Saturday, December 31, 2022

Kirjailijan persoona?

 

Haruki Murakami on varsin suosittu ja taitava kirjailija. Hänen teoksiaan olen lukenut aina sitä mukaa kuin niitä on suomennettu. Nyt käsillä oleva Ensimmäinen persoona kiinnosti; lupauksena oli, että teos on Murakamin henkilökohtaisin. Lupaus ehkä täyttyi tai sitten ei. Vain niminovelli Ensimmäinen persoona oli hyvin taitava pieni helmi, mutta juuri se osoitti, totuudellisesti tai kierrellen, että Murakamin kirjojen alter egot ovat vieraita myös hänelle itselleen. 

Haruki Murakami tuntuu katsovan tekstin peilistä itseään, eikä tunnista, vaikka henkilön päällä on Paul Smithin tummansinininen puku, Ermenegildo Zegnan solmio ja jalassa cordovan-nahkakengät, kuka oikeastaan on kyseessä. Tuo henkilö kysyy, kuten kai useat meistä jossakin vaiheessa tai useamminkin: Ehkä olen jossakin elämäni risteyksessä kääntynyt väärään suuntaan. Vain häpeä on yhteistä kirjan henkilöiden ja hänen itsensä välillä.

Murakamin kirjat ovat usein hienoja kuvauksia kulutus-kapitalismiin syvälle uponneista, menestyvistä, mutta oman tilanteensa tiedostaneista, vierautuneista ihmisistä, joille avoimuus, itsetutkiskelu ja autenttisuuskin ovat vain naamioita, joiden taakse kätkeytyä.

Osa kirjan teksteistä ei innostanut. Murakamin kiinnostus baseballista ei ottanut tuulta alleen ja nuoruuden kirjoitukset, vaikkakin lyhennettyinä ja kriittisin kommentein varustettuina, olivat oikeasti aika vaatimattomia. Toden ja mielikuvituksen sekoittelu on kirjoittajalta sujunut varhaisista ajoista sujuvasti ja ilman tunnontuskia. Pohdinnnat "rumista" ja "kauniista" naisista, eivät nekään oikein napanneet.

Onneksi monet kirjat ovat kiinnostavampia kuin niiden kirjoittajat. Näin ainakin tällä kertaa. 

Friday, December 09, 2022

Salaisuuksien labyrintti



Kirjoittaako vai ollako kirjoittamatta? Ainakin tuntuu uhkayritykseltä kirjoittaa siitä, mistä tämä merkkiteos kertoo. Jo kirjan kannen lieveteksti varoittaa: Älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo.

Elämän ja kirjallisuuden, miksei myös miesten, syvimmät salaisuudet, väikkyvät tekstissä: Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastua siltä. 

Alkuluvuissa on metakritiikkiä afrikkalaisesta kirjallisuudesta varsin länsimaiseen postmoderniin ja leikittelevään tyyliin. Loppua kohden, taitavasti eri tyylilajeja viljellen, tarina syvenee, vakavoituu ja muuttuu paikoin karuksi Senegelin kolonialistisen taakan purkautumisen kuvaukseksi. Kirjallisuuskritiikin purevuus vaihtuu veitsien ja aseiden tappaviksi iskuiksi.

Postkolonialistisen kirjallisuuden haaste on megaluokkaa. Onko entisten siirtomaiden asukkaiden tai emämaassa koulutuksensa saaneiden kirjallisuus, ranskalaista, portugalilaista tai brittiläistä kirjallisuutta? Tässä tapauksessakin kyseessä on ranskalainen kirjallisuus, vaikka kirjoittaja on senegalilainen. Voisi tietysti sanoa, että ketä kiinnostaa moinen luokitus, mutta kyllä se kiinnostaa ja vaikuttaa. Kirjallisuuden opetuksessa ja omaksumisessa on rajauduttava jollakin tavalla. Raja tieteelliseen tutkimuksen käsitteelliseen selkeyteen ja luokitteluun voi johtaa helposti nationalistisiin pyrkimyksiin ja  kansallisiin kaanoneihin, lokerointiin. Romaanin taide piilee kuitenkin juuri siinä, että se ylittää kansalliset rajat, omii itseensä kaiken arvokkaan ja yleisinhimillisen.

Mbougar Sarrin teoksen alussa on lainaus Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät teoksesta, se lupaa paljon. Sarr myös lunastaa lupauksen, vaikka ei aivan Bolañon mestarillisuuteen ylläkään. Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet kuljettaa lukijaa labyrinttimaisessa rakenteessaan moneen: Pariisista Amsterdamiin, sieltä Argentiinaan ja muuanne Latinalaiseen Amerikkaan. Syvin kätkeytyy kuitenkin Senegaliin, sieltä kaikki alkaa ja päättyy. Poissaolevan isän -teeman kautta etsitään kadonnutta kirjailijaa, oman kulttuurin juuria ja sivistyneen maailman kirjallisuuden olennaisuuksia ja  pikkumaisuuksia. Kirjallinen kritiikki palmikoituu murhamysteerin ja kansanmurhan kuvauksiin. Kirjoittaako  todellisuudesta kun se välttämättä muuttuu kirjallisuudeksi. Sarr viittaa kirjassa suoraan Wittgensteinin mistä ei voi puhua lauseeseen ja siihen, että vaikeneminen ei tarkoita, etteikö voisi näyttää: 

Siinä meille tehtävä: ei eheytyä, ei hoitaa eikä lohduttaa, rauhoittaa tai kouluttaa muita, vaan seisoa suorana keskellä pyhää haavaa, nähdä se ja osoittaa sitä vaiti. 

Thursday, December 01, 2022

Yö.Uni.Kuolema.Ja tähdet

 

Hämmentävä teos. Taiturimaisen kertojan kliseitä välttelevä ja samalla kliseinen ydinperheen täydellisen hajoamisen ja tuhoutumisen kuvaus. Massiivinen panoraama seitsenhenkisen perheen selvitymisyrityksistä, kun perheen perusta, tukipilari ja dominoiva päämies, Whitey McClaren, entinen pormestari kuolee yllättäen. Jäljelle jää vainaja, joka on läsnä lesken ja viiden lapsen elämässä, sisäisenä puheena, omaisuuden osittaneena patriarkkana, perheshowta pyörittäneenä seremoniamestarina.

Kirjan keskushenkilö Whitey siis selviytyy elämästään siirtymällä rajan tuolle puolen äkkiä ja yllättäen. Mutta miten selviää leski, Jessalyn, jota aviomies on kohdellut kuin prinsessaa, lasta tai invalidia, näkökulmasta riippuen? Auttaen, ansaiten, tukien, hoitaen kaikkia asioita ja jättäen lasten ja kodinhoidon vaimolleen. Entä lapset? Kunnianhimoinen perheen bisnestä jatkava vanhin poika Thom tai nuorimmainen, itseään etsivä taiteilija ja musta lammas Virgil? Entä tyttäret? Avioeroa haikaileva perheenemäntä, vanhin sisar Beverly, tutkijanurasta luopuva biologi Sophia tai koulun tiukkapipoinen rehtori Lorene?

Yhdysvaltain yhteiskunnan rakenteet, omaisuus, perhe, mieli- ja väkivaltainen poliisi, oikeusjärjestelmä, luokka- ja rotuerot, sukupuolten roolit ja niihin liittyvät odotukset, terapia ja omankädenoikeutus, eläintensuojelu ja luontokato, kaiken tämän kaiken Joyce Carol Oates onnistuu nivomaan perheen tarinaan luontevasti. Juonen käänteitä on vaikea aluksi ennustaa, mutta loppua kohti huomaa, miten JCO pyrkii välttämään monet aavistettavissa olevat käänteet.

On siis kyseessä tragedia, jossa amerikkalaisen elämänmuodon kipukohdat viilletään esiin kuin kiitospäivän kalkkuna. Varakkaan perheen patriootin hallitsema dynastia hajoaa rytisten, kun johtaja on poissa. Perheen jäsenet joutuvat identiteettikriisiin, jonka ratkaiseminen on viedä hengen tai ainakin mielenterveyden. Ahtaat ja joustamattomat roolit ovat vanteen tavoin pakottaneet päätä ja kun vanne otetaan pois, se ei helpota tai vapauta. Pää tuntuu hajoavan, elämän suunta on hukassa.

Tarina on siis omalla tavallaan amerikkalaisen familismin kritiikkiä, mutta myös sitä vahvistava. Paikoin myös ei oikein tiedä onko kirjan jotkut jaksot ironisoivaa kioskikirjallisuuden jäljittelyä vai melodramaattista romantiikan ajan modernisointia. Oatesin freskossa auringonlaskut ja uudet nousut rauhoittavat lopun tilanteen, ihmisten uudet valinnat osoittautuvat (pääasiassa) vanhaa paremmiksi, terapia auttaa selviytymään, ammatillisen uran suunnanvaihdot ja oman heikkouden sekä ominaislaadun tunnistaminen ja tunnustaminen vievät ihmisten elämää eteenpäin. Onko siis kyseessä onnellinen loppu vai kliseinen illuusio kaiken kauneudesta?

Kirjan nimi on yksi hienoimmista. Se perustuu Walt Whitmanin runooon (suom. Arvo Turtiainen, 1965):


Kirkas keskiyö

Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi

sanattomuuteen,

pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,

sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä

miettimään aiheita, joita eniten rakastat,

yötä,unta, kuolemaa ja tähtiä.