Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.
Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.
Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.
Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet.
Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.
Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.
Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.
Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa. Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.
Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti