsitys siitä, että maalaistohtorit eivät akateemisissa ympyröissä ole kovin korkealle arvostettuja ja mikäli aikoisi yliopistotutkijaksi, olisi viisainta hakeutua Helsingin professoreiden ohjattavaksi, tapauksessani siis filosofian reviirejä valvovien portinvartijoiden pakeille.

"Tutkiva henkilökuva" Matti Kilingestä on siis paljon enemmän kuin jokin jonninjoutava paljastuskirja tai laajennettu tölväisy Seiskan tai IS:n tapaan. En osaa arvioida Klingen asemaa historiankirjoittajana nykyisen tietämykseni valossa. Klingen kasvot jäänevät yhdeksi osaksi kansallista galleriaa, jota sitten myöhemmin arvuutellaan, kuka on kukin -visailuissa. Samaistumisen ja erottautumisen ristiveto säilyy, kukin pukeutuu tyylillään. Klinge "kansakunnan yliminänä" ei paljoakaan häirinnyt tuulipukukansan elämää ja hänen oman aikansa intellektuellit ja eliitti suurilta osilta ymmärsivät antaa hänelle vain hänen oman arvonsa. Kukin makunsa mukaan.

*Hyllystäni piti löytyä  Klingen Bernadotten ja Leninin välissä. Tutkielmia kansallista aiheista. (WSOY, Helsinki 1975. 170 s. (Taskutieto). Etsin sitä tuloksetta. Kirjasta löytyy vain kortti, joka on sopivasta Georg Klausin  Kybernetik -kirjan ja Klimaszewskyn materialistisen dialektiikan metodologiaan selvittelevän teoksen korttien välissä ja tämän jälkeen onkin jo Komissarovin Suomi löytää linjansa vuodelta 1973. Ahdistavaa, kun sitä ei löydy hyllystä.  Kirja oli kyllä 1970-luvun jälkipuoliskon peruslukemistoa ja muistan sen nähneeni vielä jokin aika sitten, mutta olkoon.

Ekholm, Kai, Mies jolla oli Matti Klingen kasvot. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-47941-3

Kuin jokin päättyisi

 

Historia on voittajien valhetta? Mutta myös voitettujen itsepetosta?

Tuota Julian Barnes pohtii loisteliaassa pienessä kirjassaan Kuin jokin päättyisi*. Tony Webster, kirjan päähenkilö ja kertoja, pohtii oman elämänsä kulkua, suhdetta ystäviinsä ja erityisesti Adrianiin sekä ex-tyttöystäväänsä Veronicaan. Omat muistikuvat tapahtuneista asioista osoittautuvat hatariksi ja virheellisiksi, eikä Tonylla tahdo millään leikata mitä oli tapahtunut hänen, Veronican ja Adrianin elämässä reilut kolmekymmentä vuotta aiemmin. Lopulta Tony ymmärtää ja itsepetos hälvenee.

Kirja on hyvää luettavaa ja antaa aihetta pohtia oman elämänsä käännekohtia. Toimiko oikein silloin, toimisiko toisin nyt. Miltä tapahtumat näyttivät tai näyttävät ja tuntuvat nyt muiden osallisten mielissä. Olinko oman elämäni sankari, petturi, keskinkertainen vai erityisen hyvä tai huono. Vai juuri minä, en suuri, en pieni.

*Barnes, Julian, Kuin jokin päättyisi. Ap. The Sense of an Ending (2011). Suomennos Kersti Juva, WSOY, Helsinki 2011, ISBN 978-951-0-3911-2)

Ajatuksen iltarusko

 

Sue Prideauxin Niezsche-elämäkertaa En ole ihminen, olen dynamiittia on ylistetty monin sanoin ja hyvin perustein. Kirja on tasapainoinen, hyvin kirjoitettu, helppolukuinen ja kuitenkin myös valottaa Friedrich Nietzschen ajattelua ja sen historiallista kontekstia kiitettävän huolellisesti. Filosofianhistoriallisesti tekstiä ei ole rasitettu liikaa. Tavoitteena on ollut kuvata Nietzschen elämää, sen vaiheita ja eri puolia sekä sen vaikutusta ajattelijan tuotantoon. Samalla oioitaan edelleen eläviä virheellisiä ja yksipuolisia tulkintoja Nietzschen filosofiasta.

