Kypsää kauraa

 

Mutta eihän kirjallisuus toisaalta ole kuin ohjattua uneksimista. 

(Jorge Luis Borges, Brodien raportti, 1970, suom. Anu Partanen)

Miten päästä ulos itse aiheuttamastamme alaikäisyyden tilasta? Immanuel Kantin kirjoitukseen Vastaus kysymykseen; Mitä on valistus? vuodelta 1784 on tarpeen palata aina uudelleen? Minkälaisessa ajassa elän, kuka olen ja mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin "valistua" ja päästä pois piemeydestä. Vai onko tuo ajatus "valistuksesta" sittenkin vain "idealistinen" uni, illuusio, josta itsestään pitäisi herätä? Tai vielä pahempaa. Jo Matteuksen Evankeliumissa 6:23 synkistellään oivallisesti: Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!

Saksalaissyntyinen ja nyttemmin Kanadassa vaikuttava Wolfram Eilenberger on saattanut teoksellaan Nykyisyyden haamuja trilogiansa ainakin tällä erää päätökseen. Aiemmissa teoksissa Eilenberger tarkasteli vuosisadan alun filosofeja ( ks. Taikurien aika) ja toisessa osassa synkkiä vuosia 1933-1943 ( ks. Vapauden tuli). Nyt hän nostaa esille II maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet aina vuoteen 1984 saakka. 

Filosofian supersankarit ja vastarinnan kiisket Theodor Wiesegrund Adorno, Paul Feyerabend, Michel Foucalt ja Susan Sontag valaistaan niin sisältä kuin ulkoa - ihmisinä, filosofeina, aikansa tulkkeina ja julkkiksina. He ovat kukin tavallaan  II maailmansodan jälkeisen filosofisen valtavirtauksen - analyyttisen filosofian - kriitikoita ja haudankaivajia. He ovat kapinallisia, mutta myös perinjuurin länsimaisen intellektuaalisen maailman kasvatteja ja elävät tässä filosofisessa veljeskunnassa, jos eivät muina niin siihen vankasti kiinnittyneinä mustina lampaina.

Kirjan lukeminen oli itselleni silkkaa herkkua. Uutta tietoakin se tarjosi, mutta erityisesti uudenlaisen näkökulman ja koonnan päähenkilöistään, heidän keskinäisistä suhteistaan ja kehityksestään suhteessa angloamerikkalaisen ja osin mannermaiseenkin filosofian viime vuosisadan valtavirtauksiin.  Eilenberger ei nojaudu asiantuntevassa ja vauhdikaasti etenevässä tekstissään vain kyseisten kirjoittajien julkaistuihin filosofisiin teksteihin, vaan myös heidän päiväkirjoihinsa ja kollegoilleen lähettämiin kirjeisiin. Näin teksti elää päähenkilöiden kautta sodanjälkeisen maailman toivorikasta, mutta moneen pettymykseen päättyvää aikaa. Adornoa, Feyerabendia, Foucaultia ja Sontagia yhdistää intohimoinen pyrkimys ymmärtää niin filosofian kuin aikansa nykyisyyden ydintä ja samalla asemoida oma ajattelu ja elämäntapa jollakin siedettävällä tavalla kaikkeen siihen minkä radikaali asioiden kyseenalaistaminen nostaa esiin. Kritiikin kohteeksi nousee niin Marx kuin Freud, analyyttinen looginen empirismi sekä kielifilosofia. Mutta miten ne liittyvät antifasismiin, Vietnamin sotaan, amerikkalaiseen kulttuuriteollisuuteen, naisen asemaan, seksiin, huumeisiin, politiikkaan ... ja edelleen kunkin ihmisen omaan identiteettiin, polyfoniseen teatteriin, joka käy ihmisen päässä. Joskus omassa ohjauksessa, joskus aivan omia teitään.

Ja kun päähenkilömme ovat saavuttaneet asemansa ei vain kansallisina ajattelun sankareina vaan myös kansainvälisessä intellektuellien eliittisarjassa, kulman takana on jo (sekä pian jo katederin molemmin puolin) haastajia (kuten Jürgen Habermas). Filosofien ajatusten rantautuessa opiskelijoille ja seuraajille se usein joko laimenee tai oppineiden esikuvien ajatukset vedetään mutkista suoriksi, väärinymmärettään ja hyödynnetään omiin tarkoituksiin. Silloin nämä esikuvat ovat jo ajattelussaan muualla. Useinhan on myös niin, ettei ole tarkoituskaan ymmärtää oikein vaan luoda hedelmällinen maaperä ymmärtää uudella tavalla.

