Tarinan tuolle puolen - Toinen meri

 Claudio Magrisin Toinen meri pyrkii tarinan tuolle puolen. Kirjan päähenkilö, Enrico, sulkee silmänsä, hän haluaisi astua maailman havaitsemisen tuolle puolen kuin Buddha; sitä valaistuminen tarkoittaa, nukkumista. (108) Tämä pyrkimys tekee kirjasta aika haasteellisen luettavan: lukijan on vaikea pysyä mukana, varsinkin alusssa, siitä missä mennään, mihin tullaan ja kuka kulloinkin on lopulta äänessä.

Tapahtumat asettuvat merelle tai meren ääreen. Päähenkilö, äsken mainittu Enrico (Mreule) on syntynyt Rubbiassa 1. kesäkuuta 1886 ja kuole Umagossa 1959. Molemmat paikat ovat Adrianmeren äärellä, Triesten lahden eri puolilla, Istrian niemimaan pohjoisosissa. Triestestä Enricon matka alkaa Argentiinaan. Hän "seikkailee" Patagoniassa ja palaa myöhemmin synnyinseuduilleen. Patagonian kuvaus tuo mieleen aiemmin lukemani Bruce Chatwinin Patagonia, Patagonia -kirjan. 

Yhtymäkohtia tarinan runsaassa vuolaudessa on Magrisin pääteokseen, Tonava, vaikka nyt kyseessä onkin suppea teos. Ehkä tuo tarinan karkailevuus on peräisin juuri italian kielestä. Enricon opettajan, Nussbaumerin, mukaan kreikka ja saksa ovat ne kaksi välttämätöntä kieltä, joita tarvitaan, jotta voi kysyä, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki häviää. Italia on eri asia, sillä ei nimetä eikä panna asioita järjestykseen eikä se huimaa valollaan ja tyhjyydellään, vaan sillä vain lykätään tuonnemmas kaikkea epämiellyttävää ja tehdään sen kanssa sopimus; sillä kelpaa poukkoilla sinne tänne ja ohjata kohtaloa hivenen harhaan siinä rupattelun tuoksinassa. (15)

Magrisin kirja on parhaimmillaan kuvaillessaan Triesten ja Istrian niemimaan monikielistä ja kulttuurista historiaa: Itävallan, Saksan, Italian, Jugoslavian, Serbian, Kroatian ja Slovenian historiat kietoutuvat alueella monin solmuin ja selkkauksin. Selkeintä historiallista ainesta onkin kirjan loppupuolella. Se saatoi maantieteellisesti yhteen aiemmat kokemukseni alueelle suuntautuneista matkoistani Venetsiaan,Triesteen, Belgradiin ja Splitiin. Alue tihkuu sekä vanhaakin vanhempaa kulttuurihistoriaa että viime vuosisatojen poliittista ja sotahistoriaa. Puristus alueella on ollut niin vahvaa, että se ei oikein taivu tarinaksi ja ehkä siksi kirjan Enricocin kaipaa tarinan tuolle puolen, valaistumiseen, uneen, kuolemaan, matkalle. Ja lukijankaan ei aina täydy ottaa kaikkea niin vakavasti. Enricon filosofiystävä ja -kuningas, Carlo Michelstaedler (1887-1910) on anataumuksen filosofiassaan ankara opettaja, joka näivettää oppilaansa. Näin ei soisi lukijalle käyvän. Ennemminkin Corto Maltese, onnensoturi, voi olla parempi esikuva Istrian retkiä viitoittamaan.

Mysteerien laguunit

Ei ole parempaa ainesta unille kuin kartta. (R.L. Stevenson)

Marco Steiner on ottanut ylläolevan motoksi esipuheeseensa Hugo Prattin Corto Maltese - Mysteerien laguunit -albumille. Corto kiertää Orinocon jokisuistosta Venezuelasta Perun kautta Venetsiaan ja Montenegroon. Kaikki alkaa fransiskaanimunkin ihoon piirretystä kartasta.