Jokusia Nietzschen elämäkertateoksia ja viittauksia Nietzscheen on tullut luetuksi aiemmin  Nietzschen omien teosten lisäksi.  Prideaux onnistuu tuomaan uutta tietoa ja näkemystä sekä auttaa kokoamaan aiempia palasia yhteen. Hän syventää tarinaa siitä, miten Nietzschen sisko Elisabeth onnistui vääristämään ja kaappaamaan Nietzschen ajattelun nationalismin ja natsisimin palvelukseen ja osoittaa vakuuttavasti, että Friedrich Nietzsche vastusti saksalaista nationalismia ja nationalismia yleensä, ei antanut tukea sisarensa rasistisille ajatuksille ja hankkeille ja individualistina suhtautui vihamielisesti kaikkiin massaliikkeisiin.

Mistä Nietzschen ajattelussa sitten oli kysymys? Tiivistetysti voi ajatella, että se oli ajatuksen iltaruskoa aikana, jolloin aristokraattinen ja kristillis-feodaalinen yhteiskunta oli maallistunut ja kääntynyt kohti teollista, kapitalistista massayhteiskuntaa. Jumala kuoli, kirkon uskonnollinen arvovalta rapistui ja siihenastisen moraalin perusta romahti. Mitä siis tilalle? Nietzschen radikaali aristokraattinen, yksilökeskeinen ja  anarkistinen kaikkien arvojen uudelleenarviointi ja nurinpäinkääntäminen oli yksi vaihtoehto tiellä modernia ja postmodernia ajattelua, jossa kaikki on sallittua ja ihmisen ja ihmisten yhdessä tulee asettaa omalle elolleen moraaliset ja yhteiskunnalliset puitteet. Orjamoraalista on irrottauduttava leijonan voimalla ja sen tehtyään leikki voi alkaa. Ihminen voi sanoa kyllä maailmalle sellaisena kuin se on ja tanssia tähtien kanssa.

Prideauxin kirja monipuolistaa aiempaa käsitystäni Nietzschen suhteesta lähipiiriinsä. Hänelle läheiset naiset - äiti, sisar, täti sekä ystävät ja rakkauden kohteet Cosima Wagner ja Lou Salome - eivät ole karikatyyreja, jotka eri tavoin rajoittavat tai raastavat Nietzschen hulluuteen, vaan he ovat  itsenäisiä toimijoita, jotka omilla toimillaan vetävät Nietzschen ristiriitojen raastamaa ajattelua, elämää ja käytännön ratkaisuja eri tavoin ja eri suuntiin. Suhde miespuolisiin ystäviin ja erityisesti Nietzshen ihailun kohteeseen ja isähahmoon Richard Wagneriin saa myös yksityiskohtaisen kuvauksen.

Loppuun Prideaux on koonnut omia lempisitaattejaan  Nietzschen aforismeista.  Oma suosikkini ei ole mukana, joten liitän sen tähän:

Drei Verwandlungen nenne ich euch des Geistes: wie der Geist zum Kamele wird, und zum Löwen das Kamel, und zum Kinde zuletzt der Löwe. (Also Sprach Zarathustra)

( Kerron teille  kolme hengen muutosta: kuinka hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja lopuksi leijonasta lapsi.) 

Maailma ja elämä opettaa

Oivallinen oman elämän (kirjan henkilön) ja Euroopan ja maailmankin historian yhteennivouma brittiläisestä näkökulmasta. 

Ian McEwanin Opetukset on varsin mittava yritys sitoa oma tarina maailman menoon, niin historiaan kuin omaan elämänhistoriaan. Kirjan päähenkilöllä on runsaasti yhtymäköhtia kirjan kirjoitajan elämään, missä määrin, se jää auki. Kirjan päähenkilön Roland Bainesin tarina alkaa kuvauksesta, jossa hän nuorena poikana hämmentyy naispuolisen pianonsoitonopettajansa oudosta käyttäytymisestä. Sen jälkeen siirrytään aikuiseen Rolandiin, nuoreen isään, joka on jäänyt pienen poikansa Lawrencen yksinhuoltajaksi. Vaimo Alice on lähtenyt yllättäen. Eletään 1980-lukua. Kirjan lopussa ollaan nykyajassa 2020-luvun alussa. 

