Hottia Hotakaista

 

Kari Hotakaisen Tarina on paikoitellen hauska, paikoitellen karskin ironinen ja itseironinen kirjallinen tuotos. Hotakaisella on useimmiten sana hallussa, mutta joskus sanan säilän heilahtaa holtittomasti kuin kärpäslätkä, joka ei osu kohteeseensa. Jos ei tunne kirjoittajan aiempaa tuotantoa, kirjaa saattaa pitää aika surkeana ja keskeneräisenä tekeleenä, mutta kun tekijä on osoittanut taitonsa aiemmin, pitänee hieman harkita sanojaan. Miksi kirjoittaja tuhlaa lahjojaan? Mitä hän yrittää kertoa tällä "tarinalla"?

Eikö tästä aineistosta olisi saanut parempaa tuotosta aikaiseksi työstämällä siihen vaikka muutaman kerroksen lisää tai jättämällä turhat ja löysimmät heitot väliin? 

Parhaimmillaan Tarina on kuvatessaan aikamme karnevalistisia piirteitä. Kuvauksessa on niin vähän liioittelua, että pala nousee kukuun: tähänkö on tultu ja tästäkö mennään vielä edemmäs? Ironian kohteeksi nousee äänikirja jota kuuntelet, sen kirjoittaja Hotakainen, TV:stä tuttu visailija, helppoheikki sanankäyttäjä, viihdeohjelmien vakioesiintyjä, itseironinen tarinoitsija, joka tasapainoilee kyynisyyden rajoilla pyrkiessään säilyttämään oman (kaupallisen) arvonsa, itsekunnioituksensa ja ammattitaitonsa. Missä on raja kirjallisuuden ja viihteen välillä? Onko rajaa olemassa ja onko sillä väliä?

Tuskin lukea olisin jaksanut, mutta kuunneltuna kyllä. Viihteessä ei ole sinänsä mitään pahaa. Nyt Hotakainen luiskahtaa kyllä vihteen puolelle ja joskus aika heikoin eväin, prinssinakit ja coctailpiirakat eivät ravitse pitkään, mutta tuovat kyllä piristystä päivään kunnes illan tullen alkavat etoa.

Kantaja

Buster Keatonin oloisella Kari Hotakaisella  on kannettavana raskas taakka - kirjoittaa samalla viihdyttävästi raskaista aiheista sortumatta ylilyönteihin - ainakaan kovin pahasti. Ruusun päivänä 23.4. jaettu kirja vaikuttaa Hotakaisen luonnoskirjasta otetulta luonnokselta, jota kirjailija on jaksanut kehitellä tiettyyn pisteeseen, mutta sitten todennut, että ei tästä sittenkään ole suureksi suomalaiseksi suurromaaniksi, mutta soppeana tekstinä siinä säihkyy pieniä hiomattomia timantteja.

Kaikki me lähdemme täältä kuin roskat rappusilta ja niin tekstitkin lentävät kansien väliin kuin syksyn hautausmaalla. On syytä irroittaa ja vaipua maahan ennen kovia pakkasia. Hotakaisen kirja on virkistävää luettavaa - sana on vapaa, ilmava, lauseet rentoja ja nautittavia. Juoni vain ei kanna aina kovin korkealle.

Layla ja Jumalan Sana

Jos vertaa Jari Tervon Laylaa ja Kari Hotkaisen  Jumalan sana teoksia, niin Tervo vetää pidemmän korren. Molempien vahvuutena ja hienona asiana on tarttuminen aikalaiskeskusteluun, kapitalismin nurjien puolien esittelyyn ja katseluun yksilön näkövinkkelistä. Tervon päähenkilö Layla  on nuori kurdinainen, Hotakaisen Jukka Hopeaniemi teollisuusjohtaja.

Molemmissa teoksissa Jumalan sanalla on merkittävä asema. Siinä missä Jumalan sana Tervon kirjassa on osalle kirjan henkilöistä transsendentti tosioleva, Hotakaisen kirjassa Jumalan sana on tullut lihaksi kapitalismin näkymättöm'nä kätenä, vaikkakin kuuluvana puheena, joka määrittää henkilöiden elämää monin tavoin.

Vaikka asenteeni Tervoon on yhteiskunnallisesti kriittisempi kuin Hotakaiseen, niin Tervon tässä kirjassa esittämä raadollistakin radollisempi kuva ihmisen tilanteesta modernissa maailmassa ja modernin murroksessa on vaikuttavampi. Vaikka joissain kohdin tekstissä kuulee ja näkee Tervon vääntävän vitsiä kuin Uutisvuodossa, niin hän maltaa pitää pääasiassa naamansa peruslukemilla.

Hotakaisen kirjan vitsit ovat usein uuvuttavan kulahtaneita. Tarinakaan ei, kumma kyllä, oikein jaksa innoittaa lukemisen aikana eikä sen jälkeenkään. Kummastuttaa Hotakaisen kirjan liepeen haltioituneet kehut, joiden mukaan se olisi tekijänsä ehdotonta huippua. Kirjoittajana alkuaikojen Hotakainen, esimerkiksi Bronx -teoksessa, oli yllättävämpi ja kokeilevampi. Toivottavasti Hotakainen toipuu auto-onnettomuudesta hyvin ja taipuu kirjoittamaan uusia parempia teoksia.

Tervo on tehnyt huolellista pohjatyötä ja kielelliset kiepsahdukset ja uudismuodosteet virkistät tekstiä hienosti. Pääpaino on tarinassa joka alkaa hienosti kehdossa kihlatusta tytöstä. Lopussa on kiire tarinan henkilöiden tarinan saattamisessa sopivaan päätökseen ja tuntuisi, että kerrottavaa on jäänyt vielä varastoon. Ehkäpä Tervo jatkaa aihepiiristä vielä muistakin näkökulmista?

Luen parasta aikaa Rosa Liksomin kirjaa Hytti no 6. Kun saan sen päätökseen, on  kolmen suomalaisen nykykirjailijan suora tarkasteltavana. Joka tapauksessa omassa lukulistassani suomalaisella kirjallisuudella menee hyvin - vanhoja kirjailijoita on voimissaan ja uusia on tulossa.