Corton kanssa on kiinnostavaa matkata - unenkaltainen logiikka ja selviytyminen roiseista tilanteista pitää mielen virkeänä. Sarkastisen historiankuljetuksen alla on näkyvissä humanistinen pyrkimys valloittaa maailma lempeydellä, ilman verilöylyä. Mutta niin kauan kuin tuo verilöyly jatkuu, uni ja matkustaminen ovat paras lääke arjen raadantaa ja kärsimystä vastaan.

Jalavan kustantaman sarjakuvan kruunaa esipuheen kirjoittajan tekstin lisäksi        Marco     D´Annan hienot valokuvat ja Heikki Kaukorannan suomennos.

Samarkandin kultainen talo

Matkalukemisena Corto Maltesen Samarkandin Kultainen talo ( Jalava, 2011) kulki tällä kertaa mukana Tamperelle, Wieniin kuin Brnohonkin. Eikä syyttä.

Jalavan julkaisemat Corto Maltese -kirjat ja niiden esipuheet ovat hienoa työtä. Omat seikkaluni eivät Corton tahtiin yllä,  ja hyvä niin. Jännitys ja seikkailu ovat kiinnostavia kun on mahdollista asettua hieman ulkopuolelle. Niin tekee Corto, onnen soturi, vaikka asettaakin itsensä usein vaaraan eri intressiryhmien ja yksittäisten ihmisten, usein roistojen, sotilaiden ja puolimaailman ihmisten keskellä.

Tämän Hugo Prattin sarjakuvan editointihistoriasta ja itse tarinastakin on hyvä kuvaus Kvaak.fi -sivustolla, en lähde sitä tähän referoimaan. Kyseessä on joka tapauksessa monipolvinen tarina, joka on (valitettavsti) edelleen hyvin ajankohtainen. Marco Steiner - esipuheen kirjoittaja -  lainaa istanbulilaista nykylähdettä: Istanbulin merkitys alkaa nyt kasvaa, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Meidät pannaan jopa tekemään sovinto armenialaisten kanssa, ja pian on kurdien vuoro, ja sitten persialaisten,... Näin ei juuri nyt kuitenkaan näytä historian tarina etenevän. Kansainväliset, kansalliset ja etniset ryhmittymät etsivät edelleen väkivallan sävyttämästi paikkansa ja tilaansa idän ja lännen hankauspisteessä. Kansanjoukot matkaavat, ihmiskauppa kukoistaa. Ratkaisujen pitkittyessä sovinnolliset vaihtoehdot tahtovat hukkua verilammikkoon, josta heijastuu kuu ja tähti Turkin lipun tapaan.

Pratt, esipuheen kirjoittaja sekä esipuheen valokuvin kuvittava Marco D´Anna tuovat hienolla tavalla asiat esiin. Vaikka kyseessä on monien elävien kannalta kuolemanvakavat asiat, niitä käsitellään runollisen kauniisti - kuvin, sanoin, kerronnan keinoin.

Pratt - mies ja seikkailu

Hugo Prattin sarjakuvien viehätys on arvoitus. Yksi viehätys on aikamatkustus omaan nuoruuteen, poikakirjoihin, Tarzanin ja intiaanikirjojen maailmaan ja maailmankuvaankin. Tekstit on kirjoitettu kuitenkin Prattin tarinoissa aikuisille. Pratt kuljettaa tarinaa hienosti kuvien avulla - huikeimpana esimerkkinä on vaikkapa Mies ja seikkailu -sarjan 1 osa SUUREN POHJOLAN MIES jossa ensimmäiset vuorosanat lausutaan vasta tarinan kuljettua jo kaksitoista sivua. Alun sanattomat 69 kuvaa vie meidät 1920-luvun Pohjois-Kanadaan, jossa ratsupoliisin univormuun pukeutunut Jesuit Joe seikkailee - tapaa ja tappaa vihollisiaan arvaamattomasti, oikukkaasti. Pratt ei anna lukijalleen paljonkaan vihjeitä siitä, miksi tai minkä tähden.