Vuosien saatossa Rolandin vaimosta saksalaistaustaisesta Alicesta kehkeytyy Nobel-tasoinen kirjailija. Rolandista, lahjakkaasta pianistista ja runoilijasta, ei sen sijaan tule "mitään". Hän kasvattaa poikaansa, elättää heitä hotellin aulapianistina ja tennisvalmentana. Köyhyys, epäonni parisuhteissa, terveydelliset ja muut vastoinkäymiset ovat ajelehtivan Rolandin riesana. Vähitellen kirjassa avataan Rolandin taustaa. 

Kirjan aikaulottovuus on siis aina 1950-luvulta nykypäivään. Tarinaan on kudottu monia aikamme keskeisiä solmukohtia aina 1960-luvun kylmän sodan ydinsodan pelosta Tšernobylin onnettomuuteen, Saksojen yhdistymiseen, koronaan, terveyteen, elämäntapaan ja sairauteen, feminismiin, parisuhteen kiemuroihin, uusperheisiin ja omaan sukuun. Samalla pohditaan tapahtumien yhteyksiä luovuuteen ja tarinallisuuden suhdetta kirjallisuuteen, runouteen ja musiikkiin, tunteisiin ja koko elämismaailmaan. Teemoja ja tapahtumia on lähes hengästyttävä määrä, pääasiassa melko luontevasti tarinaan liittyen. Joissain kohdin siirtymät vaikuttavat rakenteellisesti kömpelöiltä, mutta henkilöiden elämänkulku on riittävän tutun ja todenkaltaisen oloinen, jotta tarinaa ja poliittis-historiallista aineistoa voi lukea sujuvasti.

Kirjan tarinan sisään on rakennettu paljon pohdintaa romaanien omaelämänkerrallisuudesta ja totuudenkaltaisuudesta. Myös loppusanoissa Ian McEwan kertoo muutamin sanoin kirjan suhteesta omaan elämäänsä. Mikä tämä suhde todellisuudessa on jää arvoitukseksi. Tärkeämpää on varmaan miettiä kirjan tarinaa suhteessa omaan elämäänsä. Mitä valitsin, missä olin vietävissä. Teinkö valinnat hyvässä uskossa ja olisinko oikeasti voinut toimia toisin. 

Kirjassa taitaa olla opetus: tavallinen elämä on tavoittelemisen arvoista. Se suodaan harvoille ja valituille. Usein muun tavoitteleminen saattaa tuottaa hienoja kulttuurisia tuotoksia, mutta onko siitä maksettava inhimillinen hinta liian suuri, ja kenen kannalta. Missä on raja rakkauden ja rikoksen välillä. Parantaako aika haavat, mitä voi ja tulee antaa anteeksi itselle ja muille? 

Toinen oman elämän sankarina

 

Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski on kelpo satiiri kuuluisuuden ja julkisuuden hausta. Pääsy "kansakunnan kaapinpäälle" tai jopa kansainväliseen kuuluisuuteen ajaa etsimään keinoja oman minän pönkittämiseen. Pitäisikö valita hyökkäyksen kohteeksi jo tunnettu henkilö ja provosoida oma tiensä julkisuuteen? Vai olisiko mahdollista ajoittaa elämäkerta ilmestymään sopivalla hetkellä kuolevasta taiteen suuruudesta?

Sebastian Zöllner, Kehlmannin kirja päähenkilö, ottaa kohteekseen tunnetun, mutta salaperäisen, kuvataiteen suuruuden, Manuel Kaminskin. Hän urkkii ja haastattelee keinoja kaihtamatta Kaminskia ja hänen läheisiään saadakseen aineistoa elämänkerralleen. Zöllner hahmottellee taiteilijan "koskettavan" tarinan mielessään ja järjestelee asioita ja tapahtumia tarinan mukaan. Mutta kuinkas sitten käykään?

Kehlmannin teksti ja tarina etenee sujuvasti. Kirja on helppo ja nopealukuinen, mutta ei jostain syystä kuitenkaan napannut erityisesti. En tiedä onko tarinalla yhtä suoranaista esikuvaa todellisuudessa, mutta kiinnostavaa olisi lukea joskus "behind-the-scenes" juttu elämänkertureiden työstä. 

Kuolemaa lähestyvistä merkkihenkilöistä ja julkkiksista kerätään aineistoa, sitä tarinallistetaan ja kehitellään. Näinä aikoina kuin itsensä brändäys on joillain aloilla lähes elinehto, kannattaa jo miettiä omaa elämänkertaansa ajoissa ja somitella siihen mukavia käänteitä, juonipaljastuksia ja loppuhuipennuksia. Eikö niin?

Elämänkerturille ongelmallista lienee pitää oma ego kurissa, pysyä oman elämänsä sankarina, päähenkilönä, joka vie tarinaa eteenpäin. Ja samalla kätkeä itsensä tarinan taa.

Kehtaako lukea, kehtaako kirjoittaa?

Tiedän, että Kai Ekholmin Donner - kuinka kehtaatte teosta ei ole helppo kirjoittaa itselleni auki. Ei niinkään siksi, että Donner olisi minulle jotenkin vaikea tai läheinen aihe - oikeastaan päin vastoin. Suhteeni Donnerin on melko tavanomainen, julkisuudesta tuntemani henkilö, jonka muutaman romaanin olen lukenut, pariin reportaasin tutustunut ja tietysti nähnyt elokuvia, joita Donner on tehnyt tai ollut osallisena niiden tekemiseen. Donnerin poliittinen karriääri oli minulle myös tuttu pääpiirteissään ennen käsillä olevaan kirjaan tutustumista.

Epäröin tarttua Kai Ekholmin kirjaan melko henkilökohtaista syistä. Pelkäsin, että kirja on huono tai nolostuttava, mutta onneksi näin ei ollut. Kirja on moninpuolin ansiokas, paneutuva, huolella  kirjoitettu ja osoittaa kirjoittajastaan useita ansiokkaita piirteitä. Aineistopohjaisuus, pääasiassa olennaiseen keskittymistä, rajaamisen taitoa, kykyä välttää pahimmat sudenkuopat ja henkilökohtainen ote pohtia omaa suhdetta kirjoitettavaan, kirjan tematiikkaan ja itse Jörn Donnerin ovat eittämättä kirjan ansioita.

Epäröinnilläni oli henkilökohtaiset syyt. Ekholmin ja oma elämänpolkuni ristesivät työtoveruutena yli kolmekymmentä vuotta sitten Oriveden Opistossa. Olemme lähes ikätovereita ja monet kiinnostuksen kohteemme ja elämäntarinoidemme käänteet ovat lähellä toisiaan. Olimme luokkatovereita, tosin vain autokoulussa ja sielläkin jo varttuneella iällä kolmikyppisinä nestoreina. Teimme tahoillamme väitöskirjaa, saimme lapsia samoihin aikoihin ja myös erosimme silloisista avioistamme. Oriveden aikojen jälkeen olemme tavanneet vain satunnaisesti ja olleet yhteydessä vain pinnallisesti.

Oriveden Opiston aika, kaksikymmentä vuotta opettajana ja erilaisissa opiston johtotehtävissäkin, oli oman elämäni kypsymisen aikaa, niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikin. Edelleen monet uneni sijoittuvat Opiston miljööseen, liittyivätpä unien tapahtumat tai henkilöt tosiasiallisesti sinne tai eivät. Kai Ekholm ei noissa unissa ole kuitenkaan ollut mukana. Mutta muistissa kuitenkin.

Luin aikanaan hänen, muistaakseni aina väitöskirjaksi asti suunniteltua Paavo Rintalan dokumentarismia käsittelevää tekstiään. Kai E. oli turhautunut - laaja, muistaaksen lähes 400-sivuinen käsikirjoitus oli professorilta saanut kommentin ”kunhan saatat tuon tieteelliseen muotoon”. Väitöskirjaa siitä ei tullut, mutta ehkä lisensiaattityö. Myöhemmin nyt hyllystäni löytämäni vuonna 1988 ilmestynyt ”Things to come” -julkaisu lienee tuota perua.

1980-luvun lopun ja 90-luvun alun nousukiidossa, meihinkin tarttui yrittäjyyden henki: pitäisikö tuotteistaa oma osaaminen ja myydä se hyvään hintaan, näin kuvittelimme, markkinoilla, kun samaan aikaan aiempi vallankumouksellinen into ja usko sen toteutumiseen alkoi hiipua. Näin emme tehneet. Mieleeni jäi kuitenkin. Kai E:n avautuminen siitä, että hänen tavoitteensa, haaveensa tai unelmansa olisi päästä kansalliskirjaston johtajaksi. Pidin ajatusta suuruudenhulluna haihatteluna ja melkoisena itsekorostuksena. Samoin Kai E:llä oli jo silloin varsin vahva taipumus ”name droppailuun” - milloin missäkin  yhteydessä nousi nimi toisensa jälkeen kansakunnan kaapin päältä tai julkisuudesta.

Mutta näinpä vaan: hänestä tuli lopulta kansalliskirjaston johtaja (ylikirjastonhoitaja), kirjailija, monen keskeisen kulttuurivaikuttajan tuttu ja nyt käsillä olevan kirjan kirjoittamisen yhteydessä hänellä on ollut mahdollisuus kohdata nimihenkilöitä kasvotusten tai kirjallisesti, jututtaa nimihenkilön Donnerin lisäksi niin Matti Klingeä, Peter von Baghia, Antti Alasta, Anja Snellmannia, Olli Alhoa kuin montaa muutakin. Jutta Zilliacus ei ryhmään kuulunut ja siitä tämä närkästyi. Mutta niin närkästyi Kai E:kin FB-päivityksessään:  ei kiittänyt puuttuvan lähdeaineiston huomaamisesta tai kertonut syytä sen tipauttamiseen eepoksestaan.

Pääosin kirja on saanut suopean vastaanoton ja muiden kirjojensa ohella, toiminnastaan sananvapausasioissa ja virassaan, nostaa Ekholmin nimeksi muiden joukkoon, jos ei vertaiseksi, niin ainakin tapahtumiin kirjuriksi, ymmärtäjäksi ja sanansaattajaksi. Kirjailija imee veren kohteistaan, on eräänlainen drakula tai parasiitti. Ja eipä malta Kai E. olla nostamatta kirjan lopussa omaa agendaansakaan esille, sinänsä tärkeää aineistojen digitointia. Donner ei tähän tarkoitukseen ole ehkä paras keppi- tai Trojan hevonen, mutta varmasti ansaitsisi tulla otetuksi huomioon.

Parasiittikasvin tavoin Kai E. kietoo itsensä kohteensa ympärille, kietoo lonkeronsa, mutta ei kuristajakäärme tavoin tukahduta sitä, vaan jättää riittävästi ilmaa kohteensa ympärille. Donner on niin elinvoimainen (sic!) kohde, että kuristaminen tai tukahduttaminen ei onnistuisikaan. Siellä täällä
on kuitenkin mahdollisuus imeä elämän nesteitä ja hedelmöittää omaa tekstiä. En siis syytä tässä kullinlutkuttajaksi, mutta ilkeys täytyy käyttää, jos sen keksii, kuten Urho Kekkosen kerrotaan sanoneen. Donner ei tosiaan jätä kylmäksi, ei naisiaan tai yleisöään. Ylisanoja on vaikea hänen kohdallaan välttää, mutta liioittelua on sanoa, että kaikki meistä joko rakastaisivat tai vihaisilta häntä. Monelle hän on aivan liian etäinen hahmo, kaikesta huolimatta. merkittävä suomalainen persoona ja vaikuttaja. Kyllä. Mutta etäinen, niin myös minulle.