Jälkisanoissa Eilenberger puolustautuu kritiikiä vastaan siitä, että hän on "jättänyt huomiotta" tai "unohtanut" joitakin puolia tekstissään. Hän on tehnyt näin Aivan ehdottomasti ja sitä paitsi tietoisesti. Kaikkia lehtiä ei voi kääntää, ei pensaista tai kirjoista. Silti olisin mielelläni lukenut jokusen sanan mannermaisen filosofian fenomenologisista juonteista ja niiden suhteesta päähenkilöiden ajatteluun. Eilenberger jatkanee vielä sarjaansa vuodesta 1984 nykypäivään. Tehtävä on entistä haastavampi, mutta hienoa odottaa jatkoa.

Eilenberger ei juurikaan avaa kirjan alaotsikon "filosfofian loppu" teemaa tai sitä seuraavaa "uuden valistuksen alkua". Loppusanoissa hän kuitenkin toteaa, aivan oikein, että joskus kirjan päähenkilöiden filosofiaa on postmodernismin nimissä yhdistetty Kantin tarkoittaman valistuksen hylkäämiseen. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Eilenberger ei puhu modernin projektista, mutta epäilemättä hän ja hänen kirjansa henkilöt ovat osa sitä. On rohkeasti puolustettava rohkeutta ja oikeutta ajatella itse ja myös tarvittaessa hyökätä sen puolesta mikä on arvokasta länsimaisen filosofian historiassa.

Eilenbergerin kirja on erinomainen innostaja filosofiaan ja sen aikalaiskritiikkiin. Siitä on turha etsiä, menemättä harhaan, syvällistä analyysia Adornosta, Feyerabendista, Foucaltista tai Sontagista. Mutta se voi toimia hyvänä koontana heihin aiemmin tutustuneille ja johdantona näiden kirjoittajien teksteihin. Kaunokirjallisesti parasta filosofista tekstiä heistä tarjoaa Foucault vaikkapa teoksessa Sanat ja asiat, mutta se on jo toisen tarinan alku.

Eilenberger, Wolfram, Nykyisyyden haamuja. Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948-1984. suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2025. ISBN 978-952-388-363-5

Foucault. Michel, Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Suom. Mika Määttänen, Gaudeamus, Helsinki 2010. ISBN 978-952-495-024-4.

Hämärän kulkija

 

Patrick Modiano ei petä tälläkään kertaa. Itse asiassa mitä useamman kirjan häneltä olen lukenut, sitä enemmän pidän ja arvostan. Hämärien puotien kuja on hieno ja häilyvä kuva päähenkilöstä, joka ei tiedä kuka hän on. Alussa:

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla.

Ja mitä syvemmälle päähenkilö itseään ja tarinaansa tutkii sitä epäselvemmäksi kuva käy. Aivan kuin zoomaisi digikuvaa näytöllä: kuva suurenee, mutta resoluution rajallisuus hämärtää yksityiskohdat.

Ja lopussa:

Hän oli jo kääntynyt kadunkulmasta, ja elämämme, eikö sekin haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin tuon lapsen murhe?

Modianon hämäryys on haikeaa ja melankolista, mutta siinä on myös kevyen humoristinen perusvire. Aiheet ovat vakavia, historian ja paikan tuntu on voimakas. Samalla elämä kuitenkin jatkuu. Arkinen kuva tulee lähelle: ...pohjimmiltamme me olemme kaikki uimarantojen miehiä ..."hiekka ... säilyttää askeltemme jäljet vain muutaman sekunnin".

Modiano on ranskalainen ja hänen kirjansa tuovat eittämättä mieleen niin Michel Foucaultin kuin Claude Levi-Straussin - me emme ajettele, meissä ajatellaan, me emme puhu, meissä puhutaan. Ja on oltava tarkkana kenen antaa antaa ajatella meissä ja kenen sanoja puhumme. Minä, me ja ihminen kaikkineen pyyhkiytyy pois kuin meren rannalla aaltoihin pyyhkiytyvät hiekkaan piirretyt kasvot. Mutta ennen sitä ihmisen kasvot ovat - piirrettynäkin - kauniit katsoa.

Taistelu jatkuu

Raskas on painava kantaa ja kauas on pitkä matka...

Romaanin VI osassa moniäänisyys hukkuu osin saarnaavaan monologiin ja yksioikoiseen yhteiskunta-analyysiin. Parhaimmillaan kirja on arjen ja päähenkilön sielunmaiseman konkreettisessa kuvauksessa.

Karl Ove Knausgårdin kirjasarja on oikeastaan yksi opus magna.  Taisteluni osat I-VI on ainutlaatuinen kirja läsnäolevuudessaan, laveudessaan ja polveilevuudessaan. Viimeisen osan alussa kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa on juuri ilmestymässä. Knausgård kuvaa tuntemaansa ristiriitaa itsensä, pienen ihmisen ja suuren kirjailijan välillä: Olin pieni ihminen. Minulla ei ollut suuria luuloja niinkään itsestäni kuin siitä mitä tein tai mitä kykenin tekemään. (122)

Kirja on kiehtova ja vie mukanaan. Silti, jos saisin päättää, tekisin kirjan olemattomaksi. Siinä ei ole mitään sellaista, mitä ilman en voisi elää, mutta paljon sellaista minkä kanssa monen ihmisen on vaikea elää. Kirja on kuitenkin olemassa, olen sen lukenut. Se on vaikuttava. Tuon kokemuksen kanssa minunkin on elettävä. Ihmettelen miksi Karl Ove K. jatkoi kirjan kirjoittamasta, vaikka näki ja koki sen tuhoisuuden? Ehkä samasta syystä, kuin tässä kirjoitan ja levitän "ilosanomaa" hänen kirjastaan: ajatus siitä, että totuudella on jokin ensiarvoinen asema maailmassamme, olkoonkin, että se on "minun" totuuteni tai tässä tapauksessa Karl Ove Knausgårdin totuus. Vaikka Knausgård on hyvin lukenut ja oppinut kirjailija hänen käsityksensä totuudesta sekoittuu "rehellisyyden" tai "aitouden" sekä "suorapuheisuuden" kanssa. Ihmisen on sosiaalinen olento ja sosiaalisuus on myös Knausgårdin keskeisiä käsitteitä. Totuuden ongelma on monisyisempi käsite eikä oikeastaan liity yksilöön vaan yhteiskunnan rakenteellista tapaa tuottaa tietoa - asia jota muun muassa Knausgårdinkin hyvin tuntema Michel Foucault niin mestarillisesti on analysoinut ja historiallisestikin kuvannut. Perusjako sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen on kyllä hyvä käyttövoima itseanalyysille, mutta käsitys persoonallisuudesta, esimerkiksi vaikka ajatus persoonallisuuden lapsi-aikuinen-vanhempi tasoista, olisi ollut vivahteikkaampi monissa kohdin. Ja Knausgårdin yhteiskunta-analyysi on samalla tavalla osin psykologisoiva, osin kotikutoisesti koottu. Mutta kyseessähän onkin romaani, joten se ei alistu teoreettiselle kritiikille. Kirjailija on valinnut (?) teoreettisen viitekehyksen ja soveltanut sitä oman elämänsä analysoimiseen ja kuvaamiseen.

Kirjoittaessaan itsestään, suhteestaan isäänsä, sukuunsa ja ystäviinsä hän samalla kartoittaa suhdettaan romaaniin ja oman identiteettinsä rakentamiseen. Identiteettityön prosessia on tuskin koskaan kuvattu niin läheltä ja aidon tuntuisesti kuin tässä teoksessa. Niin Knausgård kuin osa hänen kriitikoistakin on kyseenalaistanut tämän kaltaisen egotrippailevan kirjallisuudenlajin itsesäälissä vellovien narsistis-egoististen ihmisten julkiseksi terapiaksi, julkisuushakuisuudeksi tai rahanhankintakeinoksi. Onko Knausgård itsensä vapauttava orja vai narri, jonka itsensäpaljastelu antaa meille voyeristisen nautinnon tarjoamalla avaimenreiän tai peräti avoimen oven Karl Oven salaisen mielen huoneeseen? Vai onnistuuko hän avaamaan lukijan mielen, kauneuden ja kauhun kammion, joka usein pysyy suljettuna myös itsellemme?

Hienosti Knausgård asettaa itsensä kirjallisuuden historiaan Shakespearesta Goetheen ja Hamsunin kautta itseensä. Ainakaan tässä teoksessa hän ei mainitse Montaignea, vaikka kiistatta tämä Hamletin hahmon pohdiskeluihin vaikuttanut esseisti voisi olla yksi Knausgårdin esikuvista. Samoin tulee mieleen Augustinuksen ja Rousseaun tunnustukset. Hän asettaa itsensä myös nykykirjailijoiden joukkoon: Thomas Bernard ja John Fosse ovat ylittämättömiä, mutta Franzenin ja Coetzeen tasoon hän mielestään kyllä yltää. (122)

Hyvin kiinnostavasti Knausgård analysoi Joycen Odysseusta, Shakespearen Hamletia, Kafkaa. Erityisen tarttuva oli myös teksti Faulknerin Ääni ja vimma -teoksesta. Se oli aikoinaan, 1970-luvun alussa, lukiovuosina Harjavallassa, teos, joka avasi ajatukseni, silmäni, korvani ja katseeni kirjallisuuteen. Pyrkimys katsoa maailmaa monesta näkökulmasta (moninäkökulmatekniikka) merkitsi oman näkemyksen monipuolistumista ja sen ymmärtämistä, että eri näkemykset voivat olla keskenään ristiriidassa ja samalla kuitenkin totta tietystä näkökulmasta katsottuna. Kaikki on suhteellista, mutta vain jossakin suhdejärjestelmässä. Knausgårdin sisäisessä maailmassa hänen kirjoituksensa on totta, sen ulkopuolisessa maailmassa on toisin. Se on vain Knausgårdsin minän näkemys tapahtumista. Ainutlaatuiseksi sen tekee juuri tuo kuvauksen viiltävä tarkuus, jossa yksityinen muuttuukin kirjoituksen kautta, kielen välityksellä yleiseksi. Kieli, katse, teot: maailma avautuu meille käsitteellisenä ja toiminnallisena. Sanamme ovat tekoja, tekomme kuvautuvat sanoina, tekomme saavat meistä riippumattomia merkityksiä ja merkitsevät meille maailmaa.

Yllättävästi kirjan sivuilla on lähes puhtaasti kirjallisuustieteellistä analyysia kielestä, sen rajoista ja ylittämisestä. Analyysin kohteena ovat Celanin runot  ja niistä Knausgård siirtyy fasismin ja narsismin analyysiiin ja kertoo myös käsityksensä Hitleristä Taisteluni teoksen ja siitä tehtyjen kirjoitusten perusteella. En tiedä, mitä Knausgårdin kustannustoimittaja hänelle on sanonut ja onko hän ottanut tai joutunut ottamaan sanomista huomioon, mutta reippaasti olisin karsinut ja jäsentänyt tätä viimeistä osaa. Kirjallisuusteoreettinen osa on toki kiinnostava, mutta Hitlerin ja fasismin arvioinnissa ja arvottamisessa Knausgårdin analyysi ei ole vakuuttava. Oikeastaan en ymmärrä mihin hän pyrkii. Yhdestä keskeisestä asiasta olen samalla kannalla. Hitleriä ja hänen persoonaansa ei tule demonisoida - hän oli ihminen, jonka toimintaa tulee arvioida hänen tekojensa perusteella. Knausgård osoittaa VI osassa lukeneisuutta ja kirjan lopussa on jopa lähdeluettelo. Monet teokset ovat tuttuja itsellenikin. Knausgård mainitsee Michel Foucaultin tekstissä, mutta lähdeluettelosta häntä ei löydy ja enemmän rakenteellista analyysia fasismin käsittelyssä olisinkin kaivannut, jos hän sen välttämättä halusi kirjaansa sisällyttää. Yhden lempiajatelmani (Claude Lévi-Strauss) mukaisesti kysyn kuitenkin, kuka Karl Ove Knausgårdin kirjassa puhuu, kenen hän antaa puhua kirjassaan? Miksi hän antaa Hitlerille paljon puhetilaa, vaikka suhtautuukin Adolfin tekoihin kriittisesti? Sananvapauden nimissä meillä toki tulee olla oikeus lukea ja kommentoida mitä haluamme ja romaanin puitteissa tuon sananvapauden on oltava vielä laveampi kuin asiateksteissä. Mutta siitä huolimatta en pidä mielekkäänä esittää ja levittää näin laveasti Taisteluni, siis Hitlerin tekstin, sanomaa, vaikka siihen lyhyet kriittiset kommentit liittyvätkin. Knusgårdin tapa on kyllä hyvä esimerkki siitä, että on hyvä koetella omia ajatuksia "helvetin tulessa" ja kaivaa itsestään nuo fasismin kurjimukseen johtaneet ajatukset. Mutta kovin moniääniseksi teksti ei avaudu ja varsinainen poleeminen vuoropuhelukin jää kaikesta laveudesta huolimatta aika yksipuoliseksi.

Ristiriitainen kokemus siis kaiken kaikkiaan.