Seikkailu ja mies -sarjan  kolme muuta osaa -Somalian mies, Sertãon mies ja Karibian mies - kuljettavat meidät puolestaan Somaliaan, Koillis-Brasiliaan ja Karibianmerelle. Jos 1. osan Jesut Joen toiminan perustoille ei juurikaan anneta vihjeitä, näissä osan toimijoiden yllykkeenä on maagiset vopimat, kuumuuden aiheuttama mielen sekoaminen tai fanaattinen tai kyyninen usko omaan kaikkivoipaisuuteen. Kutkuttavalla tavalla Pratt onnistuu yhdistämään fantasiansa osat erilaisten maailmankolkkiin ja poliittisiin liikehdintöihin. Joskus päähenkilöt, kuten tässä tapauksessa Karibian mies, tanskalainen merimies Svend, ottavat suoraakin kantaa tapahtumiin. Svend toteaa vallankumouksellisten olevan oikeassa, puolustaa Karibian saarten koskemattomuutta turistivirtojen tuhoilta. Työssäänkin hän pyrkii jossainmäärin edistämään "hyviä" asioita, vaikka palkollisena onkin sen palveluksessa joka maksaa.

Seikkailujen mies - sarja on suorasukaisempi kuvallisen kerrontansa ja tekstinsä suhteen verrattuna Corto Maltese -tarinoihin. Luin nyt kokoelman, jossa nimikkotarinan, Herra presidentin voodoo, lisäksi on tarinat Päitä ja sieniä sekä Banaanikongo. Tapahtumapaikat ovat eksoottisia ja kerronta sujuvaa. Varsinkin Päitä ja sieniä  kallonkutistajineen ja huumaavista sienistä kertovine taustoineen teki vaikutuksen. Erikoisen hienoa näissä Jalavan kustantamissa ja Heikki Kaukorannan suomentamissa kirjoissa on niihin liitetyt avausesseet kuvineen.

Arvoituksellisuus, seikkailu, yllättävyys. Visuaalinen kerronta, realistinen yksilöanarkismi - näistä aineksista kostuu tulinen ja maistuva keitos, jonka nauttiminen voi tuoda myös vatsaväänteitä. Vain onnensoturi voi selvitä.

Corto Maltese Siperiassa

Monen mutkan jälkeen sain kuin sainkin Rosebud-kirjakaupasta tilaamani uuden Corto Maltese -seikkailun silmieni alle. Nyt onnensoturi seikkailee Siperiassa - ja onnea tarvitaan Punaisten lyhtyjen, panssarijunien ja monia kansallisuuksia edustavien sotilaiden, kasakoiden, roistojen, herttuattarien, petturien ja kullan kiilto silmissä ryntäilevien hahmojen iskuilta välttymiseen.

Corton seikkailu on tässä väkivaltaisimmillaan, sovinismiakin kohtauksissa on, mutta Corto purjehtii ja luovii luotien, räjähdysten, konnien ja kaunottarien räjähdysherkällä kentällä sujuvasti. Prattin kynä on tarkka ja kuvat ovat selkeitä ja sujuvia, kerronnassa käytetään myös inter- ja transtekstuaalisia keinoja, joten seikkailu vie mukanaan Venäjän Aasian puoleiseen osaan, syvälle historiaan ja kysymyksiin luottamuksesta, kannanotosta ja osallistumisesta.

Corto Maltese

Hugo Prattin onnnensoturi on minulle aiemmin pintapuolisen tuttu. Ennen Venetsian matkaa 2014 tutustuin ystäväni E:n vihjeestä CM Venetsiassa -teokseen. Nyt hankin Jalavan kustantaman hienon värillisen uusintapainoksen Suolaisen meren balladi (2015).

Corto Maltesen hahmo on arvoituksellinen. Vieraillessani 2008 Córdoban La Mezquitan, suuren moskeija-katedraalin pylväikössä, saatoin aistia sen hämärässä ehkä sen saman seikkailullisen tunnelman ja kulttuurisen perinnön, josta Prattin sankari on ammentanut ensivaikutelmansa. Vailla kohtalonviivaa Corto rakentaa omaa elämäänsä, seikkailunsa ja unensa.

Kirjan esipuhe, runnollinen, maailmaa halaileva kaikkiallinen teksti ja hienot kuvat, on hyvä johdanto tarinaan. Mutta tämä on vasta alkua. Loppuaukeamalla Corto hyvästelee Pandoran, mutta albatrossin vaalean siiven tavoin tosi merenkulkijan matka jatkuu harhaillen niin 1915 kuin tänään.