Miten Kai E:n kirja vertautuu muutamaan muuhun samantapaisen kirjaan. Walter Isaacsonin Leonardo Da Vinci -kirja on yliveratinen ja vertailu siihen olisi kohtuuton, vaikkakin kiinnostava. Jari Tervon Loiri. puolestaan oli nolostuttavaa luettavaa, vaikka Tervo kirjoittajana ja tarinankertojan on vielä monin verroin Ekholmia taitavampi. Riitta Kylänpään Pentti Linkola – ihminen ja legenda. -kirja on siistimpi, asiallisempi ja kokonaisvaltaisempi, mutta tylsä. Eli oikein hyvin tässä epätasaisessa sekasarjassa mennään. Mutta ansaitsisiko Donner kunnon biografisen opus mangan? Kyllä varmaan. Mutta sen laatiminen olisi kyllä todella iso työ, vielä mittavampi kuin käsillä oleva rapsodi tai potkuri. Kai E. rajaa kirjaansa luonnetta kritiikin ulottumattomiin monin tavoin ja asettaa esitykselle näin järkevästi rajansa.

Kirjan alussa odotin, milloin intro loppuu ja päästään asiaan. Monissa kohdissa asiaan päästiinkin, mutta usein asia vain esiteltiin. Huolella, sikäli kuin vaikutelmasta on kysymys, Kai E. dokumentoi tekstiä ja seuloo aineistoaan. Monin paikoin data muuttuu informaatioksi, joskus informaatio tiedoksi. Oivaltavia kielikuvia ja rinnastuksia on ylipursuavasti, mutta Jörn Donnnerin olemus ei aukene - ehkä siksi, että hän, kuten jokainen meistä, on yhteiskunnallisten suhteiden näyttämö, vääristävä tai särkynyt peili, teatterin hämärässä kellastunut valkokangas, johon parhaat päivänsä nähnyt projektori heijastaa filminauhan kuvia. Ääniraita rahisee, filmin kuljetus takkuaa. Digitointi auttaisi, mutta samalla se tosi alkuperäisen puutteet selkeämmin esiin. Rappio, rauniot ja nostalginen menneisyys palaisi hetkeksi ja asettaisi nykyisyyden omaan paikkaansa - menneisyyden tulevaisuudeksi.

Loiri, Tervo ja tuhannen tapahtuman tarinat

Jari Tervo päättää laajan kertomuksensa ja tarinatuokionsa Vesa-Matti Loirista kiitoksiin. Luettelo on pitkä haastatelluista ja muista kirjan tekoa edistäneistä henkilöistä ja instituutioista. Viimeisenä listassa on "kaikista tärkein" Vesa-Matti Loiri ... ja sen alla tietysti allekirjoitus (viimeiseksi) Jari Tervo.

Tärkeintä kirjassa onkin Jari Tervon armottoman viihdyttävä taito kertoa. Hän jaksaa nähdä vaivaa elävöittääkseen tarinat, jutut ja muistelukset niiden kontekstissa. Hallitseva konteksti on ymmärrettävästi Loiri itse ja hänen tulkintansa siitä, mitä vuosien mittaan on tapahtunut, mutta myös maailman- ja Suomen historian jotkut keskeiset tapahtumat.  Tervon kertomukseen leipomat pienoiselämäkerrat Loiriin tavalla tai toisella liittyneistä ihmisistä ja heidän merkityksestään suomalaisessa kulttuurielämässä ovat kiinnostavaa antia ja siksikin on hyvä, että Tervo on ollut asialla.

Mutta suhteessa kohteeseensa, Loiriin, Tervo ei ole armoton tai viiltävä. Näiden viillosten tekeminen jää kokonaan lukijan vastuulle. Lähes naurettavuuteen saakka Tervo kääntää kuvattavansa toiminnan aina parhain päin. Loppujaksossa Loirin äänellä kuvataan, miten hän katsoo tallennetta nyrkkeilyottelusta. Hän kertoo miten niska kipeytyy, kun hän eläytyy otteluun. Nuorempana hän eläytyi antamaan iskuja, nyt vanhana miehenä hän pyrkii väistämään niitä. Ja näin hän toimii koko elämäsä ajan - jakaa iskuja muille ja pyrkii väistämään itseensä kohdistuneet iskut. Taiteilijana Loiri on kiitokset monilta osilta ansainnut ja samoin pääosin myös negatiivisen kritiikin. Ihmisenä kirjan luoma kuva ei kohdettaan imartele. Oman egon ja persoonallisuuden narsististen piirteet vahvistavat epämiellyttävää kuvaa henkilöstä nimeltä Vesa-Matti Loiri, jopa siinä määrin, että tekstin lukeminen oli myötähäpeän vuoksi joskus melko kiusallista. Lukijalla ei ole mitään mahdollisuutta tarkastaa asioiden eri osapuolten näkemyksiä asiasta, siitä mitä on jäänyt kertomatta tai mitä on unohtunut.

En ole kuulunut koskaan Loirin ihailijoihin, enkä olisi häntä halunnut nähdä, en aiemmin enkä varsinkaan nyt, kun olen tavannut hänet Tervon tekstin välityksellä. Voi vain toivoa, että kun Loirista aika jättää, hän uudelleensyntyy toiveidensa ja uskonsa mukaisesti oravana. Liian lähelle tuota oravaa ei ole syytä mennä - se joko väistää tai iskee hampaansa kiinni. Kontaktia siihen tuskin on mahdollista saada. Se elää omassa maailmassaan, itselleni kuta kuinkin käsitttämättömässä universumissa. Hyvä niin. Ilomielin olisin suonut Loirille paremman elämän, jos se olisi vallassani. Myös sen kustannuksella, että olisin jäänyt vaille hänen taiteellisesti ja viihteellisesti merkittävää tuotantoaan.

Leonardon opissa

Erinomainen kirja - hyvin kirjoitettu, perusteellinen, opettavainen. Walter Isaacsin Leonardo da Vinci  tutkii päähenkilönsä elämää alusta loppuun uusimman tutkimustiedon, tulkinnan ja aiempaa kommentoiden. Pääpaino on Leonardon maalaustaiteessa, mutta merkittävästi käsitellän myös hänen muita kiinnostuksen kohteitaan - tiedettä, näyttämö-ja tapahtumasuunnittelua, vesirakentamista ja lukuisia muita. Leonardosta oli moneksi, monet projektit jäivät kesken ja hän tuli tunnetuksi siitä, ettei saanut aloittamiaan töitä valmiiksi.

Kirja on varsin opettavainen. Jokaisen kuvataiteen harrastajan tulisi se (ja tietysti paljon muutakin) lukea. Leonardon opit ovat kyllä hyviä ja ajatuksia herättäviä. Pienenä häiritsevänä tekijänä kirjassa on Isaacsin pyrkimys rinnastaa da Vinchi ja Steve Jobs. Yhtäläisyyksiä toki löytyy, mutta sittenkin. Epäilen Jobsin painuvan unholaan sadassa tai parissa sadassa vuodessa, mutta da Vinchi säilyttää asemansa. Itselleni tärkeämpänä pidin Vinchin opetuksia maalauksien ominaisuuksista, en niinkään Isaacsin kokoamia opetuksia siitä, minkälainen persoona da Vinchi oli. Meitä on moneksi ja kammottava olisi maailma, jossa kaikki pyrkisivät olemaan Leonardon kaltaisia. Leonardolta voi siis oppia monia asioita, kirjaan tähän joitakin mieleen jääneen seikan kuvataiteen alueelta:

1) Tavoitteena on luoda kaksiulotteiselle pinnalle hahmo, joka kohoaa siitä irti, tämä edellyttää perspektiiviopin hallintaa, tarkkaa havainnointia ja mittaamista.
2) Valohämyn, valon ja varjon,  käyttö teräväpiirron sijaan, chiaroscuro
3) Reunojen ja sävyjen pehmentäminen ja sulauttaminen siten, että esineitä kuvataan siten, kun ne meille ilmenevät, sfumato
4) Tarkka sommittelu ja luova erilaisten muotojen assosiatiivinen käyttö.
5) Kokeellisen menetelmän, teoreettisen pohdiskelun ja analogiapäättelyn luova yhdistäminen (joka toi usein kiinnostavia tuloksia, vaikka johti usein myös epäpäteviin tuloksiin).

Miellyttävää Isaacsin teoksessa on sen asenne Leonardon nerouteen. Leonardo da Vinci oli nero monessa mielessä, mutta vain oman ihmettelynsä, loppumattoman kiinnostuksensa, kokeilunhalunsa ja sen vuoksi, ettei hän kaihtanut omaperäisyyttä.