"Ja..." - Toiston pysyvyys

Kirjassaan Toiston pysyvyys Peter Handke ei päästä lukijaa, tai tässä tapauksessa kuulijaa, helpolla. Lukemalla tuskin olisin kirjaa edes "suorittanut", mutta nyt toistuvaa vierautta, syrjintää ja sivullisuutta kokevan kertojaminän vaikerrusta jaksoin kuitenkin kuunnella ihmetyksen vallassa.

Erityistä palkintoa kirja ei kuitenkaan antanut. Tarina on johdonmukainen, omalla tavallaan selkeä ja kauniskin, mutta päähenkilö Filip Kobal ei herätä myötäelämisen kokemusta. Sivullisuuden kokemus ei itsellekään ole vieras, mutta nyt esitelty "tapaus" on sen verran patologinen, ettei se herätä sympatiaa, enemmänkin tarpeen miettiä, minkälaista ammattiapua kyseinen henkilö tarvitsisi. Näin ei kai Handkea tulisi lukea, psykologisoiden. Handke kun pyrkii irti psykologisesta kuvauksesta kohti maailman näkemiseen sellaisenaan, puhtaasti, ei automatisoituneen tavanomaisesti. Ainakin mikäli on uskominen hänestä esitettyjä arvioita. Handken kirjallisuuskäsityksestä kiinnostunut voi lukea aiheesta vaikkapa Jyrki Vainosen asiantuntevan n&n:n artikkelin.

Kirjailja Handke on Nobelinsa jälkeen ja jo ennen sitä herättänyt ristiriitoja. Mutta vähät siitä. Kirja ei kirjailijan epäkorrekteista kannanotoista parane tai pahene, se ei myöskään avaudu, ainakaan minulle, vaikka tiedänkin kirjoittajan kyseenalaisista edesottamuksista. Kuivaa, ikävää, toistavaa valitusta. Miksi Handken kaltainen lahjakkuus jaksaa tuhlata voimiaan tämänkaltaiseen vaikerointiin? Vai onko hän epäonnistunut pyrkimyksessään avata maailma minulle, puhtaana ja  kirkaana vai vain osoittanut minulle, että kaikki tuo on mahdotonta. Olenko ykisinkertaisesti väärä lukija, kirjailija Handen lukijavarjo, jota ei tule sotkea itse puhtaan kielen kirjallisuuteen. Sokea ikkuna?

Parasta kirjassa on kielen rytmi, selkeys ja perinpohjainen paneutuminen sanoihin ja niiden sävyihin. Ajatuksia herättää päähenkilön pohdinnat kotiseudun, eri kielien, pakolaisuuden ja oman minäidentiteetin suhteesta. Filip Kobal etsii kuollutta Gregor veljeään Slovenian, Jugoslavian ja Itävallan maastoista, kotipaikkakuntansa Rinkenbergin kylän tyhjiltä karjapoluilta, talojen sokeista ikkunoista, karstiseudulta. Ja lopulta tajuttuaan olevansa perillä, löytää hänet kertomuksena.

Tajusin olevani perillä. Minähän en ollut ensisijaisesti halunnut löytää häntä vaan kertoa hänestä.

Veljen kirjeessä on kaipaus yhdeksänteen maahan, hääjuhlaan, jossa meidät vihitään yhdeksännen kuninkaan kanssa. Filipin mukaan tuo hurskas toivomus oli siirrettävissä maalliseen ilmentymäänsä: kirjoitukseen. 

Jos Handken kirjoitus ei vienyt minua perille Filip Kobalin maailmaan, toisin voi käydä Sinulle. Toista siis yritys "Ja ..."

W.G.Sebald ja ilmasota

W.G.Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen) on vaikuttava teos. Se on dokumentaarisesti perusteltu, asiallinen ja persoonallisesti kirjoitettu kuvaus ja kannanotto II maailmansodan Saksan kaupunkien massiivisista pommituksista ja siitä, miten saksalaisessa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa nuo pommitukset sekä niiden aiheuttamat mittaamattomat kärsimykset lähes unohdettiin tai niistä vaiettiin.

Voiko kaupunkeihin suunnattu ilmasota olla koskaan perusteltua? Sotilaallisesti ehkä, mutta voiko sen perustella eettisesti?  Brittiläisen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover käsittelee kirjassaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalifilosofia (Like, Hki 2008) sodankäynnin filosofiaa syvällisesti. Hänen esimerkkinsä ja empiirinen aineistonsa kattaa Vietnamin, Hiroshiman, Ruandan, Stalinin terrorin, Hitlerin Saksan ja myös Brittien II maailmansodan pommitukset. On helppo, teoriassa, sanoa, että päämäärä ei pyhitä keinoja, mutta millä puolella voi olla silloin, kun ei vielä kirjoiteta (voittajien) historiaa jälkikäteen? Historian esimerkit eivät ole menneitä. Ukraina, Gaza tai Isiksen tukialueiden pommitukset 2014 eivät ole historiaa, mutta ne tekevät historiaa.

Sebald kirjoittaa siis aukosta saksalaisessa muistissa. Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen kirjallisuus ei käsitellyt liittoutuneiden pommitusten tuhoa Saksan yli 130:ssa kaupungissa. Royal Air Force teki Saksaan 400 000 pommituslentoa, pudotti yli miljoona tonnia pommia, niissä kuoli noin 600 000 siviiliä ja kodittomiksi jäi asuntojen tuhoutuessa seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä.

Sodan jälkeen sakasalaisessa kirjallisuudessa asiasta lähes  vaiettiin tai asia sivuutettiin. Kirjailijat katsoivat toisaalle, ohi kansansa historiallisesta murhenäytelmästä. Kuinka se on mahdollista? Miten siihen tultiin? Vai oliko se hyväksyttävää? Pitääkö veistä kääntää haavassa, eikö ole parempi unohtaa jotkin asiat? Joskus on parempi, että luotikin koteloituu elimistöön sen sijaan, että se yritettäisiin poistaa.

Tuntuu siltä, että meillä Suomessakin on aukkoja historiallisessa muistin lisäksi myös nykyisyyden kokonaiskuvan hahmottamisessa. Hienojakin puheenvuoroja toki kuulee. Yksi niistä oli hiljattain Hanna Arendtista kertovassa elokuvassa. Arendtin mukaan ongelmana ei ole mystinen paha, vaan "pahan banaalisuus". Kykenemättömyys ajatteluun tekee meistä ihmisinä vajaita, me tottelemme käskyjä sokeasti ja ajattelemme, että normatiivisuus vapauttaa meidät vastuusta. Myös Jaakko Belt onnistuu hyvin niin&näin lehden pääkirjoituksessa 3/2014 lainamaan Alan Wolfea ja tekemällä eron pahan ja "poliittisen pahuuden" välillä. Poliittinen paha käyttää tarkoituksellista, tarpeetonta kuolemaa, tuhoa ja viettomien ihmisten kärsimystä omien strategisten päämääriensä toteuttamiseen. Tämän mystifioiminen absoluuttisen pahan ilmentymäksi häivyttää kykymme nähdä poliittisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka kyseisen strategian ovat synnyttäneet. Vajoamme hämäryyteen, jossa kaikki kissat ovat harmaita.