Richard, itäsaksalainen emeritusprofessori Humboldt-yliopiston klassisen filologian laitokselta, etsii uudenlaista asemaa ja identiteettiä muuttuneessa elämäntilanteessaan. Vaimo on kuollut jokin aikaa sitten, rakastajatarkaan ei ole enää näköpiirissä. Yksinäisen miehen elämä fokuksoituu uusiin asioihin. Maahanmuuttajat, näkyvimmin mustat pakolaiset, afrikkalaismiehet Berliinin Alexanderplatzilla ja myöhemmin Oranienplatzilla, saavat Richardin kiinnostumaan. Minkälaisia rajanylityksiä he ovat tehneet ja joutuvat tekemään. Samalla hän pohtii minkälaisia rajanylityksiä DDR:n entiset, nykyiset Saksan kansalaiset ovat tehneet ja joutuvat tekemään. Ja minkälaisen rajanylityksen Richard joutuu tekemään ymmärtääkseen, ei vain klassisen filologisen avaamia näkymiä antiikin mytologiaan, vaan myös kansalliset rajat ylittävään empatiaan.
Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt on monessa mielessä oivallinen kirja. Erpenbeck punoo kirjassa taitavasti yhteen muistelun ja ajassa olevan havainnoinnin, DDR:n menneisyyden ja Saksan nykyisyyden maahanmuuttajien menneisyyteen ja sen mikä on mennyt peruttammattomasti, mutta joka on edelleen läsnä. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyytä. Erpenpeck ei käsitele monimutakaisen maailman tilannetta mustavalkoisesti tai oio mutkia suoriksi. Sävyjä on paljon sekä Richardin pohtiessa sitä, mitä hän voi tilanteessa tehdä, mitä hänen ystävänsä ajattelevat ja mikä suhde hänen aiemmilla klassisen filologian tutkimuksillaan on nykymaailmassa. On opiskeltava uutta kieltä, mikä menee, mikä meni ja mikä on mennyt. Kirjassa avautuu inhimillinen tragedia, jonka perustana on niin ilmastonmuutos, poliittiset vainot kuin EU-lainsäädäntö, joka toisaalta sallii turvapaikan, mutta ei salli täysivaltaista maahanmuuttoa, mahdollisuutta tehdä työtä, asua ja oppia kieltä niille, jotka sitä haluavat. Ongelma on rakenteellinen, mutta inhimillinen hätä on yksilöllinen. Miten tulisi toimia? Ääripäät eivät kohtaa, vaikka ovat omalla tavallaan kohtuuttomia. Osa haluaisi sulkea rajat ja estää maahanmuuton sekä ajaa maahanmuuttajat pois omasta (!) maasta, osa taas haluaisi avata tai pitää rajat nykyisellään ja auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan. Pakolaisten maahanmuuton vastustajat käyttävät heitä populistisesti oman poliittisen agendansa ajamiseen, mutta toisessa ääressä myös heidän auttajansa saattavat käyttää heitä oman ohjelmansa tukipylväinä. Pakolaiset ovat lähtökohtaisesti vieraita, jotka voivat myös hyväksikäyttää auttajiaan, nousta taisteluun valtakoneistoa vastaan, varastaa ruokansa, jos muuta keinoa ei ole näkyvissä, valloittaa tyhjää kaupunkitilaa asumiseen. Hädänalaisten auttajatkin voivat joutua asettumaan valtaa vastaan - näin oli Saksassa 1930- ja 1940-luvun alussa, jos auttoi natsien vainoamia ihmisiä, juutalaisia, homoja, vammaisia. Näin on tänään jos majoittaa ihmisiä normienvastaisiin tiloihin. Juridiikan rinnalla on käynnissä hegemoniataistelu suvaitsevaisuudesta, ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta.
Kirja avaa näkymän"arvopohjaiseen realismiin" pakolaispolitiikassa sen kääntyessä "inhopohjaiseen arvorealativismiin". Niin Saksan kuin Suomenkin politiikka on kääntynyt suuntaan, jossa sanat menevät ja ovat menneet aiemman merkityksensä tuolle puolen. Sopimuksia noudatetaan, jos ei "muuttunut tilanne" edellytä niiden rikkomista ja sääntöjä muutetaan kesken pelin. Kansanmurha tai rikos ihmisyyttä vastaan tuomitaan, jos sen tekee "vihollinen", mutta asiasta vaietaan tai sitä ymmärretään, jos sen tekee liittolainen.
Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.
Erpenbeckin Richard kuvaa hienosti myös vanhenemista: Ikääntyessä taitaa olla vaikeinta oppia jättämään jäähyväiset toiveille. (...) mikäli sitä ei opi, silloin toiveet ovat kuin myllynkivet jotka vain kiihdyttävät matkaa alas hautaan.
Erpenbeck, Jenny, Mennä, meni, mennyt. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, Helsinki 2019. ISBN 978-952-04-0478-7
